Tiibet

Keltaisella, oranssilla ja punaisella on merkitty suur-Tiibetin alue. Keltaisella ja vihreällä (lännessä) on merkitty Tiibetin autonominen alue, joka perustettiin vuonna 1965 osaksi Kiinan kansantasavaltaa. Turkoosi alue kaakossa on Intian hallinnassa oleva tiibetiläinen alue Tawang, jota Kiina vaatii itselleen. Violetilla tiibetiläiseen kulttuuripiiriin historiallisesti kuuluvia alueita.

Tiibet (tiibetiksi བོད, Wylie-translitteraatio: Bod; kiinaksi perint.: 藏區; yksink.: 藏区; pinyin: Zàngqū) on tiibetiläisten asuttama ylänköalue Aasiassa. Tiibetiläiset puhuvat tiibetin kieltä. Buddhalaisuudella ja dalai-lamalla on keskeinen rooli tiibetiläisten identiteetissä. Tiibetin keskuskaupunki on Lhasa.

Tiibetillä on pitkä historia, ja se on ollut vuoroin itsenäinen ja vuoroin valloitettu. Kiina miehitti Tiibetin 1950-luvun alussa, minkä jälkeen Keski-Tiibetistä tuli Tiibetin autonominen alue ja yksi Kiinan 27 maakunnasta. Tiibetiläisiä asuu myös muissa Länsi-Kiinan maakunnissa, ja vuoden 1959 epäonnistuneen kansannousun seurauksena tiibetiläisiä pakolaisia elää runsaasti etenkin Intiassa.

Tiibetin poliittinen asema on kiistanalainen. Sillä on maanpaossa oleva hallitus, joka tavoittelee alueelle autonomiaa, ja sitä radikaalimpi itsenäisyysliike, jolle autonomia ei riitä. Yksikään YK:n jäsenmaa ei ole tunnustanut Tiibetin pakolaishallitusta.

Maantiede

Yangpanchen-laaksoa Tiibetissä.

Tiibetin pinta-ala on noin kaksi miljoonaa neliökilometriä. Se rajoittuu etelässä ja lännessä Himalajan ja Karakorumin vuoristoon, pohjoisessa Gobin autiomaahan ja idässä Sichuanin alankoon.

Tiibetin ylänkö on maailman suurin vuoristoalue ja korkeimmalla sijaitseva ylänkö, ja sitä kutsutaankin joskus ”maailman katoksi”. Ylänkö on korkeudeltaan 3 000−5 000 metriä. Tiibetin pohjoisosien Qinghain ylänkö on alavampaa maata kuin etelän ylängöt. Tiibetin alueelta alkavat useimmat Aasian suurimmista joista, itään ja etelään virtaavat Keltainenjoki, Jangtse, Mekong, Salween ja Brahmaputra.

Tiibetin ydinaluetta on Keski-Tiibet, joka käsittää nykyisen Tiibetin autonomisen alueen. Sen ympärillä olevia tiibetiläisiä alueita ovat pohjoisen Amdo ja Kham, jotka kuuluvat Kiinan Qinghain, Gansun, Sichuanin ja Yunnanin maakuntiin, sekä etelässä Pakistanin, Nepalin ja Intian valtioiden alueella sijaitsevat Ladakhin, Zanskarin, Mustangin ja Sikkimin sekä itsenäinen Bhutanin kuningaskunta niitä ympäröivine alueineen. Tiibetin suurimpia ja tärkeimpiä kaupunkeja ovat Lhasa, Shigatse, Labrang, Xining ja Dartsedo.

Luonto ja ilmasto

Suurin osa Tiibetin maastosta on karua eikä sovi asutukseen. Keski- ja pohjoisosissa on laajoja aavikkoaroja, aavikoita ja vuoristokasvillisuutta. Maakunnan väestö onkin keskittynyt hieman tasaisempaan eteläosaan, jonne monsuunisateet kesäisin yltävät. Muutoin Tiibetin ilmasto on kuivaa ylänköilmastoa.

Kaakkois-Tiibetin ilmasto on leuto, ja vuoden keskilämpötila on siellä 8 °C. Länsi-Tiibetissä keskilämpötila on alle nollan. Lhasan vuorokauden ylin lämpötila on kesä–elokuussa keskimäärin 20–23 °C ja alin 9–10 °C; joulu–tammikuun alin lämpötila on keskimäärin miinus 9–10 °C. Lämpötila voi vaihdella voimakkaasti vuorokauden sisällä. Tiibetin sadekausi on toukokuusta syyskuuhun, jolloin koko vuoden sademäärästä saadaan 90 prosenttia. Sateet tulevat Lhasan, Shigatsen ja Chamdon alueilla yleensä öisin. Kaakkois-Tiibetin vuotuinen sademäärä on 5 000 mm ja Luoteis-Tiibetin vain 50 mm.

