ULKOREMONTTEERAUSTA

Kuten sanottua, kun O palasi vahvuuteen, alkoi täällä pitkästä aikaa tapahtua, mukavia pikku kunnostustöitä, joita emäntä oli sillä silmällä katsellut koko kesän. Ja koskapa syys oli pitkään niin ihanan lämmin ja aurinkoinen, kelpasi pihalla puuhailla. Tällaisia siellä siis saatiin tänä syksynä vielä aikaan:

Maalausta. Kuten olette varmasti huomanneet, taloamme maalataan vähän sieltä sun täältä. Vielä ensi kesään asumme siis sinivalkoisessa talossa- kuinka isänmaallista! Noh, taloa on maalattu siis hieman sieltä minne on ehditty ja mistä on ollut pakko tms. Tänä syksynä syntyivät isännän kädestä vuorilaudat muutamiin uusiin ikkunoihin, jotka maalasin. Toisella puolen taloa niitäkään ei vielä ole, eikä myöskään ihan kaikkia ikkunoita ole vaihdettu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että täällä tehdään näitä hommia ihan fiilispohjalta ja mielivaltaisessa järjestyksessä. Mutta ei, kyllä joka kohdalle on joku oma perustelunsa, mm. ikkunoita on tilattu pikkuhiljaa tai fyrkkaa uupuu välillä tai ihan vaan se, että ukko on työmatkoillaan. Ja jotain nurkkaa remontoidaankin yhtäkkiä enemmän, kun se liittyy johonkin seuraavaan työvaiheeseen. Kuten esim. sähkötyöt, koska sähköjäkin vaihdetaan pikkuhiljaa koko talossa. No mutta, vähän on taas maalattukin, nimittäin kuun alkupuolella maalailin siis näitä vuorilautoja, ikkunoiden lisäksi uuden ulko-oven sellaiset.

Uuden verannan yhteydessä jouduimme uusimaan myös ulkovalaistuksen. Löysin nämä mielestäni hyvän malliset ja sopusuhtaiset tallivalot eräästä verkkokaupasta (jossa ne maksoivat n. kymmenesosan samanlaisten domus classican valaisimiin verrattuna.) Valitettavasti valaisimia oli enää vain valkoisina, joten maalasimme ne itse mustiksi.

Siellä ne nyt nököttävät seinällä. Kuvassa näkyy myös kauniisti talomme kaksi väriä, sekä uudet ulko-ovet (sekä remonttiroipetta). Ovet O asensi jo elokuussa ja vaikka alkuun massiivisilta näyttivätkin, olemme niihin olleet hyvin tyytyväisiä. Tässä myös tuo aiemmin tekemämme liuskekivialue kuivuneena ja käytössä.

Tässä verannan päädyssä toinen ulkovalo. Verannan ensi kesän (kevään!) puhteiksi jäivät ala-osan ristikkorimoitus, (johon aion kasvattaa tuuhoisan köynnöskasvuston runsaine kärhönkukintoineen) sekä metallikaiteet, koskapa nekin O hitsaa itse. Päädyimme metallikaiteisiin siksi, että yhteys vehreään puutarhaan olisi mahdollisimman esteetön, ja ohuet, hieman kiemuraiset rautakaiteet eivät pysäytä katsetta itseensä kuten puiset maalatut ja jykevämmät tekisivät. Avoverannan on tarkoitus olla mahdollisimman orgaaninen osa ulkotilaa eli mieluiten sellainen suojaisa kesäolohuone ja 

-ruokahuone, jollaiseksi se jo osoittautuikin.  

huomaathan potkukelkan nurmikolla!

Maalausflow oli päällä ja koska mustaa maalia jäi, sutaisin sillä samalla pienen rottinkisohvan, joka oli säistä hieman itseensä jo ottanut. Nyt pikkuruinen jaksaa taas olla takapuoliemme alla ensi kesänä (ja nyt talvella ehkä olohuoneessakin).

