Tässä se on, Vuohenlinna, lapsuudenkotini.
Talon historia alkaa vuodesta 1947, jolloin taloon muutti sen ensimmäinen asukas Julius Saaristo, Suomen ensimmäinen keihäänheiton olympiavoittaja, Tukholman olympialaisissa 1912. Tosin tuolloin maamme oli vielä Suomen suuriruhtinaskunta ja keihäänheittokin heitettiin molemmilla käsillä, laskien tulos sitten yhteen :)! Mutta Saariston vaimo Olga Lyydia harrasti vuohien pitoa ja niinpä talon virallinen nimi tosiaan on Vuohenlinna.
Heidän jälkeensä taloa asutti vielä yksi pariskunta, jonka jälkeen vanhempani ostivat talon vuonna 1974, ensimmäiseksi ja viimeiseksi yhteiseksi kodikseen. Niinpä minä olen syntynyt täällä, Vuohenlinnassa. Apropoo, ennen kuin hyväksyin ajatuksen lapsuudenkodistani aikuisuudenkotinani, oli aikeissamme muuttaa oikein maalle, koska minä halusin pitää VUOHIA! Vaikka ennen kaikkea ajattelimme, että se oli elämä, jota lapsillemme halusimme tarjota, hitaan ja hiljaisen elämänrytmin. Lopulta huomasin, että kaikki hakemamme yhdistyy täällä...).
Ja näin on ollut hyvä. En ole kertaakaan haikaillut muualle vaikka joskus olen saattanut miettiä miltä ihan maalla asuminen olisi tosiaan tuntunut. Nyt tässä melkein maalla meillä on kuitenkin tarpeeksi iso piha lapsille, puutarha puineen ja pensaineen, kesannolle päässyt kasvimaa, jonka joskus vielä kesytän, järvi ja metsä, silti lähellä myös kaupunki ja koulukin juuri sopivan matkan päässä niin, että lapset saavat sinne kuljetuksen! Ja naapureita, kivoja naapureita, sekä samanikäisiä kavereita. Ja niin rauhallinen kylämiljöö, että lasten on turvallista opetella etäisyyden kasvattamista. Sopiva yhdistelmä kaupungin läheisyyttä ja silti olo kuin olisi maalla. Kukko kiekuu järven toiselta puolelta ja naapurin Erkin traktorin pörinä kuuluu harvase päivä.
Ja onhan meillä myös tämä vanha talo, moneen kertaan laajennettu, remontoitu ja maalattu, joka vuosikymmenestä omat jälkensä saanut ja jota me nyt koetamme riisua ja vanhentaa takaisin. Se on hidasta, sillä joka kohta täytyy käydä läpi, monestakin syystä. Mutta remontti karaisee ja rumat kohdat kasvattavat esteetikon kärsivällisyyttä! Ja silti, Vuohenlinna antaa meille myös rauhallisen kolkan kasvattaa poikasemme. Niin rauhallisen kuin talon aikuiset rauhallisina pysyvät, loppumattoman remontin keskellä :D
Joten kerrottakoon tässä blogissa siis myös tästä talosta ja sen vaiheista näin 2000-luvulla. Onhan se tosiaan pesämme, jonka olemme valinneet suojaamaan poikasiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi...