PRIMAVERA - KEVÄT

NAISTENPÄIVÄNKIMPUN JÄMÄT

Joutsenpariskunta on palannut järvelle ja viikonlopun kestänyt kevätsiivous on nyt tehty. Vallitsevaa tunnetta kuvaamaan, käytän naisellista ilmaisua: Ihanaa! Lunta tupruttaa mutta se olet sinä, kevät silti!

Talossa on mellastanut hiiriperhe ja vesirokko. Työt ovat alkaneet mukavasti, tosin heti ensimmäisestä viikosta meni päiviä kotona kipeätä jälkikasvua hoivaamassa. Ja sama meno taitaa jatkua alkavallakin viikolla...Tänään taisi olla jonkinlainen välipäivä kun Kanelia oli jo niin pirteä, että naapurin tytöt (jo sairastaneet) saatettiin pyytää kylään. Jälleennäkemisestä sikisi melkoiset kalaasit prinsessatanssiaisineen.

Figaron häiden soidessa pinkistä mankasta, pyörähtelivät he suloisuudessaan. Enkä hennonnut kieltää näppyisiltä prinsessoilta kultalaukkuani, hopealaukunkin kävin kaivamassa (you name it, I got it). Äidin torkkupeittoon, joka saksan prinsessalla on laahuksenaan, ei kyllä kysytty edes lupaa...
           Tanssiaisten jälkeen käynnistyi läpitalon kulkeva prinsessakulkue. Nuo elämän keväässään olevat pienet kuninkaalliset kulkivat pituusjärjestyksessä lippuja liehutellen, torvien soidessa, niin ylväinä ja rooleihinsa eläytyn, että näky oli tarpeeksi vaikuttava pysäyttämään olohuoneessa taistelevat teinimutanttininjakilpikonnatkin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta olin kovin onnellinen katsellessani tyttöjä.
              En muista oman prinsessavaiheeni olleen kovin voimakas (no nyt niitä kiiltäviä väskyjä kyllä jo löytyy...) ja olin alunperin ehkä jopa sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla (siis sellaisella ihan järkevällä, tasa-arvoa tukevalla tavalla). Mutta koska tuo prinsessailu alkoi ihan itsestään nostaa päätään jossain vaiheessa, annoin sen tietysti tulla. Ja vaikka olen yrittänyt karttaa vaaleanpunaista, olen myös huomannut pikkutyttöyden ajan olevan lyhyt. Pitäkööt ja nauttikoot vaaleanpunaisesta nyt kun vielä täysillä voivat! Ostin jopa pinkit pitsit mekon reunaan, jota Kanelialle ompelukurssilla ompelen. Tuskinpa esikoistyttöni niistä nauttiessaan pilaantuu.

Tämän geeni- ja mielipidevaikuttajan (nimeltään äiti) lisäksi lapseen vaikuttaa tietysti se ympäristö. Vahvimpana ehkä juuri ihan tuo lähiympäristö, joka meillä sisältää noita naapurintyttöjä. Jokaisessa perheessä on omat lempivärinsä ja -idolinsa ja nekös tarttuvat. Siinä ei paljon äidin maku enää paina. Ei ainakaan meidän tytöillä...Mutta, olen siis kallistunut prinsessuuden kannalle ja uskon harjoittaneeni tänään voimauttavaa valokuvausta kuvatessani tytöt prinsessoina! (Samaan aikaan Hermanni kavereineen teki sähkökojeita, paini ja kävi välillä kiusaamassa tyttöjä. Voiko touhu stereotyyppisemmäksi mennä?)

Illalla vesirokko vei kuitenkin taas voiton ja kellisti kuumeellä tämän pienen penterin (Inkerin suussa prinsessa on penteri). Onneksi hän sai tänään iloisen päivän isompien tyttöjen seurassa tanssiessaan. Huomenna taitaa taas kantoreppu kutsua Muttista...

              mutta vaikka kulkisit raskas reppu selässä tahi 

ikäänkuuluva prinsessavaiheesi olisi ohitettu jo 80-luvulla:

            ALWAYS REMEMBER TO WERE YOUR INVISIBLE CROWN!

(en voi olla mainitsematta, että jos koskaan menet Firenzeen, näe vaiva jonottaa Uffizin galleriaan. Siellä säilytetään Botticellin maalausta Primavera, joka kuvaa kevättä. Teos ja muutkin renesanssitaiteen maalaukset tekivät minuun suuren vaikutuksen, mm. ehkä siksi, että odotin tuolloin esikoistani ja tuon ajan kuvataiteen aiheissa näkyy vahvana äiti-lapsi teema.
 Uffizissa löytyy myös Botticellin ehkä hieman kuuluisampi, mahtava Venuksen syntymä-taulu ja lukematon määrä muita renesanssitaiteen pääteoksia.)

VARHAINEN KEVÄT

Varhainen kevät. Ja käsittämätön talvi. O sanoi tehneensä lumityöt kaksi kertaa!? Ja nyt kevät jo tuli kynnyksen yli, tänään ensimmäistä kertaa ihan toden teolla. Ei vain vienona kosteana tuoksuna ja lintujen lisääntyvänä lauluna vaan niin silmittömänä pilvettömänä aurinkoisena taivaana, että se tunkeutui pitkästä aikaa sisälle, keskelle taloa asti.

Alkuvuosi on kulunut pitkäjänteisyys-yritysten ylläpitämisessä. Nämä viimeiset vuodet, jotka ovat menneet pesiessä, ovat saaneet minut väsyneeksi, lyhytjännitteiseksi, hajamieliseksi. Kieltäydyn ajattelemasta itseäni laiskana, vaikka en saa asioiden päästä kiinni. Lapset ovat kaikkeni mutta vievät myös kaiken liikenevän energiani. Ne hetket, jolloin olen hereillä ilman heidän puhettaan korvissani, ovat lyhyitä, enkä jaksa yleensä tarttua mihinkään, mitä en voi lopettaa koska vain. Tartun lehteen enkä kirjaan, katson tietokonetta enkä elokuvaa. Ja koska en saa aikaan oikein mitään pysyvää, tuntuu olo välillä jotenkin turhalta. Äideille tuttu tunne, kaikki mitä teet, on jollain tapaa kohta tehty tyhjäksi - siivo on sotkettu, puhdas pyykki likastettu ja ruoka syöty. Mistään tekemästäsi ei jää jälkeä muuta kuin muistiisi, joka sekin on väsymyksestä hatara. Eikä näin ollen mikään enää illalla kerro, että olet uurastanut päivän. Olen joskus kyynisyydenpuuskassani todennut, että elämä on työleiri. Ja niinhän se on, velvollisuuksien kehä, mutta niin sen tietenkin kuuluu ollakin. Muuten helppous, tekisi olemisen tyhjäksi.

Olen siis päättänyt auttaa itseäni muutamalla hyvin proosallisella projektilla, joiden hm, vähintään pitkällesaaminen piristäisi kovasti kolhiintunutta itsetuntoani sen suhteen, että todellakin pystyn vielä viemään jonkin projektin eteenpäin. Homman nimi on "do more of what makes you happy" , niinpä olen vihdoinkin päättänyt potkaista itseäni takalistoon mm. käsitöiden teon suhteen. Ompelukurssi antaa äiti-ihmisellekin luvan ommella muutaman tunnin putkeen, ihan rauhassa, ilman kenenkään sormia siellä neulan alla ja jatkuvia huutoja selvittämään kuka on räkänokka, "nirkka-nokka" (Marikista Inkerin omaksuma nimittely), tuhma-tyhmeli, vessanpytty ja kuka löi ensin...


Tässä ensimmäinen valmistunut ompelus - peitto tytöille lukunurkkaukseen. Siitä tuli aika kiva, tein napitkin itse.

Kotona olen aloittanut, en vähempää enkä enempää kuin villatakin, tosin Inkerille, ja Inkerille juuri siksi, että hän on perheen pienikokoisin. Mutta satun olemaan sitä laatua neuloja, että ohjeidenluku ja muukin silmukoiden laskeminen on ponnistelua ja niinpä ohjeen pitää olla ihan vaan lähinnä oikeaa tai nurjaa. Olen kerännyt ihania yksinkertaisia neuleita pinterest-boardilleni mutta nopeamman neulenautinnon saakin iltaisin juuri kuolaamalla noita kuvia kuin kilisyttämällä puikkoja itse.
                     Juuri tätä dilemmaa vastaan yritän taistella omalla tekemiselläni. Nykyinen long-term väsymykseni on saanut muotoja, joissa helpon levähdyksen arjesta saa nopealla visuaalisella nautinnolla, joka kuitenkin syrjäyttää tekemisiä, joita noin periaatteen vuoksi kuitenkin kannatan. Eli mm. käsityöt, hitaasti tekeminen ja juuri tekemisestä, eikä vain valmiista nauttiminen. Kuinka peevelin kauan vielä mumminikin jaksoi seinäryijyään tehdä? Niin kauan ettei kenenkään nykynaisen kärsivällisyys siihen enää riittäisi, omani etunenässä...
                    Noh, asia ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen, ajat, tavat ja tarpeet ovat muuttuneet mutta osa minusta silti inhoaa omaa kärsimättömyyttäni ja lyhytjänteisyyttäni. Ja käsitöiden tekeminen, summa summarum, on hlökohtainen projektini keskenolemisen ja hitaastitekemisen sietämiseksi. Mutta tuossa noita ihania lankoja vieläkin irvistelee kerällä, ja villatakki nyt luonnollisestikin edistyy hitaasti. Koska en meinaa jaksaa tehdä sitä enää lasten nukahdettua...  ehkäpä sitten ensi syksyksi? :)

Olen myös alkanut tanssimaan, saadakseni ruumiini takaisin itselleni. Raskaudet on nyt raskailtu ja haluan nauttia fyysisyydestäni uudestaan, ja vielä pitkään. Tosin vielä iltaiset tanssit ja jumpat ovat väsyttäneet niin, että olen kaatunut niiden jälkeen lasten kanssa yhtä aikaa sänkyyn enkä ole ollut hereillä esim. bloggaamaan. Eikä oikein ole ollut sanottavaakaan. Vaikka olen kyllä toisaalta aloittanut lastenkulttuuriblogin, jota olen muutaman postauksen verran silti kirjoittanut. Linkki siihen sivupalkissa nimellä LAKUsta (LAstenKUlttuuri), Tiks auki lastenkulttuuri! Kirjoitan meitä koskettaneista lastenkulttuurikokemuksista ihan vapaasti, ja hommaan saa hyvin matalalla kynnyksellä tulla mukaan, joko ihan kirjoittamalla postauksen ja lähettämällä sen mulle meilillä julkaistavaksi blogissa, tai ihan vain keskustelemalla aiheesta komenttilootassa. Täytyy vielä saada tuo blogi johonkin oikeaan kontekstiinsa, että se saisi lisää lukijoita.

Että olenhan siis kyllä tehnyt alkuvuoden aikana useaakin omaa, ilahduttavaa asiaa, jotka saavat minut lähemmäs itseäni. Ja nyt vielä päättyy tämä täyspäiväinen pesiminenkin - aloitan ensi viikolla uudessa osa-aikaisessa työssä. Sen, viekö vai tuoko se voimia, jää nähtäväksi. Sillä nämä ipanat vaativat silti saman ison osansa äidistään...

Minut ja Inkerin kuvasi tänä iltana Kanelia:

Ai niin, aloin minä kerran jo viikko sitten teille kirjoittamaan mutta istahdettuani yömyöhällä teekupin kanssa koneen ääreen, kippasinkin kupilliseni, osimoilleen puoli lt. teetä näppikselle. Kone kyrvähti luonnollisesti heti. Pahin painajainen oli siis tapahtunut ja "juuri kun olimme ostamassa ulkoista kovalevyä"! Varmuuskopioita ei siis ole missään. Alun hyperventilaatiokohtauksen jälkeen päätin, että koneen sisältöhän kaivetaan esiin vaikka se maksaisi mitä. Tärkeimpänä pelastettavana poikastemme koko lapsuus valokuvina...Asian hoito on kesken. Mutta tämä uuden koneen kanssa samalla ulalle virittäytyminen on taas niin hidasta. Mutta kyllä tämä tästä...


Näillä pirteillä terveisillä, kompleksisesta naisen elämästä, toivotan myöhästyneet naistenpäivä-terveiset kaikille kanssa-eevoille!