PROOSALLISTA TOUHUA...

Voihan pas...torin rahat! Kanelia teki sitten sen klassikon - uusi kampaukset, saksilla, sekä itselleen että pikkusiskolle.

 ja LK:na...

tempustaan ehkä hieman tietoinen isosisko...

(ps. huomaatte ehkä keittiön katossa olevan reiän...Kyllä, kulku yläkertaan on käynyt tuosta reiästä tikkaita pitkin siitä asti kun keittiöremontti valmistui eli vuoden. Lastenhuoneessa juuri alkanut remontti sisältää siis myös portaat, jotka tulevat nousemaan tulevaisuudessa tuosta vasemmalta puolelta. Mutta eipä tuo tikaskäynti yläkertaan niin kovin ole häirinnyt kun siellä tällä hetkellä on vain O:n työhuone. Jos nyt ei sitten laske sitä esteettistä haittaa, alumiinitikkaita keittiön nurkassa...)

Mutta ehkä tässä tukka-tempauksessa täytyy olla onnellinen onnesta onnettomuudessa eli siitä, että Kanelia päätti tai ehti keskittyä vain otsahiuksiin. Ja onneksi pikkusiskokin on ihan happy "kesäotsiksellaan"

Ajattelin joskus, että blogistani saattaisi tulla sellainen lyyrisiä tunnelmia sisältävä, kaunis ja rauhallinen levähdyspaikka, sekä minulle että teille. Mutta tämä nykyinen elämä on niin kovin proosallista, että tällaista tästä tuutista nyt tulee. Tämä apinalauma pitää ajatukset hyvin maan pinnalla. Tässäpä vielä pari kuvallista ja sanallista otosta todentamaan edellistä luonnehdintaa rakkaasta jälkikasvustani: 

 toisessa kuvassa kampaajasta, karkaa taustalla ipanapa pöydälle hyppimään...

ja tässä kuvassa siskot höykyttää Hermannia. 

Nää on just tämmösiä. Illalla Kanelia repi vain pari tuntia vanhan pinkin vappuhuiskansa ja ehdittyäni paikalle, oli Inkeri jo ehtinyt puristaa hammastahnatuubista kunnon käsi- ja naamarasvat itselleen ja olipa osa olkkarin lattiallakin, tuossa riivittyjen huiskasuikeroiden kasassa, jossa Hermanni juuri tanssi! Siis pitäisköhän tänne kutsua se Nanny? 

On ollut jo muutaman kerran puhetta siitä, että kynttilöitä ei hetkeen tarvita. No, nämä oli niin näteissä purkeissa ja ihanan tuoksuisiakin vielä, että en voinut vastustaa. Ajattelin, että ehkäpä pieni häive luksusta ja rauhaa äidin hermoille, saapuisi niiden tuoksun mukana. Ja pistinpä palamaan toiveikkaasti.

Ne millekään haissu. Niinkun ei halvat tuoksukynttilät koskaan. 

Mutta ei vaivuta synkkyyteen: O:lla alkoi intensiivisen työrupeaman jälkeen (melkein)loma ja ehkäpä tämä tyhjiin puristettu täti pääsee tasaamaan hermojaan, edes lenkille metsään!

Hauskaa vappua kaikille! 

HAASTAVA TEMPERAMENTTI ja muita pikku juttuja

Tänään päivällä oli blogiini klikattu tasan 2000 kertaa - osuinpa hauskaan hetkeen napsauttamaan tilastot auki :). Kiitos käynnistä siis kaikille teille! Tässä teille kukkanen, vuodenajasta erehtynyt pelakuu Mårbacka!

Ja tässä vähän laihemmin voiva mutta myös talvesta selvinnyt kumppaninsa ja iloiset pikku pistokkaat!

Kevät kulkee eteenpäin täällä maailman laidalla vuoroin sadepäivin ja vuoroin aurinkoisin. Pesässäkin tapahtuu, täällä on alkanut remontti, lastenhuoneessa, jonka sisusta on siis siirretty olohuoneeseen, puuh. Järjestyksenpito on siis sen mukaista. Tila ei oikein riitä leluille ja ne jotenkin valuvat sieltä nurkasta pitkin taloa. Myös kura tuppaa valumaan pitkin taloa, koirista ja kengistä. Mutta ilo pintaan, kyllä tämä valon määrä antaa niin paljon energiaa, että sitä jaksaa hieman enemmän pestä ja puunatakin.

Tässä pari kuvaa kevätkuvaa tältä viikolta.

Tytöt ulkoiluttamassa koiria, hm...

Koiranpäivän kunniaksi tästä talviturkista päässyt Nyyti-neiti.

Ja fiksun vaikutelman antavat lapsoseni, pelaamassa rauhallisesti shakkia heti aamutuimaan :)

(tosin Hermannin tehdessä siirtonsa ja sanottua "shakki", kysyi Kanelia perään 

"Mitä shakki tarkoittaa?" ...)

Tosin tämä seesteinen hetki oli kyllä tyyntä myrskyn edellä. Paikalle heti ehättänyt Molla Muttinen halusi myös pelata shakkia ja "söi" myös nappuloita laudalta. Kainoista pyynnöistä piittaamatta hän jatkoi peliä kunnes tyhmän äidin piti poistaa hänet pöydästä - teko johti raivoisaan itkupotkuraivariin. Homma saatiin tasaantumaan hetkeksi ja alkoi auvoisa piirustustuokio. Kanelia alkoi valittamaan taas kerran kuivia tussejansa, jolloin kaivoin uudet 2 pkt tusseja hänelle ja Hermannille kaapista. Virhe. Muttinen sai slaagin. Vakuutimme 1,8 vuotiaalle ihmiselle, että hän saa myös piirtää isosisarusten tusseilla mutta tieto ei lohduttanut. Annoimme H:n ja K:n vanhat tussit ja etsin hänelle pussukan omaksi penaaliksikin mutta ei helpottanut. Ei voi olla totta, tussit eivät siis kelpaa pelkästään, sittiäinen  todellakin itkee sitä, ettei saanut samaan aikaan uutta tussipakettia! Siispä laitoin isompien vanhat tussit vaivihkaa uusien tussien muovipakettiin - voila! Ei auttanut, vanhat tussit eivät kelvanneet, tämä lähes vauvaihminen tunnisti ne erilaisiksi ja vaati oikeuksiaan perheen täysivaltaisena ja tasavertaisena lapsena, apua! Hysteerinen huuto jatkui minuuttikaupalla lattialla, ei kelvannut tarjottu tutti tai syli, en pystynyt tekemään mitään. Lopulta kohtauksen mentyä ohi, hän meni hiljaa piirustuspöytään muiden luo, otti tussit ja piirsi.. Hän on 1-vuotias! Mutta kuvittelee valitettavasti olevansa ainakin 4-vuotias. Ei sillä etteikö hänkin tussejansa olisi ansainnut...mutta kai sitä nyt yksivuotias voisi vielä piirtää isompienkin tusseilla? Tai näin minä ainakin maalaisjärkeilin tähän asti. 

Mitä siis opimme episodista?

Älkää vain kukaan tänne tuleva kuvitelko enää tuovanne mitään vain isommille, ajatellen ettei tämä pimu vielä tajua, se meinaan tajuaa ja lujaa!! Äidiltä virhe kirjattu (puolustuksena: tussit oli ostettu jo muutama kk sitten ja silloin ainakaan Inkeriä ei vielä tarvinnut laskea omia kyniä tarvitsevaksi ihmiseksi!) 

Vannoin joskus että skorpionia tai leijonaa en perheeseemme tee jos asiaan voi vaikuttaa, pehmeämmät luonteet riittäisivät minulle. Tuli vaaka-poika mutta perään tytöiksi skorpioni ja leijona. Äiti ei osannut laskea...

Tässä Mutikainen on sarhannut itse vetskaria kiinni pari minuuttia ja nöyrtyy vihdoin ottamaan avuntarjouksen vastaan...

Hilpeää loppuviikkoa!

TERVETULOA VIHERRYS!

Viime sunnuntai, metsälenkki. Talven hampaat napsahtelevat niinkuin Hra Nykeröltä kohta ensimmäinen maitohammas. On sitä kyllä odotettukin, alkoi jo huolestumaan kun kavereilta legot tippuu ja häneltä ei.

Mutta metsässä oli toisaalla talvi ja toisaalla kuin kesä.

Nämä sammaluudet paljastuivat lumen alta niin kuin eivät talvea olisi nähneetkään. Katsokaa näitä vihreitä!

Ne teistä, jotka tulevat tänne niiden pesä ja poikaset -kertomusten takia, saattavat tuskailla näitä luontokuvia mutta uskokaa pois, en minäkään en ole metsässä kamera kädessä jäkäliä fanittamassa vaan näiden värien perässä. Ja mikä keväässä on parasta, tämä vihreys vain lisääntyy! 

Kaikki värit lisääntyvät! 

Keväällä hiljaisuuskaan ei ole enää hiljaisuutta, se on linnunlaulua.

Kevät on ihme, niin kuin jokainen syntymä.

TUNNUSTUKSELLISTA

Mä sain tämmöisen! Ensimmäisen tunnustukseni, Hyvä Mieli -blogista, kiitos! (epätietoisille: tällaisia bloggaajat jakaa toisilleen :D)

Homman nimeen kuuluu, että kiitetään tunnustuksen antajaa ja annetaan se itse eteenpäin viidelle blogille, joilla on alle 200 lukijaa (ja kerrotaan se heille heidän kommenttibokseissaan). Näin autamme toisiamme saamaan ehkä uusia lukijoita ja lukijoita tekemään uusia blogilöytöjä.  

Eli täten annan tunnustuksen puolestani lukemilleni ja tykkäämilleni blogeille:

Mummonmökkielämää

Metsäkukkia

Koti1898

Pömpeli

Merikuu

Olkaapa hyvät!

Ja huolii ken huolii, kaikki eivät näistä välitä - toiset laittavat muistiin esille blogiinsa ja toiset eivät. 

Pari sanaa tuohon lukijamäärään, blogimaailmaan vasta tutustuville ystävilleni:

Tähän blogin pitämisen luonteeseen kuuluu usein, että on kiva nähdä kuinka paljon kiinnostusta omilla jutuilla on ja blogeja pitävät tykkäävät, että te lukijat uskaltaisitte virallistaa kiinnostuksenne. Se ei tarkoita muuta kuin lukijaksi rekisteröitymistä. Blogin tilastoista näkee, että tätä munkin blogia käy katsomassa päivittäin kymmeniä (ja siskon naamakirja-mainoksen ansiosta kävijäpiikkinä muutamana päivänä jopa 130 lukijaa päivässä - kiitos Akaan ruustinna :) ), mutta "lukijoita" on tällä hetkellä vain 15. Eli rohkeasti vaan. En mä silti pysty jäljittämään sen tarkemmin, että kuka täällä on käynyt eli ei silti ole pakko kommentoida. Itsekin luin blogeja vuosia anonyymisti ja laiskasti, melkein koskaan ilmoittamatta vierailustani, nautin toisten kuvista, teksteistä ja tunnelmista ihan itsekkäästi yksin.

Mutta usein blogeissa juuri lukee toive siitä, että siellä kävijät jättäisivät kommentin postauksen, eli jutun loppuun. Itse en ole tuollaista laittanut, kommentoi kuka kommentoi mutta kyllä tuonne kommenttilaatikkoon saa terveisiä huikkailla, ihan kiva niitä olis lukea enemmänkin. Sillä en vieläkään koe tarvitsevani facebookkia. Tätä kautta mua tavoittaa somessa, nyt lopetettuani yhden naisen sodan tekniikan voittokulua vastaan ja aloitettuani tämän bloggaamisen. Ja älypuhelimenkin ostin! Itsekin välillä ihmettelen nykyistä edistyksellisyyttäni...

Mutta juu, nyt tuli tämmöinen, laitan jotain omempaa piakkoin, kuravaatesouvi vaan pitää tähän vuodenaikaan kiireisenä iltaöisin, parhaaseen (ainoaan) bloggausaikaan...