Pesin saunan nurkalla myös tämän pikku lipaston, jonka loppusijoituspaikan näette ehkä myöhemmin. Maalipinnat ovat hieman rennolla ranteella vedellyt ja moni niistä vielä lähtemäänkin päin (huomaa myös neonkeltainen maalikerros, what?!) mutta nyt ei ollut aikaa niiden poistoon, lipastolla oli kiire käytöön, nimittäin työ- ja opiskeluhuoneeseeni. Mutta nyt kalu olkoon näin shabby chicciä ja wabi sabia...

ja talon numerolaattaakin täytyy siirtää, homma vielä prosessissa. Tämä tulee nyt seinältä porttiin ja seinälle on hommattu uudet selvemmät numerot, jotka on helpompi erottaa kauempaakin.

Että mm. tällaisia. Se on aina kiva välillä katsoa taaksepäin ja huomata, että edistystäkin tapahtuu. Ja

laittaa hommat näin ylös omaa pahaa päivää varten. Eli ehkä juuri talvea, jolloin remontit seisovat. Vaikka onpa talven aikana tarkoitus purkaa yläkerran toinen huone ja jopa aloittaa hiljaksiin sen laitto. Lapset nimittäin kinuavat jo säännöllisesti omia huoneita...

Tässä kuvassa nojailee koristeikkuna, jonka aion verannan seinälle, josta laitetaan yksi tarpeeton uudisikkuna umpeen.

Muut hommat pihalla taitaa tältä vuodelta olla tehtynä, lukuunottamatta omenasavottaa ja luumujenkeräilyä. Ehkä siinä samassa hieman haravoidaan ja levitellään soraa polunpohjaksi. Eli eipä nuo hommat tekeviltä lopu. Mutta ihana on laskeutua syksyn hämäräänkin ja katsoa lopulta kuinka talvi peittelee pihan ja sen puuhat. 

Levollista syksyä ystävät!

HYVIÄ ENTEITÄ ja MERIROSVOJA...

Tänään oli hyvä päivä. Ehkäpä loppuelämäni ensimmäinen? Aloitin nimittäin opinnot. Nykyinen kompetenssini on siis ollut enemmänkin tekstintuottamisen puolella mutta koska olen myös hyvin visuaalisesti orientoitunut ihminen ja aina nähnyt omat ideani myös kuvallisesti valmiina, oli aika kypsä opiskella myös hieman kuvallisen ilmaisun "nyky-skillssejä". Niinpä tulevat 1,5 vuotta opiskelen graafista suunnittelua, jännittävää!

Ensimmäisen koulupäiväni loputtua hieman ajoissa, päätin pyörähtää kierrätyskeskuksen kautta - eteiseen pitäisi löytää uusi lapaslipasto. Sellaista ei löytynyt mutta kuin johdatuksena, pilkotti eräässä nipussa musta koulutaulu. Ebba Masalinin kasvitaidettahan siinä, ja vieressä myös A2-kokoinen paperikansio ja mitä kannessa lukikaan: Suomen taidegraafikot 1967. Portfoliot väsätään nykyään toki digimuotoon, tiedän, mutta tämän kansion väliin on silti hyvä tallettaa piirustus- ja maalausarkkeja, joko omia tai lasten. Vielä en myöskään kuvittele itseäni taidegraafikkona enkä vertaa itseäni myöskään Masaliniin, en, mutta hyvien enteiden osastoon tämä silti oli luettavissa, ehdottomasti!

       Tätä ennen olin napannut kainalooni pari vanhaa pumpulitäkkiä, ruusukuosista ja priimakuntoista, kaksi samanlaista vieläpä. Näine hyvineni marssin kassalle kysymään, mitä löytöni kustantaisivat. Ja mitä siellä yhteishinnaksi tuumittiin: 4 euroa, koko kasalle! Voi pyhä jysäys.