Tiibetin ylängöllä elää harvinaisia eläinlajeja, kuten tiibetinantilooppi, tiibetingaselli, villi jakki, kiangi, baraali, lumileopardi, bengalintiikeri ja mustakaulakurki.

Tiibetin ylängöllä on muun muassa Changtangin ja Arjin Shanin luonnonsuojelualueet.

Historia

Pääartikkeli: Tiibetin historia

Varhaisvaiheet

Songtsän Gampo, Tiibetin ensimmäinen tunnettu hallitsija 600-luvulla.

Tiibet syntyi poliittisena kokonaisuutena ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina Yarlung Tsangpon laaksossa. Valtion ensimmäinen tunnettu hallitsija oli Songtsen Gampo (629–650), jonka aikana Tiibetistä tuli keskitetty buddhalainen valtakunta. Tiibetin kirjakieli oli viimeistään jo tuolloin syntynyt, ja buddhalaisten tekstien kääntäminen sanskritista tiibetiksi alkoi. Myös buddhalainen taide koki tuolloin ensimmäisen kukoistuskautensa.

Tiibetin valtakunta alkoi laajeta pienempien paikalliskansojen kustannuksella. Tiibet kävi sodan Kiinaa vastaan vuosina 635–636, ja vuosina 763–764 Tiibet valloitti Kiinan pääkaupungin. Tiibet jakaantui vuosiksi 843–1246 useiksi paikallisiksi kuningaskunniksi eikä ole sen jälkeenkään enää toiminut yhtenäisenä valtiona. Mongolit liittivät Tiibetin omaan valtakuntaansa vuonna 1246, mutta tiibetiläinen kulttuuri säilyi elinvoimaisena ja levisi mongolienkin keskuuteen. Vuonna 1578 Tiibetistä tuli teokratia, kun mongolihallitsija Altan-kaani perusti Tiibetiin dalai-lama-instituution ja nimitti lama Sonam Gyatson dalai-lamaksi. Mongolien valta Tiibetissä päättyi 1720, kun alue siirtyi mantšurialaiselle Qing-dynastialle.

Britannian vaikutus

1800-luvulla Tiibet alkoi noudattaa eristäytynyttä ulkopolitiikkaa tilanteessa, jossa Venäjä ja Britannia kilpailivat vallasta Aasiassa. Jesuiitat ja kapusiinimunkit olivat perustaneet lähetysaseman Lhasaan jo 1700-luvun alussa, ja tiettävästi ensimmäinen englantilainen oli käynyt alueella 1811. 1800-luvulla tiibetiläiset karkottivat eurooppalaiset maastaan heitä tavatessaan. 1800-luvun puolivälin jälkeen britit lähettivät kahdenkymmenen vuoden ajan intialaisia kartoittamaan Tiibetiä, mutta vasta 1890-luvulla Tiibetin tasankoja päästiin tutkimaan.

Britannia hyökkäsi Tiibetiin vuonna 1904, minkä seurauksena Etelä-Tiibetin pienet kuningaskunnat lähentyivät brittiläistä imperiumia. Bhutania lukuun ottamatta ne tulivat myöhemmin osaksi Intiaa, Nepalia ja Pakistania.

Itsenäisyyden aika 1911–1950

Tiibetin lippu itsenäisyyden vuosina.

Britannia ja Kiina pelkäsivät Venäjän vaikutuksen lisääntymistä, joten ne solmivat vuonna 1906 sopimuksen, jossa Tiibet laskettiin kuuluvaksi Kiinan etupiiriin. Kiina miehitti Tiibetin ensimmäistä kertaa vuosina 1910–1912, mutta Kiinan keisarikunnan kaaduttua Tiibet irtautui Kiinan vaikutuspiiristä, ja Kiinan sisällissodan aikana osapuolet eivät osoittaneet suurta kiinnostusta Tiibetiä kohtaan.

Keski-Tiibetin itsenäistyttyä mantšujen vallasta vuosiksi 1911–1950 se sai modernin kansallisvaltion piirteitä omine hallituksineen, rahajärjestelmineen ja armeijoineen. Maa ei kuitenkaan koskaan saanut kansainvälistä tunnustusta itsenäisyydelleen.

