VISUAALINEN ONNI

Visuaalinen onni. Termi, jonka olen lukenut muistaakseni suunnittelija Mari Savion (Surrur-, Maja- ja Juju -kirjat) haastattelusta. Tunsin suurta iloa saadessani ilmauksen tuntemuksilleni! Minä tunnen tuota visuaalista onnea usein. Tiedän mitä on katsoa ja tuntea mielihyvää näkemästään. Vaikka hyvin universaalista tunteestahan on kyse, kautta aikain ihmiset ovat yrittäneet luoda kauneutta, monin eri tavoin. Mutta koska olen huomannut visuaalisuuden olevan yksi merkittävä onnen lähde itselleni, olen oppinut etsimään ja edistämään sitä elämässäni.

Oman kodin laittamisessa, rakentamisessa, sisustamisessa, on luonteva keino edistää kauneutta ympärillään. Viime vuosina tämä on ollut ajankohtaisin visuaalisten asioiden väylä elämässäni. Olemme rakentavaa ja remontoivaa sorttia, pesäilijöitä (oma termi) ja pesän rakentamista ja materiaalien valintaa on ollut viime vuodet jatkuvasti. Olen myös samat vuodet ollut kotona, lapsia hoitamassa ja tämä elinympäristömme on siis lähes 24/7 sijaintipaikkani. On luonnollista, että elämäni on rajautunut pesään samalla kun poikasiin. Tähän liittyy myös uudehko termi kotoilu - enkä voi kuvitella terveellisempää trendiä! Kotoiluhan tarkoittaa kaikkia entisaikojen äitien töitä : ruuanlaittoa, käsitöitä, kodin laittoa ja
kunnossapitoa! Niiden nostaminen kunniaan ei voi muuta kuin edistää äitien nautintoa kodin askareissa. Hyvä Anu Harkki ja kotoilu!

Palatakseni visuaaliseen onnellisuuteen, myös tämä blogin pitäminen on yksi tapa edistää visuaalisia kokemuksia, omia ja toisten. Kuvaamiseni on monella tapaa kauniisiin asioihin tarttumista, niiden etsimistä omasta elämästä. Ja koskapa huomaan löytäväni paljon sellaisia elinympäristöstäni, huomaan olevani entistä kiitollisempi kaikesta ihanasta mitä elämääni kuuluu. Ja mitä visuaalisiin taiteisiin tulee, nyt on nuorimmainenkin lähtenyt kolmeksi päiväksi viikossa päiväkotiin ja se mahdollistaa sen, että tämä tyttö taitaa viritellä vanhaa harrastusta kuvien tekemisestä muutenkin kuin valokuvaten!

Tähän laitan pari kesäistä kuvaa eräästä kuvakirjasta. Olen huomannut lainaavani tuon kirjan aina uudestaan, yleensä kesäisin, joskus mökkipaikkakunnan kirjastosta mutta myös kotona. Kesän rakastajana saan kirjan kuvien tunnelmasta nopeasti kiinni. Hiljalleen tuulessa keinuvia verhoja, paljon kukkia maljakoissa, hikoilevia vesikannuja, rottinkituolien narinaa...

Intiaanikesästä ja maalauskeleistä nauttien, K!

LEIJONATYTTÖ

Viikonloppuna vietettiin meidän pienen Elli Molla Inkerin 2 vee synttäreitä. Aika osaa juosta. Voi kunpa et juoksisi niin! Juurihan Kanelia oli samanikäinen, sössötti ja ikisi tuossa kiinni, ja nyt jo painuu kyläluutana pitkin naapureita, pyöräilee, pärjää ilman minua. Hermannin pienuutta on jotenkin vaikeampi muistaa, täytyisi katsoa videoita noilta ajoilta pitkästä aikaa. Onneksi niitä on, ihanasti ne palauttavat muistot eläviksi.
           Ristiriita on valtaisa, osa minussa odottaa, että lapset kasvaisivat, niin että saisin enemmän muutakin elämää taas. Ja toinen osa minua haluaisi painaa jarrut pohjaan, tietäen, että elän ehkä elämäni parasta aikaa juuri nyt. Tai ainakin moni vanhempi nainen on niin sanonut, eikä minulla ole syytä olla uskomatta heitä. Silloin kun lapset ovat pieniä, muuttaa se jokaisen siihen pyörteeseen pääsevän ja joutuvan elämän. Useimmiten ja eniten ehkä äidin. Sillä lasten usko, toivo ja rakkaus ovat vertaansa vailla olevia tunteita ja tiloja. Heidän kykynsä nähdä maailma juuri sellaisena kuin se on, ilman sidonnaisuuksia ja merkityksiä, on lumoavaa. Vilpitön usko ympäröivään maailmaan, näkyvään ja näkymättömään on jotain, mitä kasvettuaan ja samalla kadotettuaan ei voi saada takaisin.

