Suomen markka

Suomen markka
ISO 4217 -koodi	FIM (nro. 246)
Keskuspankki	Suomen Pankki
Symboli	mk, Smk
Käyttäjät	Suomi
Jaettava yksikkö	penni (p)
Infobox OK

Yhden markan seteli vuodelta 1860.

Suomen markka oli Suomen rahayksikkö vuosina 1860–2002. Markka lyhennettiin käytössä mk tai Smk. Vuoden 1978 jälkeen käytettiin myös valuuttatunnusta FIM, joka oli tarkoitettu kansainväliseen rahaliikenteeseen. Markka jakautui sataan penniin, lyhenne p.

Sana markka on vanha jalometallien painomitta, ja nimi omaksuttiin rahayksikön nimeksi. Markka ja penninki olivat nykyisen Suomen alueella käytettyjä rahayksikköjä jo niinä aikoina, jolloin Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa.

Historia

Syntyvaiheet

Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä ollut hopeamarkka. Tunnuspuolella kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka, jonka sydänvaakunassa Suomen vaakunaleijona.

Venäjän keisarikunnan vallan alaisena suuriruhtinaskuntana Suomi käytti vuoden 1840 raharealisaatioon asti rahayksikkönään rinnakkain entisen emämaan Ruotsin riikintaalareita eli riksejä ja Venäjän ruplaa. Tämän jälkeen oli käytössä parikymmentä vuotta ainoastaan Venäjän rupla.^lähde?

Hopeamarkka

Pääartikkeli: Hopeamarkka

Valtiovarainpäällikkö Fabian Langenskiöldin aloitteesta senaatti kirjoitti vuoden 1859 loppupuolella esityksen keisarille, että Venäjän setelit eivät olisi Suomessa enää käypiä nimellisarvostaan, vaan todellisesta hinnasta, joka määräytyisi Pietarin pörssissä. Taustalla oli Krimin sodasta johtunut epävakaus, jolloin Suomen Pankki oli lopettanut ruplamääräisten seteliensä lunastamisen hopealla. Suomi anoi lupaa omalle rahalle ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti Keisarillisen Majesteetin Armollisen Ilmoituksen muutetusta raha-yksiköstä Suomen Suuriruhtinanmaalle.^lähde?

Markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta sen kurssi oli sidottu ruplan arvoon: yksi markka vastasi ¹⁄₄ ruplaa, jota sitäkin Venäjällä epäiltiin liian suureksi yksiköksi. Rahan nimi valittiin kilpailulla. Markan ja pennin ohella muita nimiehdotuksia olivat muun muassa sataikko ja äyri, sampo ja muru sekä suomo ja rahtu. Nimeä markka ei tuolloin käytetty missään muualla. Se tulee perinteisestä hopean ja kullan painon yksiköstä, arvoltaan 8 troy-unssia (1 troy-unssi = noin 31 grammaa). Markka sidottiin hopeakantaan vuonna 1865 – ilman Venäjän ruplaa. Tällöin naula hopeaa vastasi arvoltaan 94,48 markkaa.^lähde?

”Markan isäksi” on mainittu sekä senaatin finanssitoimituskunnan päällikkönä 1858–1863 toiminut Fabian Langenskiöld että hänen seuraajansa J. V. Snellman. Markka otettiin käyttöön Langenskiöldin aikana, mutta sen irrottaminen ruplasta jäi Snellmanille. Langenskiöld oli vuonna 1862 saanut keisarilta hyväksynnän suunnitelmaansa, jossa metallirahasta tulisi Suomen ainoa laillinen maksuväline ja Suomen Pankille oikeus lunastaa setelinsä niiden nimellisarvosta. Tämä suunnitelma jäi siis Snellmanin toteutettavaksi Langenskiöldin kuoltua kesällä 1863.

Markan syntyyn tarvittiin lainarahaa, koska setelien lunastaminen olisi mahdollista vain, jos Suomen Pankin holvissa olisi riittävästi hopeaa. Laina saatiin mahtipankkiiri Carl Mayer von Rothschildiltä. Tämä oli Suomen ensimmäinen laina läntisiltä rahamarkkinoilta. Vuonna 1865 markka sidottiin hopeakantaan, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta.