Kiinan kansantasavallan valtakausi

Kiinan kansanarmeija marssi Tiibetiin 7. lokakuuta 1950 liittääkseen sen Kiinaan ja aloitti täten Kiinan–Tiibetin sodan. Vähäisen vastarinnan jälkeen Tiibetin oli taivuttava kiinalaisten teknisesti ja lukumääräisesti ylivoimaisen armeijan edessä.

Tiibetiläisten johtajat solmivat Pekingin painostuksen alaisina 17-kohtaisen sopimuksen, joka määräsi tiibetiläisten maat sosialisoitaviksi ja jaettaviksi uudelleen. Tiibetiläiset alkoivat kärsiä ruokapulasta, kun suurin osa sadosta jouduttiin luovuttamaan Kiinan keskushallinnolle. Tiibetiläisten vastarintaliike vahvistui ja tilanne kärjistyi Lhasassa maaliskuussa 1959. Kiinan armeija kukisti kapinan verisesti, 87 000 tiibetiläistä sai surmansa ja dalai-lama pakeni Intiaan. Myös tiibetiläisten luostareita, taidetta ja uskonnollisia tekstejä tuhottiin.

Autonomiseksi alueeksi

Kiina teki osasta Tiibetiä vuonna 1965 Tiibetin autonomisen alueen. Buddhalainen koulutusjärjestelmä korvattiin maallisella, karjatalous sosialisoitiin ja yksityisomaisuus takavarikoitiin. Kulttuurivallankumouksen aikana Tiibetissä hävitettiin paljon perinteistä kulttuuria: buddhalaista taidetta ja esineistöä sekä suuri osa luostareista tuhottiin. Kulttuurivallankumous ja sitä edeltänyt uskonnonvastainen kampanja vaikuttivat suuresti tiibetiläiseen yhteiskuntaan, ja tiibetiläinen kulttuuri säilyi toimintakykyisenä vain Tiibetin ulkopuolella. Kiinan uudistuspolitiikan myötä vuoden 1978 jälkeen osa uskonnollisista vapauksista palautettiin Tiibetiin ja hallintoa liberalisoitiin.

Autonomia- ja itsenäisyyspyrkimykset

Kiinan mukaan Tiibet on erottamaton osa Kiinaa, sillä Tiibetin paikallishallinto on Yuan-dynastiasta lähtien ollut Kiinan keskushallinnon alainen. Nykyinen dalai-lama on vaatinut Kiinaa antamaan Tiibetille autonomian maan etnisen ja kulttuurin säilymisen turvaamiseksi, mutta hän ei ole vaatinut täyttä itsenäisyyttä. Kiina nujertaa yhä Tiibetin itsenäisyyttä tai suurempia vapauksia vaativat kansanliikkeet. Dalai-laman kuvan hallussapidosta joutuu tänäkin päivänä vankilaan ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Väestö

Pääartikkeli: Tiibetiläiset

Tiibetiläisiä perinteisissä asuissaan katselemassa hevosnäytöstä.

Tiibetin väestöstä etnisiä tiibetiläisiä on noin 92 prosenttia. Muita kansallisuuksia alueella ovat muun muassa han-kiinalaiset, moinbat, lhobat, huit, dengit ja šerpat.

Etnisiä tiibetiläisiä on nykyisin yhteensä noin kuusi miljoonaa. Heillä on omat kulttuuriset arvot, oma kieli, omat sosiaaliset perinteet ja oma uskonto. Tiibetiläisten omaperäinen aineellinen ja henkinen kulttuuri, kuten vaatetus ja kansanperinne, on hyvin yhtenäinen koko tiibetiläisalueella, ja se on levinnyt myös Tiibetin ulkopuolelle kuten Mongoliaan.

Tiibetin ulkopuolella elää nykyisin noin 130 000 tiibetiläispakolaista, joista suurin osa Intiassa. Pakolaisvirta Tiibetistä alkoi vuoden 1959 epäonnistuneesta kansannoususta, jolloin nykyinen dalai-lama pakeni maasta Intiaan. Dharamsalassa dalai-lama perusti vuonna 1960 Tiibetin pakolaishallituksen, ja hän on tehnyt maailmanmatkoillaan Tiibetin poliittista tilannetta tunnetuksi.