Esa Saarinen on sanonut jotakuinkin näin: "Olen nähnyt paljon ihmisiä, joilla on sisäinen hehku päällä. Melkein kaikki heistä ovat kuitenkin alle 7-vuotiaita."

Sad but true.

Kuvat synttäreiltä ja taustalla näkyvän renoveeraukseni kokeneesta eteisestäkin.

Oikea remontti siis loppuu tällä hetkellä tuohon keittiön ja eteisen väliseen oviaukkoon. Kyllästyin vain katselemaan tunkkaista eteistä ja heilutin hieman sutia heinäkuussa sekä niittasin raidan tapettia seinään.

PIKKU PAKKO

Koulujen alku. Se kuuluu samaan sarjaan kuin suvivirsi, niin kuin myös vaalit, joulu ja olympialaiset. Sellaiseen kollektiiviseen tunteeseen vaikkeivät kyseiset tapahtumat kovin likeltä omaa elämää liippaisikaan. Suuri yhteisyys. Ehkä mun olis pitänyt asua itärajan takana, reilut parikymmentä vuotta sitten... 

Meillä tuo koulun alku liippasi erittäin läheltä. Meillä nimittäin aloitettiin koulu totisesti, ekaa kertaa. Kaikki sanoivat, että itkisin. Itse olin varma etten itkisi. Isän yhtäkkisen kuoleman järkytys jo 12 vuotta sitten, aiheutti sen, etten enää liikutu kovin helposti. Mutta kun pieni esikoiseni marssi silminnähden tähän kaikkeen valmiina, reppu selässä, koulun ovesta yksin sisään, eikä tarvinnutkaan minua enää mukaan, pääsi kuitenkin pieni itku autossa, yksin. Se on nyt sillä tiellä, jossa äidin merkitys koko ajan vähenee. 

Keskimmäinen meni yhtä reippaasti ja innoissaan tarhaan ja pienintä olen totuttanut sinne tällä viikolla. Sekin viettää kohta jo joitain päiviä ilman minua, ihmeellistä. Harrastuksiinkin olen varaillut paikkoja ja lehdet tippuvat puista. Syyssutinaa moneen suuntaan, haikeus kesän menosta sekoittuu kiireeseen. Vaikka omanlaistaan kiirettä tämä oleminen on ollut jo toukokuun puolesta välistä lähtien, kun O tälle helvetilliselle työturneelleen lähti ja lähestulkoon yksinhuoltajuus alkoi.

        Huomaan uupumiseni vähintään siitä, että en muista asioita. Olen hajamielinen ja hidas. Jo heti loppukeväästä löysin Hermannin vanhan kutsun hammashoitajalle. Soitin tälle pahoitellakseni, että olemme unohtaneet asian ja pyysin uutta aikaa. Hammashoitaja sanoi meidän käyneen siellä ihan ajallaan pari kk aiemmin... Hampaat kiristyivät uudemmankin kerran, kun ei vain kerran, vaan vielä toisenakin perättäisenä yönä, hammaskeiju unohti tulla ja tuoda euron vesilasiin irronneen maitohampaan kaveriksi. Kuinka kauhea äiti voi olla - lapsi juoksee kahtena aamuna suoraan unesta keittiöön tarkistamaan onko hammaskeiju käynyt, ja samalla sekunnilla muistat unohtaneesi! Ja sama seuraavana aamuna! Kolmantena aamuna siellä oli 2 euroa, kun oli kerran huonoon aikaan keiju kesälomalla ollut...Eräänä päivänä teimme merirosvo-smoothieta. Kaadoin mangosmoothiet lapsille mukeihin. Ja loput lavuaariin. TÄH?! Tänään lappasin itselleni pasta annosta, lasiin...

No, tänään se O:n paskakeikkakin loppui ja isi palaa remmiin. Uudenlainen kiire on kuitenkin nyt jo alkanut arjen myötä. Huoh. Mutta syksyyn sisältyy uusi alku. Ja pikku pakot tekevät ihmiselle vain hyvää. Ne auttavat saamaan aikaan, ehkä jopa jotain uuttakin...

uusia tuulia teillekin, t: koululaisen äiti K

TAMMISAARI - HANKO vol. 2

Osasin odottaa reissulta arkkitehtoonisia visuaalisia elämyksiä. Kaupan päälle tielleni osui myös kolme kuvataiteilijaa. Jo menomatkalla törmäsin kirjakaupassa Carl Larssonista tehtyyn uuteen opukseen "Muistoja, kuvia". Larssonin tekee mielenkiintoiseksi mm. seikka, että hänen maalauksensa ovat vaikuttaneet niin paljon ruotsalaiseen ja suomalaiseen sisustukseen ja käsitykseen onnellisesta koti- ja perhe-elämästä. Viime vuosisadan alkupuoliskolla, jolloin sisustuslehtien suurkulutus ei vielä kukoistanut, olivat inspiraation lähteenä muunlaiset kuvat. Myös maalatut, ja siksipä on mahdollista, että yksittäinen kuvataiteilija joka maalasi paljon kotia ja perhe-elämää, vaikutti töillään hämmästyttävän paljon tuon ajan ihmisten näkemykseen ihanteellisesta kodista. 