       En ole näiden EbbaMasalinien perään ollut hetkeen, niitä alkoi näkyä taannoin niin monella seinällä, että sai jo itselläni vastareaktion aikaan. Tuli tunne, että nuo nimenomaiset koulutaulut ovat jo hieman "passé", mutta nyt kun se siinä törrötti niin, että melkein vahingossa potkaisin sitä, päätin hintaa kysyä. Eikä mokomaa nyt n. euron hintaan kierrätyskeskukseenkaan voinut jättää...Ja kaunishan se on. Ajattelin jopa, että jos en tosiaan pysty taulua seinälleni laittamaan, saattaisin sen jopa ihanille lukijoilleni jossain vaiheessa arpoa...

Illalla sain vielä tehdä yhden pikaisen silmälapun ja kuvata girl poweria merirosvoleikissä. Huomatkaa rekvisiittana miekkojen (keppihevosten) lisäksi "papukaijat" olalla ;D!

merirosvojen asut: Kanelialla Nova Melinan itse tekemä t-paita ja Inkerillä merirosvolle mitä sopivin röyhelö-balettipuku...

p.s pistin jo hieman retroisaksi jääneitä vaatteitani sekä jotain muutakin huutikseen myyntiin, linkki sivulleni tuossa sivupalkissa...

JYMYJUTTU!

Voihan Jymy minkä teit, ja taas! Siis Sotkamon Jymy, eli Suomen paras pesisjoukkue, taas! Voittivat Suomen mestaruuden neljännen kerran peräkkäin! Ja ovat voittaneet sen mukanaolo aikanaan eli 24 vuoden aikana 15 kertaa, jos nyt laskuissa mukana olen.

Mä en ole mikään penkkiurheilija eikä mua kiinnosta seurata urheilua enempää kuin meidän Hermannin jalkkispelejä, jotka tänä kesänä nyt on alkaneet. Mutta koskapa tuo Jymy tulee niin ihanalta paikkakunnalta kuin pikkuinen Sotkamon kunta Kainuussa, on mun sydämeni sen puolella. Sotkamosta tulee nimittäin puolet mun verestäni.

Äitini koti oli Sotkamossa, torin laidalla, jossa hän sisaruksineen vietti koko lapsuutensa. Isovanhempani myivät vanhemmiten heille kahdelle isoksi jääneen talon pois ja rakensivat Sapso-järven rannalle mökin kesäpaikakseen. Ja tuolla mökillä, minäkin olen viettänyt osan jokaista kesääni, jossa minä ja siskoni olemme oppineet uimaan ja missä me sisarukset olemme nyt aikuisenakin kokoontuneet usein kesäisin pitkäksi aikaa, paikassa josta on tullut toinen kotipaikkakuntani. On kummallista, kuinka sitä voikaan tuntea jonkin paikan niin kodikseen vaikkei siellä koskaan varsinaisesti ole asunutkaan. Ehkä juuret tuntuvat. Isänikään ei koskaan asunut siellä mutta nyt hänkin on haudattu sinne, Sotkamon kauniille hautausmaalle.

Sotkamo on virkeä pieni kunta, jonka pitää elävänä Vuokatti ja urheiluelämänsä. Meidänkin mökkirantamme vastapuolella kohoavat Vuokatin vaarat ja laskettelurinteet mutta Kainuu on myös täynnä kulttuuria, varsinkin kesäisin. Kajaanin runoviikot ja Kuhmon Kamarimusiikki naapurikunnissa, mutta onpa Sotkamolla omat kesänäyttelynsä ja virkeä kesäteatterinsa - tänä kesänä nauroin siellä erittäin elävästi näytellylle Oprille vedet silmissä! Mutta kaikkein eniten Sotkamo vetää kauneudellaan ja luonnollaan, monien järvien kainalossa, pitkine hiekkarantoinen ja tuoksuvien mäntykankaineen.

