Puutarha on matkalla ansaitulle talvilevolle. Luonto muuttuu viikottain ja kuvaaminen auttaa näkemään sen paremmin, saa katsomaan kaikkea tarkemmin. Luin, että stressaantuneen ihmisen ajatukset ovat karanneet kauas kehosta. Silloin kehoitettiin ottamaan esimerkiksi kuppi kahvia, istumaan alas ja keskittymään tähän hetkeen.
Kuvatessa täytyy olla läsnä. Nähdäkseen ympäröivän, on oltava samassa paikassa kehonsa kanssa. Myös siksi olen oppinut pitämään kuvaamisesta niin paljon. Kun lapset ovat poissa, tartun usein kameraan. On ihana hidastaa ja katsella ympärilleen tarkempaan, etsiä kauneutta, kuunnella tätä hetkeä.
Nämä kuvat ovat eräältä pakkasaamulta parin viikon takaa. Nyt lehdet ovat jo menettäneet värinsä, muuttuneet ruskeiksi ja tippuneet maahan.
Ja juu, martta was here taas nyt syksyllä kun tätä satoa tuli, pakkohan sitä sitten oli hihat kääriä. Omenapuita on puutarhassa seitsemän, yksi luumupuu, päärynäpuu ja kirsikkapuu sekä erilaisia marjapensaita tusinan verran. Muut menevät kitaan ihan suoraan puutarhasta, mutta viinimarjoja riittää aina pakkaseen asti. Ja perinteisesti, vaikka sato tänä vuonna olikin kehnohko, tuli puihin omenaa niin, että mehuasemalle 120 kiloa haalattuani, on mehua taas 80 litraa talvea varten. Onneksi lapset tykkäävät siitä.
Marjoista ja omenoista teen lisäksi yleensä kiisseleitä, vispipuuroa, piirakoita, omenapuuroa ja -hilloa ja jos tuolla parvekkeella olevat eivät ihan pakkasista ole suuttuneet niin tuoresosetta ajattelin niistä vielä surauttaa.
Mutta saisi se martta totuuden nimissä tulla vähän useamminkin kylään, edellinen kuulostaa vähän hienommalta kuin totuus onkaan. Mutta syksy on ihmiselle se pikku pakko, joka potkaisee antimarttaa persuksille ja saa sen varsinaisen sieltä ihan väkipakolla esiin. Minun luontoni kun ei anna myöten niitä kompostiin kärrätä. Että ihan hyvä pakko tuo syksy.