Tiibetiläispakolaisia asuu Intian lisäksi myös Nepalissa ja Bhutanissa. Länsimaissa tiibetiläisiä asui pakolaishallituksen mukaan vuonna 1998 alle 10 000, mutta todellinen lukema on luultavasti paljon suurempi. Yhdysvalloissa asuu noin 7 000 tiibetiläistä ja Sveitsissä 3 000, ja heitä on paljon myös Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa. Länsimaiden tiibetiläisistä varsinaisia pakolaisia ovat 1960–1970-luvuilla tulleet; myöhemmät tulijat ovat siirtolaisia. Tiibetiläisten yhteisöt länsimaissa ovat edelleen hyvin tiiviitä ja järjestäytyneitä.

Perhe ja koulunkäynti

Tiibetiläisperheessä mies hoitaa kodin ulkopuoliset työt, kuten eläintenhoidon ja kaupankäynnin, ja vaimo hoitaa kaikki kotityöt. Kiinan laki rajoittaa paimentolaisperheiden lapsiluvun kolmeen ja maanviljelijöiden kahteen. Tiibetissä ei perinteisesti ole käyty koulua, mutta nykyisin osa lapsista käy peruskoulua. Ammatillista jatkokoulutusta on tarjolla kuitenkin vain vähän, ja se on kallista.

Kieli

Pääartikkeli: Tiibetin kieli

Tiibetiläiset puhuvat tiibetin kieltä. Uskonnollisessa kirjakielessä käytettävä tiibetin kirjakieli on yhtenäinen, mutta puhekieli eroaa alueittain melko paljon. Jotkin pienet tiibetiläiset väestöt käyttävät muita kieliä äidinkielenään, ja toisaalta esimerkiksi Pakistanin baltit puhuvat tiibetiä, vaikka ovatkin muslimeja.

Uskonto

Pääartikkeli: Lamalaisuus

Tiibetiläinen rukousmylly.

Tiibetin pääuskonto on buddhalaisuus, joka saapui Tiibetiin Intiasta ja nousi maan pääuskonnoksi 600-luvulla. Uskonto on Tiibetissä edelleen hyvin näkyvässä ja tärkeässä asemassa, mutta maa on samalla uskonnollisesti suvaitsevainen. Tiibetinbuddhalaisuus eli lamalaisuus kuuluu mahayanabuddhalaisuuden piiriin ja on ottanut vaikutteita etenkin Tiibetin paikallisista kansanuskomuksista. Tiibetinbuddhalaisuus jakautuu useaan koulukuntaan, joista nyingma eli vanha koulukunta on alkuperäisin ja 1300–1400-luvuilla syntynyt gelug-koulukunta nuorin ja samalla johtavin. Näiden ja muiden buddhalaisten koulukuntien lisäksi Tiibetissä vaikuttaa bön-uskonto, jonka juuret ovat esibuddhalaisessa uskonnossa.

Neljästoista Dalai-lama.

Dalai-lama on Tiibetin korkein uskonnollinen auktoriteetti ja maan johtaja, ja hänellä on suuri merkitys tiibetiläisille. Dalai-lama-järjestelmän perusti vuonna 1578 mongolihallitsija Altan-kaani. Sönam Gyatso, tiibetinbuddhalaisen gelug-koulukunnan kolmas päälama nimettiin silloin taannehtivasti kolmanneksi dalai-lamaksi. Sen jälkeen dalai-laman arvonimi on periytynyt kunkin dalai-laman jälleensyntymille, joista nykyinen, neljästoista, on Tenzin Gyatso (s. 1935). Hän elää maanpaossa Intiassa ja johtaa pakolaishallintoa. Hänet tunnetaan väkivallattoman vastarinnan ja maailmanrauhan puolestapuhujana, ja hänelle myönnettiinkin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1989. Dalai-laman jälkeen Tiibetin toiseksi korkein uskonnollinen auktoriteetti on panchen-lama. Nykyisen dalai-laman maailmanmatkojen sekä Intiaan ja länsimaihin muuttaneiden tiibetiläispakolaisten ansiosta tiibetinbuddhalaisuus on saanut länsimaissa kymmeniätuhansia harjoittajia 1970-luvulta lähtien.

Tiibetiläiset luostarit ovat toimineet tärkeinä tiibetiläisyhteisön palvelukeskuksina, jotka ylläpitävät rituaalista tietotaitoa ja suorittavat hengellisiä tehtäviä maallikoiden puolesta. Vastineeksi maallikot ovat ylläpitäneet luostareita lahjoituksillaan. Tiibetin luostareissa harjoitetaan rituaaleja, liturgiaa, joogaa ja dogmatiikkaa, sekä annetaan initiaatioita ja saadaan mystisiä kokemuksia. Luostarimaailma on askeettinen, ja luostareissa vallitsee kova kuri. Päivittäisiä rutiineja ohjaavat tantroina tunnetut liturgiset ja rituaaliset tekstit. Nuoren munkin meditaatio-opetus luostarissa kestää kolme vuotta, kolme kuukautta ja kolme päivää. Laki sallii nykyisin munkki- ja nunnavihkimyksen normaalisti aikaisintaan 18-vuotiaana, mutta ennen vanhaan vihkimys tehtiin usein jo lapsena.