UNIKUVIA

kaunis pikkutyttöni, nukkui kaksi kesää päiväunensa RIIPPUKEINUSSA OMENAPUIDEN ALLA...

O on tehnyt hetken aikaa taas töitä niin, että piirtää illalla tai yöllä työhuoneessa vielä. Olen siis laittanut lapset jonkin aikaa yksin nukkumaan, O:n istuessa hommissa. Tänään olivat niin väsyneitä ja Kanelia itkuinen, että lupasin, että saavat jäädä sadun jälkeen isoon sänkyyn ja nukahtaa kainaloon pitkästä aikaa. Ja voi kuinka se olikin ihanaa!  

minä ja Inkeri päivätorkuilla Haikon kartanossa

Minä olen läheisyydenkaipuinen ja hellyyttärakastava ihminen. Ja niinpä nukuimme koko porukka perhepedissä viime talveen saakka. Välillä laidoilla on ollut jos jonkinmoisia sivuvaunuja mutta viimeisimpänä päädyimme vain laittamaan makuuhuoneen seinästä seinään runkopatjoja täyteen, että kaikki nukkuisivat hyvin. Ja nukutimme lapset aina viereen, itse nukkuvaa leikkien niin pitkään keskellään, että he nukahtivat.

             Reilu vuosi sitten aloimme kaivata vaatekaappia ym. huonekaluja makuuhuoneeseen ja tuumimme, että muutoksen aika oli ehkä tullut. Siispä Hermanni ja Kanelia saivat lastenhuoneeseen sängykseen toisen isäni kotoa tulleen huonekalun, sivustavedettävän puusohvan. Ajattelimme, että vierekkäin he saattaisivat nukkua eri huoneessa kuin me. Ja nukkuivatkin mutta voi mikä ahdistus äidillä oli ensimmäisenä iltana mennä tyhjään perhepetiin ”vain” pieni vauva kainalossa! Kirosin kun tajusin, että koko idea oli lähtenyt minulta. Suuren sängyn tyhjyys tuntui kammottavalta, pienet poikaseni (tuolloin 3- ja 5-vuotiaat) taivuteltiin ja suostuteltiin opettelemaan nukkumaan aivan toisessa huoneessa ja me muut kaipasimme heitä suuressa lämpimässä yhteispesässä. Tai no, ehkä Inkeri ei kaivannut tuolloin muita kuin äitiä ja säännöllisiä maitohörppyjään ja O:kin ainakin esitti viileää, mutta minusta järjestely tuntui yhtäkkiä aivan luonnottomalta! Olin hajottanut laumani! Poikaset kuuluvat siipien suojaan, miksi koskaan täytyisi oppia nukkumaan erillään?!! Mutta O:n psyykkauksella annoin järjestelylle mahdollisuuden ja pitäydyin lapsille esityksessä, että tämä järjestely oli hyvä idea.

Tosin se ei ollut. Kanelia on tähän päivään asti nukkunut elämässään ehkä tusinan verran öitä heräämättä. Eli joka yö hän näkee unia, kiljuu, itkee tai herää haluten viereen. Ja nukkuessaan lastenhuoneessa, piti minun joka yö HAKEA unenpöpperöinen itkevä tyttö viereeni, sen lisäksi, että heräilin imettämään. Muutama kuukausi tätä yritettiin, kunnes ostin lapsille huutonetistä vanhan Niemen tehtaiden kerrossängyn ja sänky ja lapset tulivat takaisin meidän makuuhuoneeseemme. Siellä kerrossänky on nyt viimeisen vuoden vaihdellut paikkaa, niin kuin lapsetkin. Silti Kanelia tulee joka yö keskellemme ja saa tullakin. Minä olen tottunut nukkumaan nipussa jälkikasvuni kanssa, O tosin kärsii hieman varpaista suussaan.