      

Toinen ihastukseni kohde, johon en tiennyt törmääväni Tammisaaressa, on Helene Schjerfbeck. Hän asusti ja maalasi melkein parikymmentä viimeistä vuottaan paikkakunnalla ja niinpä Tammisaaren museoon onkin perustettu taiteilijan pysyväisnäyttely. Kävin nauttimassa näyttelyn sunnuntaina lähtöä ennen ja olen siitä hyvin iloinen, varsinkin kun en päässyt Ateneumin suurnäyttelyyn viime vuonna. 

Kolmas kuvataiteellinen yllätys odotti vuokraamassamme asunnossa, jonka seiniä hallitsivat suuret öljyvärityöt. Omistaja kertoi niiden olevan Tammisaaressa nykyään asuvan kuvataiteilija Markku Kolehmaisen töitä. Coffee table bookkina ollut kirja taiteilijasta olikin mielenkiintoista iltalukemista.

Tässä muutama lisäkuva asunnosta, joka tarjosi todella hulppeat tilat viikonlopun asumiselle. Lapset riemuitsivat eniten suuresta poreammeesta ja korviahivelevä kiljunta täyttikin kylppärin aamuin illoin tunniksi...

'

Tammisaaressa oli ihana ja suositun oloinen uimaranta. Meidän pesueen pienjäsenet keskellä. Huomaa Muttisen 1 v. tärkeä asento, kädet puuhkassa...

Lauantain vietimme Hangossa. Mutta niin viettivät myös Hell´s Angels (tms. motoristipoppoo) ja järkyttävän suuri kansainvälinen porukka hevosihmisiä, kärryineen, hevosineen. En tiedä mitä tapahtumia siellä tuona viikonloppuna oli mutta ajatus edes pysähtyä mm. Hangon Casinon kohdalla tuntui lasten kanssa päättömältä, niin sakeana väkeä tienoo oli. Kävimme kuitenkin syömässä keskustassa ja nautimme kahteen kertaan autonikkunoista kuolaten Appelgrenintien ja Mannerheimintien suurista huviloista.

Päivää viettämään palasimme kuitenkin juuri ennen Hangon keskustaa olevalle Neljän Tuulen Tuvalle, joka on itse Mannerheimin aikoinaan pitämä kahvila. Rakennus on alkuperäisasussaan ja paikan päällä leivottavat bakelssit olivat ihania! Ympäristön rannat olivat kauniit ja rauhalliset, matalat ja kutsuvat ja niinpä lapset leikkivätkin siellä mielellään.

Meri siinsi taustalla rannattomana ja kahvilan värityksen perusteellakin olisi voinut kuvitella olevansa vaikka Kreikassa! Paikkaa kutsutaan tosin Suomen rivieraksi, jota ei myöskään käy kiistäminen, jauhonhienoa hiekkaa kymmeniä kilometrejä...Ja kun tuoksi viikonlopuksi iski vielä sen helteen, voimme siis todellakin sanoa olleemme etelässä! Juuri tätä meidän porukka kaipasikin - ihana rentouttava viikonloppu, kaukana ylitöistä ja yksinhuoltajuudesta!


(p.s kuvia klikkaamalla saa ne aina aukeamaan isommaksi.)

TAMMISAARI - HANKO vol.1

Viime viikonlopun rannikkoreissu oli ihana! O sai yllättäen perjantain vapaaksi ja koska tiesimme tämän vain muutamaa päivää ennen, ei majapaikoissa voinut kovin paljon valita. Alkumääränpää oli Hanko, mutta koska sieltä ei tämän kokoiselle porukalle enää yösijaa löytynyt, etsimme ja löysimme sen naapurikaupungista Tammisaaresta. 

Ihmisen kokoinen mittakaava, matalia kauniita taloja, ihania miljöitä. 

Ja suurin osa seuraavista kuvista vielä "uudesta" osasta kaupunkia! 

Silmäni saivat syödäkseen, tässäpä kattausta teillekin:  

Tässä viimeisimmässä talossa majailimme itse. 

Vanhassa vara parempi.

p.s  Niinan blogissa arvotaan ihana Paumesin kirja pariisilaisista lastenhuoneista.