Tiibetiläiset ovat perinteisesti kantaneet mukanaan rukousmyllyä (mani khorlo tai chökhor), joka koostuu varresta ja sen ympäri myötäpäivään pyöritettävästä sylinteristä. Rukousmyllyn sisälle on kääritty voimallisia tekstejä sisältäviä paperisuikaleita, ja yhdellä rummun pyörityksellä kaikki tulevat luetuksi. Temppelien seinustoilla on lisäksi rivissä suurikokoisia rukousmyllyjä, jotka pyöräytetään liikkeelle ohikulkiessa. Tiibetiläiset käyttävät monia muitakin rituaaliesineitä, kuten rukousnauhoja.

Kulttuuri

Taide

Kankaalle maalattu uskonnollisaiheinen thangka on ehkä tunnetuin tiibetiläinen taidemuoto. Thangkassa esitetään hengellisiä totuuksia vertauskuvallisessa muodossa, ja se voi toimia myös meditaation apuna.

Tiibetiläiset teekannut ja muut perinteiset käyttö- ja seremoniaesineet ovat hyvin koristeellisia. Muita tunnettuja tiibetiläisiä käsityötuotteita ovat satulat ja matot. Tiibetiläinen taide ja käsityöt tunnetaan voimakkaista väreistään, joita käytetään luostareissa ja uskonnollisissa esineissä, thangkoissa ja seinämaalauksissa, vaatetuksessa, koruissa ja matoissa.

Buddhalaisessa taiteessa ja koristelussa käytetään usein kahdeksaa vanhaa onnea tuovaa symbolia: valkoinen päivänvarjo, kultakalapari, jalokiviruukku, lootuskukka, valkoinen kotilonkuori, päättymätön solmu, voitonviiri ja kultainen pyörä. Näitä symboleja käytetään myös hääjuhlissa ja muissa rituaaleissa.

Hopeinen gau-amulettikotelo, johon on upotettu turkooseja.

Tärkeä tiibetiläinen esine on suojelevia esineitä sisältävä gau-amulettikotelo, jota kannetaan kaulakorun tapaan, tai muualla kehossa tai vaatteissa, tai remmiin ripustettuna.

Tiibetiläiset käyttävät paljon korukiviä, etenkin turkoosia, punaista korallia, meripihkaa, lapislatsulia, helmiä ja jadea. Korukivet ovat pääasiassa tuontitavaraa. Manikivet ovat suurehkoja kivisiä amuletteja, joihin on kaiverrettu tiibetinkielisiä mantroja.

Pakolaisten myötä länsimaihin kulkeutui runsaasti perinteisiä tiibetiläisiä esineitä, joista on tullut suosittu keräilykohde 1950-luvun jälkeen. Suurin osa tiibetiläisestä antiikista – veistoksista, thangkoista ja rituaaliesineistä – on peräisin 1800-luvulta ja 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Suuri osa tiibetiläisistä rituaaliesineistä valmistetaan nykyisin Nepalissa.

Arkkitehtuuri

Potalan valkoinen palatsi sisältää useita tiibetiläisen arkkitehtuurin tyypillisiä piirteitä.

Perinteinen tiibetiläinen arkkitehtuuri on omaleimaista. Sille on tyypillistä sisäänpäin kallistuvat seinät, rintamuurit, symmetrisyys, kivijalka, tasakattoisuus sekä mustat ikkunan- ja ovenkehykset. Tiibetin tunnetuin rakennus on Lhasassa sijaitseva Potala, joka oli aikoinaan dalai-laman pääasuinrakennus. Nykyisin Tiibetiin rakennetaan betonista ja raudasta paljon moderneja rakennuksia, jotka ovat syrjäyttämässä perinteisen rakennustyylin.