Kultamarkka

20 Mk kolikko vuodelta 1912

Vuonna 1878 markka sidottiin kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta, jossa oli 900 promillea kultaa. Markka oli samanarvoinen Ranskan frangin, Belgian frangin, Sveitsin frangin sekä Italian liiran (myöhemmin myös eräiden muiden niin sanotun latinalaisen rahaliiton jäsenvaltioiden) kanssa. Näiden rahojen koko, paino ja kultapitoisuus olivat yhteneväiset maasta riippumatta ja periaatteessa ne kelpasivat maksuvälineinä maasta riippumatta, joskin kultaisia 10 ja 20 markan kolikoita lyötiin muihin vastaavanlaisiin eurooppalaisiin rahoihin verrattuna niin pieniä määriä, että niitä ei merkittävästi kulkeutunut Keski-Eurooppaan.^lähde?

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomessa laillisena maksuvälineenä olivat kultakolikot, joita kuitenkin käytännössä käytettiin melko vähän. Sen sijaan Suomen Pankin setelit eivät olleet laillisia maksuvälineitä. Tämä merkitsi, että velkojan oli pakko hyväksyä maksusuoritukseksi suomalaisia kultakolikoita, mutta hänellä ei ollut velvollisuutta hyväksyä seteleitä, vaikka nämä olivat kultarahalla lunastettavia. Käytännössä kuitenkin kaikki hyväksyivät myös setelit maksuksi.^lähde?

Setelikanta

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen vallitsi kova inflaatio. Vuonna 1915 markka irrotettiin kummastakin kannastaan. Itsenäistymisen yhteydessä rahoista poistettiin venäjänkieliset tekstit. Suomen Pankissa pohdittiin rahapolitiikkaa ja ruotsalaiselta Bertil Ohlinilta tilattiin suosituksia toimenpiteiksi. Hän ehdotti kultakantaan palaamista, mutta ei kuitenkaan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä kurssilla. Suomen pankin johtokunnan puheenjohtaja Risto Ryti lähti vakauttamaan markkaa kultakantaan palaamiseksi.^lähde?

Paluu kultakantaan vuonna 1925 ja siitä luopuminen

1920-luvulla rahan arvo vakaantui, mikä mahdollisti paluun kultakantaan. Asiasta säädettiin joulukuussa 1925 annetulla lailla, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alusta.

Toisin kuin Isossa-Britanniassa, jossa myös palattiin kultakantaan samoihin aikoihin, Suomen markka ei saanut samaa kulta-arvoa kuin sillä oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Markan kulta-arvo oli nyt vain noin 13 prosenttia aikaisemmasta: 100 markan kultarahassa oli nyt 3+¹⁵⁄₁₉ grammaa puhdasta kultaa.)

Lain mukaan kultarahoja oli lyötävä 100 ja 200 markan määräisiä. Jokaisella, joka toi Suomen pankkiin vähintään 40 grammaa kultaa, oli oikeus lyöttää se rahaksi, mistä perittiin tosin tarkistus- ja rahaksi­lyönti­kulujen peittämiseksi ¹⁄₃ prosenttia kultamäärän arvosta, mutta ei muita veroja tai maksuja. Käytännössä kultarahoja kuitenkin lyötiin vain pieniä määriä. Niiden merkitys jäikin vähäiseksi, sillä samassa yhteydessä säädetyn uuden ohjesääntönsä mukaan Suomen pankilla oli oman harkintansa mukaan oikeus lunastaa setelit, paitsi Suomen kultarahalla, myös kultaharkoilla tai ulkomaan kultarahassa maksettaviksi asetetuilla sekeillä. Sitä paitsi laissa säädettiin kultarahan ohella myös Suomen pankin setelit laillisiksi maksuvälineiksi, joita jokainen oli velvollinen ottamaan maksuna vastaan. Kultakantaa ei siis enää toteutettu kultaydinkantana vaan kulta­valuutta­kantana.

Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama aiheutti ulkomaankaupan supistumisen ja kotimaista deflaatiota. Kova valuutta muodostui velallisille ongelmalliseksi myyntihintojen laskun eli deflaation aiheuttaman korkean koron vuoksi, ja pakkohuutokaupat ja työttömyys laajenivat. Tämän vuoksi kultakannasta jouduttiin useimmissa maissa luopumaan talouden vauhdittamiseksi rahan tarjontaa lisäämällä ja näin reaalikorkoja alentamalla. Myös Suomen Pankki luopui viimein lokakuussa 1931 setelien lunastamisesta. Vuoden 1925 rahalakia ei kuitenkaan kumottu, mutta pankin ohje­sääntöä muutettiin niin, että pankki voitiin asetuksella oikeuttaa määrä­ajaksi poikkeamaan lunastus­velvollisuudesta. Asetus oli siis määrä­aikainen, mutta sen voimassa­oloa jatkettiin kerta toisensa jälkeen aina vuoteen 1963 rahan­uudistukseen saakka; vasta silloin asia muodollisestikin vahvistettiin pysyvästi.

Käytännössä vuonna 1931 tehty päätös merkitsi siirtymistä sidottuun paperirahakantaan. Valuutta­kurssit pyrittiin pitämään kiinteinä suhteessa Englannin puntaan.

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen markka kärsi jälleen kovasta inflaatiosta. Vuosina 1945–1947 markka myös devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa.^lähde?

Uudenvuodenpäivänä 1946 valtio otti kansalaisiltaan pakkolainaa setelinleikkauksella, jossa liikkeellä olevien 500, 1 000 ja 5 000 markan seteleiden arvot puolitettiin kertarysäyksellä. Setelit oli leikattava keskeltä kahtia. Vasen puolisko oli käypää rahaa, mutta puolesta arvosta. Oikea puolisko oli toimitettava pankkien kautta valtiolle pakkolainaksi.

Vuonna 1948 Suomi liittyi Kansain­väliseen valuutta­rahastoon. Tämä merkitsi käytännössä siirtymistä kultaparikantaan, jossa kultarahaa ei lyödä eikä seteleitä lunasteta kultana, mutta kultaa voidaan käyttää maksuvälineenä keskuspankkien välisissä suorituksissa. Tässä järjestelmässä eri maiden raha­yksiköille oli määrätty kiinteät kurssit suhteessa reservivaluuttana toimineeseen Yhdysvaltain dollariin, joka vuoteen 1971 saakka oli sidottu tiettyyn kulta-arvoon. Kurssien vaihtelu oli sallittua tietyissä rajoissa tästä keskus­kurssista. Vuonna 1957 suoritettiin kuitenkin devalvaatio, jossa markan arvoa muutettiin yli 30 prosenttia; tämän devalvaation jälkeen dollari vastasi 321 Suomen markkaa, kun se sitä ennen oli vastannut 231 markkaa.

Uusi markka

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Vaikka rahayksikön nimi oli sama kuin ennenkin, siirtymävaiheessa ja aika pitkään sen jälkeenkin uudesta markasta käytettiin tarvittaessa selventävää nimitystä nykymarkka ja lyhennettä nmk. Nykymarkka-sanan käyttöä uusi markka -ilmauksen asemesta perusteltiin sillä, että ruotsiksi vastaava on nymark ja niin saatiin sama nmk-lyhenne kumpaankin kieleen. Entisen markan selventävä nimitys oli vanha markka ja lyhenne vmk. (Joskus euron korvaamaa markkaa kutsutaan virheellisesti vanhaksi markaksi.)^lähde?

Inflaatiokierre kuitenkin jatkui. Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin noin kolmasosa entisestään. Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971 ja markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin silti kolme kertaa vuosien 1977 ja 1978 välillä, ja vielä kerran 1982. Moni on syyttänyt devalvaatioista paperiteollisuutta, joka sai niiden avulla vientitulojaan nostettua.^lähde?

Suomen talous vahvistui 80-luvulla. Ulkomaisen pääoman vapauttaminen johti rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, ja ylikuumenemista hillittiin parilla minirevalvaatiolla. Markka revalvoitiin 1 % maaliskuussa 1984 ja 4 % maaliskuussa 1989. Vuosikymmenen loppua kutsuttiin vahvan markan politiikan ajaksi, mikä johti markan arvon kytkemiseen ecuun korkealla arvolla.^lähde?

Loppuvaiheet

Vuonna 1991 markka sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992 ja se liittyi Euroopan valuuttajärjestelmään 1996.^lähde?

1. tammikuuta 1999 Suomen markka liittyi Euroopan unionin yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana. Markan muuntokerroin on 1 euro = 5,94573 markkaa. Markkamääräisistä seteleistä ja kolikoista luovuttiin kuitenkin virallisesti vasta 28. helmikuuta 2002, joten markkojen ja eurojen yhteiskäytön aika kesti vuoden 2002 alusta lukien kaksi kuukautta.