Silloin kun on oikein ikävä, ajattelen olevani mökkimme rannassa, kun aallot tulevat kotiinsa. Siinä rantahiekan liikkuessa varpaiden väleissä, tuntuu, että minuun ei pysty mikään. Vasta tuolla tulee loma todeksi ja kaikki kiire unohtuu. Sotkamo hidastaa meidät, niin kuin hyvällä mökkipaikalla on tapana.
            Tänä kuluneena kesänä, osuimme mökille juuri sen hellekauden aikana, ihanan mutta hektisen Tanskan matkan jälkeen. Saimme viettää pitkiä kuumia päiviä Sapson rannalla ja lapset uida kyllästymiseen asti. Kävivätpä Hermanni ja Kanelia O:n kanssa pesispeleissäkin. Kuulutukset kuuluvat järveä pitkin silti niin, että pelin tunnelmaan voi melkein päästä mökiltäkin käsin.
             Ja joka vuosi, jompi kumpi meistä sanoo sen ääneen, "minkähänlaista se olis asua täällä...". Ja sitten me mietimme sitä hiukan. Sitä olisiko elämä hyvällä tavalla pienempää ja hitaampaa, jaksaisimmeko sitä ja mitä se lapsille tarkoittaisi. Joka kesä katsomme Osuuspankin seinältä asuntokaupan ilmoitukset. Ehkä joskus.
             Joka kesä ensimmäiset yöt istumme terassilla, viinilasit kädessä ja tuijotamme järvenselkää, puimme asioita, kulunutta vuotta, töitä ja lapsia, jaamme ajatuksia, jotka arjessa jäävät sanomatta. Kolme yötä siihen yleensä menee, sitten alamme lukemaan kirjoja, koska niitäkään emme jaksa tarpeeksi avata kotona.

Sotkamossa me olemme enemmän tässä, ei ole kiire muualle. Rakastamme suuren veden läheisyyttä, päivin öin. Enkä voi myöskään olla kuvaamatta sitä, jokaisena vuorokauden aikana. Niinpä seuraavat kuvat tältä kesältä, ovat näköjään kaikki rannasta, rantasaunalta ja -aitaltakin, lukuunottamatta vasta muutamaa viimeistä mökistä :)

Tuohon veteen, ensimmäisessä kuvassa näkyvän kaukaisen niemen taakse, ihanalle Hiukan hiekkarannalle eli Kainuun Rivieralle, juoksevat jymyläiset pystiänsä uittamaan stadionilta aina (!) Suomen mestaruutensa jälkeen :).  

Että Onnea Jymy

ja

terveisiä Sotkamoon sukulaiset!

Onnea myös ihana uusi sukulaisemme,
pieni serkkutyttö, seuraava Sotkamon kävijä,
joka tänään sai nimen
Mariel Maija Illusia!

KUISTILTA VAI VERANNALTA?

Puhuin alkukesästä kuistipostauksesta. Tämä on nyt se. 

Remonteissamme eli talon "takaisinvanhennuksessa" on keskitytty tähän saakka vain sisätiloihin, enkä pääsuunnittelijana ollut antanut kuistille vielä kovinkaan paljoa sijaa ajatuksissani. Mutta keväällä alettuani perehtymään asiaan, huomasin, että se onkin talon ulkoisessa ilmeessä melko määrittävässä osassa. Oli tehtävä kauaskantoisia päätöksiä. 

Kuistin, kuten kaiken, voi tehdä hyvin tai huonosti. Jokin pieni asia, väärin valittu yksityiskohta, mittasuhde ym. voi paljastaa yllättävän paljon. Niin kuin kaikessa, yksityiskohdat tekevät kokonaisuuden. Ja silti, aina joutuu tekemään kompromissejakin. Visuaalisessa mielessä, ne ovat usein masentavia. Suurin myönnytys tässä remontissa tehtiin siinä, ettei koko rakennelmaa alettu valamaan betonista ja päälystämään liuskekivillä (kuten toisen puolen pikkuterassin portaat). Sellainen nimittäin unelmieni huvilaan sopisi. Mutta homma olisi ollut kallis ja työläs ja lopputulos ehkä kylmä? Ja koskapa talon isäntä on yhdeltä ammatiltaan kirvesmies, päädyimme tekemään verannan puusta. Sen pahempiin kompromisseihin emme ole joutuneet ja uudesta avokuistista tulee ihana! (niin sitten ensi kesänä kun valmistuu...)