Ruoka

Tiibetiläinen keittiö on syntynyt Tiibetin korkeuksien ankarissa ilmasto-oloissa paikallisen uskonnon ja tapojen muovaamana. Koska kasviksia on vaikea viljellä, liha- ja maitoruoat ovat tärkeitä, etenkin jakki, nauta, lammas ja vuohi. Myös ohraa viljellään paljon. Yleisimpiä tiibetiläisiä ruokia ovat esimerkiksi tsampa, ohrajauhoista ja jakin voista tehty leivonnainen, jota voidaan syödä voi-teen tai liha- ja vihannesvellin kanssa; nuudelit (thenthuk tai thukpa) vihannesten kera, kaupunkilaisten suosima aamiainen; sekä momot eli liha- tai vihannesmykyt. Yleisimpiä juomia ovat keitetty tee, johon sekoitetaan kirkastettua voita ja suolaa, makea tee, johon sekoitetaan sokeria, sekä alkoholipitoinen ohraviini (chang).

Talous

Jakki on yhä tärkein apuväline peltotöissä Tiibetissä.

Tiibetissä vallitseva elinkeino on maanviljely omiin tarpeisiin. Maanviljelyä voidaan harjoittaa vain jokilaaksoissa, minkä vuoksi maatalouden painopiste on karjataloudessa. Tärkeimmät kotieläimet ovat jakki, lammas, vuohi ja hevonen.

Tiibetiläiset on perinteisesti jaettu kolmeen yhteiskuntaryhmään: paimentolaiset, maanviljelijät ja munkit. Maanviljelijät asuvat sijoillaan ja viljelevät etupäässä ohraa. Paimentolaiset viettävät liikkuvaa elämää ja tuottavat lihaa ja voita. Tiibetiläinen ruokavalio yhdistelee paimentolaisten ja maanviljelijöiden tuotteita. Munkit asuvat maan lukuisissa luostareissa, joiden asujaimistoon kuuluu myös suuri joukko apuhenkilökuntaa. Nykyisin myös paimentolaisilla on oltava hallituksen määräysten mukaisesti talviasuttava talo.

Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana Kiina aloitti paimentolaiskulttuurin alasajon ja sosialisoi talousjärjestelmän. Myöhemmin hallintoa liberalisoitiin.

Vuoden 1999 jälkeen Tiibetin infrastruktuuria on kehitetty: etenkin teitä on parannettu ja matkustusta Tiibetiin siten helpotettu. Tiibetin elintaso on silti etenkin maaseudulla edelleen alhainen verrattuna muihin Länsi-Kiinan maakuntiin. Maan kehityshankkeista ja matkailutulosta saatava hyöty ei yleensäkään tavoita alueen tiibetiläistä väestöä, jonka kehitystä perinteinen yhteiskuntajärjestelmä edelleen hidastaa.

Lhasassa toimii pienimuotoista kevyttä teollisuutta. Kiina on perustanut Tiibetiin nykyaikaista teollisuutta muun Kiinan mallin mukaan, mutta Tiibetin luonnonolojen, energianlähteiden puutteen ja koulutustason alhaisuuden vuoksi teollisuus on voimakkaasti tappiollista ja toimii tukiaisilla.

Luonnonvarat

Tiibetissä on runsaat mineraaliesiintymät: etenkin kromia ja kuparia alueella on runsaasti. Kiina on kulkuyhteyksien kehittämisen myötä 2000-luvulla ryhtynyt hyödyntämään maan mineraalivaroja ahkerasti. Myös kultaa Tiibetissä esiintyy paljon, joskin paikalliset asukkaat eivät pidä sen louhintaa soveliaana uskonnollisista syistä.

Etelä-Tiibetissä on ollut laajoja ja monipuolisia metsiä. Tiibetin autonominen alue on Kiinan suurin puutavaran lähde. Virallisten tilastojen mukaan Kiina oli hyödyntänyt Tiibetin metsiä vuoteen 1985 mennessä 54 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta. Laajoja alueita on hakattu paljaiksi, mikä on johtanut tulviin ja eroosioon. Pakolaishallitus on vaatinut Kiinaa lopettamaan metsän uudistumisen kannalta tuhoisat hakkuut välittömästi.

Lähteet

• Saloniemi, Marja-Riitta (päätoimittaja): Muuttuva Tiibet. (Kirjoittajat: Janhunen, Juha & Halén, Harry, Hyytiäinen, Tiina & Härkönen, Mitra & Gyamtso, Kalsang & Komppa, Juha & Lammi, Jyrki & Untracht, Oppi) Tampere: Tampereen museo, 2008. ISBN 978-951-609-376-8

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tiibet Wikimedia Commonsissa

• Matkaopas aiheesta Tiibet Wikimatkoissa