             Mutta nukutuksen olemme saaneet nyt viimeisten kuukausien aikana hyvään rutiiniin. Toinen meistä lukee isommille sadun isossa sängyssä ja peittelee heidät sitten omiinsa ja toinen antaa Inkerille iltavellin ja laittaa omaan pinnikseensä. Sillä Molla Muttinen on ensimmäinen heistä, joka haluaa mieluummin nukkua omassa sängyssään (joka on kuitenkin kiinni minun sängyssäni) kuin minun vieressäni. Muttisen vieressänukkuminen loppui kun imetyksestä luovuttiin vuoden iässä. Jotenkin tämä ei ihmetytä itsenäisen kuopuksemme kohdalla. Ja vajaa kaksivuotiaan kanssaan läheisyyttä tulee vielä päivän mittaankin paljon, kyllä sittiäinen sylissä viihtyy. Ainakin väsyneenä. Tai pöppyräisenä.

O ja Hermanni vauvan pullukkana, oi

Mutta toisinaan kaipaan lapsiani, kaikkia lapsiani haisteluetäisyydelle. Viereen nukuttaminen oli ihana hetki, usein ainoa hetki päivässä, kun vilkkaat ja vauhdikkaat lapseni olivat rauhallisina lähelläni, kosketuksessa. Ja siinä he olivat hiljaa, läheisyydestä nauttien yhtä paljon kuin minäkin. Hermannikin halusi usein, että paijaisin tai painelisin ”uninappeja” hiljaa korvasta. Teen minä sitä joskus vieläkin heille, omiin sänkyihinsä. Mutta kun nykyään ne menevät itse omiin sänkyihinsä, noin vain ihan reippaasti ja jäävät sinne ja minusta se tuntuu ison merkiltä. Eivätkö ne tarvitse äitiään enää?! Mitäs jos vielä yritettäisiin porukalla...?

YHDYN HRA FRANK LLOYD WRIGHTIIN

PYYKKIMUIJA PAKINOI

Seitsenhenkisessä perheessä tulee melkoisesti pyykkiä (kyllä, koiratkin tekevät sitä toisinaan!). Pyykkiosasto/koko vaatehuolto on suhteen alkuaikojen kilpailutuksen tuotoksena siirtynyt hoidettavakseni. Uskon olevani hommassani hyvä, joskaan en aina nopea. Mutta aina ei paraskaan pyykkäri pysy tehtäviensä tasalla. Näin kävi juuri tällä viikolla - pyykit yllättivät pyykkärin.

Viikon reissusta palatessa on mukana aina melkoiset säkit likapyykkiä, erityisesti jos kyse on ollut tällaisesta "urheilulomasta". Ennen kuin ehdin niitä alkaa pesemään, tuli kylään ei-toivottu vieras, oksutauti. Pyykkäri itse kaatui ensimmäisenä ja matkapyykkien pesu sakkasi siihen. Kyseinen tauti tuottaa myös yleensä pari pestävää riepua (mm. tytöt oksentelivat molemmat sänkyihinsä, kuopus kolmesti puolen tunnin sisään ja juu, joka välissä ehdittiin vaihtaa kaikki petivaatteet, yöpuku+unipussi ja pestä tatinassa oleva tukka. Kello puoli kolme yöllä.)

Ei, en kuivaa vielä pyykkiä ulkona - tuulessa liehuvat sinne yöllä takaovesta heitetyt haisevat oksennusjutskut.

Näiden lisäksi pyykkirästiin ennen reissua, oli jäänyt lähtöä edeltävänä yönä erään pissavahingon kärsineet peitto&tyyny+lakanat. Ja koska mökkipaikkaan oli pitänyt ottaa omat lakanat (ja lapsille myös pari pikkupeittoa, omia tyynyjä ja äidin tyyny), oli näistä lukuisista syistä petivaatteistamme iso osa likaisena ja siirtynyt kodinhoitohuoneen pyykkikoreihin, tasolle ja lattialle, josta haiseva uoma luikerteli jo suihkun ja vessankin puolelle. Oli pakko päästää O puikkoihin. Ja oksennustautia kuin ruttoa kammoava siippa alkoi taltuttamaan pyykkihirviötä meikäläisen maatessa haisevana punkan pohjalla. Nyt olen itse jo takaisin remmissä mutta pyykkejä riittää viikoksi. Luonnollisestikin peruspyykkikorit olivat jo valmiiksi täynnä.

O sai lattian jo näkyviin...

Luin taannoin jostain, että blogit herättävät lukijoissaan myös kateutta. En tarkoita, että meidän elämäämme kukaan olisi välttämättä ehtinyt kadehtia (vihreämpänä täällä varmaan on viime aikoina ollut emäntä itse) mutta tällä kertaa on oiva tilaisuus tarjoilla isolla kädellä karua totuutta. Kuviin on helppo rajata vain mieleinen ja on ihana toimittaa omia juttujaan niin, että poimii omasta elämästään tänne ne itseään ilahduttavat yksityiskohdat. Mutta tässä teille haisevat terveiset kodaristamme (toim. huom.: käytävä vessan takana). Tämä on arkirealismia jos jokin. Inhorealismia olisi näyttää lähiksiä näistä kapioista. Sitä en sentään teille halua tarjoilla. Lähiksinä, kuvakulman valinnan merkityksen alleviivaamiseksi, saatte myös niitä pyykkärin pikku silmäniloja valtakunnassaan.

löydä ed. kuvien söpöliinit tästä!

Tämä postaus menköön myös sarjaan "Naked truth" eli totuuksia kotikuvien takana, johon törmäsin ilokseni Suklaamarenki-blogissa.


Mutta ettei nyt jäisi ihan yrjönmaku suuhun, niin oli vessassamme aamulla jotain oikein ihanaakin!
Tämä pikku lyyli 1v8kk, joka tulisen temperamentinsa voimalla haluaa aina pestä hampaansa myös itse.

Kameran nappasin käteeni kuitenkin sen takia, että tämä takapöherö on vailla vertaansa. Vaikka kuinka tukan harjaan ja öljyänkin, on se puolen tunnin päästä taas tämän näköinen. Kyllä olisi tingelistangelikselle taas käyttöä (se tangle teezer-harja, joka harjaa ilman kyyneleitä, saimme kokeilla sitä siskolta reissussa ja hyvä oli!), pitänee ostaa...

(tulipas jytky postaus :)...)

MAISEMANVAIHDOS PAREMPAAN

Kuinka ihanaa on kadottaa ajantaju! Se tapahtuu aina Sotkamossa, meidän toisella kotipaikkakunnallamme. Sotkamossa on mökki ja isän hauta. Nyt olimme viikon Sotkamon Vuokatissa pääsiäisen vietossa, tosin emme omalla mökillä vaan pikkuserkkujen naapurissa vuokramökillä. Jäseninä tällä reissulla paljon sisaruksia, serkkuja ja pikkuserkkuja.

 Hiihtoa, lumileikkejä, laskemista, aurinkoa, herkuttelua.

Aurinkolatu lähti heti mökin edestä jäällä, parhautta!

reippaat hiihtäjät!

tässä serkkujen saunan edessä grillattiin makkaraa yhtenä iltana, peittojen sisään kääriytyneenä!

Omalle mökillekin on jo kova ikävä, niinkuin kesääkin. Tässä muutama kuva haikailua.

Hermanni ja Kanelia pirtissä pienempinä.

Koirat rakastavat myllätä hiekkarannalla, kaivaa käpyjä sinne ja uida.

H&K rinteen reunalla, ihailemassa ulappaa

aaltojen loiskinta kuuluu koko ajan, niin että kotiin palatessa tuntuu ihmeen hiljaiselta

 Ja sitten kotona odottaa nämä ihanuudet! Mitä ihmettä näille tekee? Ei raaskisi roskiin heittää mutta ensi vuonna tulee uusia sama puska. Mihin te laitatte pääsiäisen jälkeen nämä väriläiskät?

vappua odotellessa!


p.s Kupla-blogissa tarjolla ihan mahtava musapläjäys, Laura Mvula, käykää tsekkaamassa ja diggaamassa


p.p.s pakko vielä hehkuttaa, blogissa käyty yli tuhat kertaa ;D!!