Mutta rakenneratkaisujen lisäksi ulkotilojakin voi ja täytyy myös sisustaa (ulkoistaa?), eli miettiä värejä, materiaaleja, valaistusta ym.. Mm. Hans Mårtenssonin ja Teppo Korhosen "Kuistit ja verannat" on ollut mielenkiintoisena hakuteoksena. Tosin se, onko kuistilla ja verannalla mainittavampaa eroa, jäi minulle edelleen epäselväksi. Kirja luonnehtii edellisiä johdannossaan kuitenkin näin:

"Kuisti on rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta alkava yksi- tai useampikerroksinen katettu oveneteisrakennelma. Se ulkonee varsinaisesta rakennusrungosta ja on yleensä sitä kevytrakenteisempi. Kuistin seinitys voi vaihdella umpinaisesta hirsiseinästä umpilaudoituksen kautta avokuistien erilaisiin laudoista tai rimoista laadittuihin kaiteisiin, jopa täysin kaiteettomiin malleihin, joissa kuistin "seinälinja" rajautuu perustasta nouseviin katonkannatinpilareihin. Veranta-nimitystä käytetään yleensä syvyyttään huomattavasti leveämmistä avo- tai umpikuisteista." 

Mutta havaintoni mukaan, nuo kaksi sekoittuvat ihan iloisesti jo itse kirjassa ja sen kuvateksteissä. Mietimmekin, kummaksi uutta kesäolohuonettamme kutsuisimme? Ja koskapa se on syvyyttään leveämpi ja koska talossa on ennen muinoin ollut veranta, päätimme kutsua sitä verannaksi. 

  

Verannan rakenteet valmistuivat jo siis alkukesästä ja on täten ollut käytössäkin ruokailuhuoneena koko kesän mutta töiden viedessä miestä, jäivät verannan viimeistelyt näin pitkälle. Sainpahan taas kasvatettua nälkää ja nyt, kun O on palannut vahvuuteen, koitti aika kääriä hihat. 

Verantaa siis levennettiin niin, että siihen mahtui iso ruokapöytä. Kuvia tästä olettekin jo nähneet. Mutta uusi leveämpi veranta aiheutti työtä myös pihan puolelle - käynti ulko-ovelle täytyi muuttaa uuteen paikkaan. 

Tästä portaiden alta käännyttiin ennen oikealle, kohti pikkuporttia.

Mutta nyt tuo kapeaksi jäänyt väylä kulkee vieläpä suoraan räystään alla, ja siihen tippuvat myös lumet katolta. Tämä kaventunut kohta siis laitetaan umpeen, nyt noilla kivillä mutta ensi kesänä myös ehkä jollain pensaalla...

ja kulku ohjataan siis tänne päin ja kiertämään omenapuiden välistä. Tämän kesän aikana uuden polun reittiä tehtiin tasoittamalla polkua pienillä maansiirroilla, aloittelemalla uutta kukkapenkkiä sen reunustaksi ja tuomalla uuden polun päälle soraa. Mutta polku tullaan päälystämään: liuskekivillä, oh yes! Liuskekivet ovat kauniita, ikuisia ja luonnollisia sekä sopivat vanhaan ilmeeseen. Ne ovat myös saakelin kalliita. Siksipä tuo polkusetti jää ensi kesän panostukseksi. Mutta koska pihalla on jo liuskekivipolkuja, löytyi kiviä vähän sieltä sun täältä niin, että pystyimme tekemään "verannaneduskivetyksen" niistä. Ja vaikka polku saattaakin tulla ruohosaumoilla, päättelimme, että tämä portaille johtava pohja pitää olla jotain muuta kuin maa-ainesta. Näin sisälle tuleva rapa ehkä hieman vähenee...

Tässä kuvassa näkyy, että verannasta puuttuu vielä kaiteet ja ala-osan rimoitus.

Ensin toimme siis alle paljon soraa...

Sitten aloin palapelin kasaamiseen, joka olikin yllättävän hauskaa ja helppoa. 

Noh, myönnetään, on myös tapoja laittaa kivet vielä tiiviimmin ja etsiä vielä enemmän yhteensopivat palat. Usein nämä uudet liuskekivet ovat myös hiottu tasaisemmiksi ja niitä saa ohuempinakin, jolloin kasaamisesta tulee tarkempaa.

Nämä meidän tontilta keräämämme kivet olivat kuitenkin sen verran krouvimpaa materiaalia, että niitä ei olisi kovin helposti pystynyt muovailemaan eikä vaihtoehtojakaan paljon ollut - näiden jälkeen yli jäi alle kymmenen kiveä...

tässä kuvassa näkyvät pinottuna edelliset maanpeitteet eli nuo neliönmuotoiset betonilaatat. Säästyvät ehkäpä joskus toteutettavan grillikatoksen lattiaksi...

Sitten numeroin kivet liidulla.

...jotta niiden poisnostelu jotenkin järkeviin pinoihin olisi hieman helpompaa. Ja ennen kaikkea, että löytäisimme ne uudelleen kutakuinkin samoille paikoille. Tästä järjestyksestä otin sitten kuvan. (No joo, sade ehti pestä ensimmäiset numerot heti ne kirjoitettuani, poikanen kävi piirtämässä siinä välissä omaa versiotaan numerojärjestyksestä, tytöt katkoivat suurimman osan liituja tässä välissä piirtäessään niillä muihin kiviin mutta lopulta joku roti numerologiassani oli ja piti.)

nurkalla näkyy myös jo keväällä kaivetut uudet sadevesijärjestelmät, jotka johtavat veden pois talon nurkalta. Myös tällaisia asioita veranta-remonttiin liittyy. Ja kauniit vanhemman näköiset rännit eivät myöskään ole niitä halvimpia rännejä... 

Sitten nostelin kivet pois, O rullasi paikalle "pesukoneeksi" Inkerin ristimän betonimyllyn...

Soran päälle laitettiin raudoitusverkkoa, jolle sitten kaadettiin betoni. Siihen olikin sitten kiire alkaa asettelemaan kiviä, samaan muodostelmaan... 

Jostain kumman syystä, ne eivät kuitenkaan asettuneet ihan samalla tavalla kuin kuvassa, vaan saumat alkoivat kasvaa siitä pyritystä viidestä sentistä hieman isommiksi...

Mutta ei siitä nyt ihan huono tullut. Ja ottaen huomioon, että muurasin ja saumasin mitään ensimmäistä kertaa, annan itselleni arvosanan hyvä. Itse pidän noiden kivien ilmeestä niin, että sillä rakkaudella korjataan minun silmissäni pikkuviat. Tuota laatoitusta jatketaan sitten joskus tuonne takaoikealle päin, kun olohuone ja sitä myöten pikkupatio tulevat työn alle. 

Valmiin ja kuivuneen laatoituksen näette ehkä ensi kerralla...

Ja jos jollain on selvä näkemys kuistin ja verannan erosta, jakakoon tietonsa nyt, tai vaietkoon ikuisesti...

VALON KUVIA

Kesäpäiviä, monta peräkkäin mutta nyt ne ovat jo lahjaa. Olen viime päivinä maalannut, syönyt yhä aterioita ulkona ja nukahtanut kuistin penkille. Valon tullen kuitenkin imen sitä salaa vähän enemmän kuin aiemmin. Seuraan sitä, välillä kuljen sen perässä, kuvaan sitä ja katselen sitä kaiholla, sillä tiedän jo silti vääjäämättömän.  

Kesän viimeiset päivät, aina yhtä ihmeellisiä, suloisia, hitaita. Pyykit ulkona, lapset puolipukeissa, kukat kukassa, ihan kuin olisi kesä. Tämäkin pilvetön päivä oli kuitenkin rajapintaa. 

Muutos tuulee jo.