Suomen Pankki Helsingissä vaihtoi sodanjälkeisiä markkaseteleitä ja viimeisen käytössä olleen sarjan markkakolikoita euroiksi kymmenen vuotta markan poisjäännin jälkeen, eli 29. helmikuuta 2012 saakka. Viimeistä edellisen kolikkosarjan hopeanväristen markkojen ja jäänmurtaja-aiheisten viisimarkkasten lunastus päättyi 31. joulukuuta 2007. Muiden vanhemman sarjan kolikoiden lunastus päättyi jo 31. joulukuuta 2003. Toukokuun 2009 loppuun mennessä markka-arvoisista seteleistä oli palautumatta noin 0,4 prosenttia ja kolikoista lähes 40 prosenttia. Eniten on palautumatta yhden pennin kolikoita, lähes 700 miljoonaa kappaletta. Markkaseteleitä jäi palautumatta 119 miljoonan euron arvosta vaihtoajan päättyessä helmikuun 2012 lopussa.

Rahat

Kolikot

2 markan kolikko vuodelta 1867, taus

10 ja 50 markan kolikot vuodelta 1954 ja 1953, etumus.

10 ja 50 markan kolikot vuodelta 1954 ja 1953, taus.

Markan kolikko vuodelta 1983.

Ensimmäiset markkakolikot suunnitteli venäläinen taiteilija Aleksandr Fadejev. Ensimmäiset rahaleimasimet kaiversi Suomen rahapajalle vuonna 1863 Ruotsin rahapajan kaivertaja Lea Ahlborn. Rahapajan toiminta alkoi sen tilojen valmistuttua syksyllä 1864, ja ensimmäiset hopeiset markat lyötiin 15. lokakuuta.

Kun markka vuonna 1865 sidottiin hopeakantaan, markkoja lyötiin ”94,48 kappaletta naulasta selwää hopeata”, eli naulan painosta hopeaa saatiin 94,48 markan kolikkoa. Yhden ja kahden markan ”täysiarvoiset markat” lyötiin seoksesta, jossa oli 868 promillea hopeaa. Pennimääräisten kolikoitten seoksessa hopeaa oli 750 promillea.

Kun vuonna 1877 siirryttiin kultakantaan, alettiin lyödä 10 ja 20 markan kultarahoja. Ne valmistettiin seoksesta, jossa oli 90 % kultaa ja 10 % kuparia. 20 markan kultakolikossa (6,45 g) oli 5+²⁵⁄₃₁ grammaa puhdasta kultaa, loput kuparia 10 markan rahassa puolet tästä määrästä, 2+²⁸⁄₃₁ grammaa puhdasta kultaa.

Kun kultakannasta ensimmäisen maailmansodan aikana luovuttiin, lopetettiin myös kultarahojen lyöminen. Kun kultakantaan vuonna 1926 joksikin ajaksi palattiin, lyötiin myös pienehkö määrä 100 ja 200 markan kultarahoja. Ne valmistettiin nytkin 90-prosenttisesta kultaseoksesta, mutta 200 markan kultarahassa oli nyt 7+¹¹⁄₁₉, 100 markan rahassa 3+¹⁵⁄₁₉ grammaa puhdasta kultaa. Vaihtorahoja lyötiin nikkelipronssista, joka sisältää 75 % kuparia ja 25 % nikkeliä, sekä kuparista. Nikkelipronssi eli nikkelikupari on suuresta kuparipitoisuudestaan huolimatta harmaanvalkoista.^lähde?

Myöhemmin kolikkometallina alettiin käyttää myös keltaista alumiinipronssia (92 % kuparia, 8 % alumiinia). Vuonna 1952 laskettiin liikkeelle uudet rautaiset yhden ja viiden sekä alumiinipronssiset 10, 20 ja 50 markan kolikot, jotka olivat käytössä rahauudistukseen 1963 saakka. Uudet 100 ja 200 mk:n kolikot olivat kooltaan autonomian markkojen kaltaisia, mutta nimellisarvoltaan satakertaisia. Ne lyötiin hopeaseoksesta, jossa oli 50 % hopeaa, 38 % kuparia ja 12 % sinkkiä. Markkaa pienemmät kolikot olivat jo sitä ennen jääneet pois käytöstä.^lähde?

Vuoden 1963 rahauudistuksen yhteydessä käyttöön otetut uudet kolikot ja setelit olivat muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta muuten samanlaisia kuin entisetkin, mutta niihin oli arvo merkitty uusina yksikköinä: esimerkiksi uusi 50 pennin kolikko oli muuten samanlainen kuin entinen 50-markkanen, mutta siinä luki ”50 penniä”. Lisäksi uudet 1- ja 5-penniset lyötiin aluksi kuparista, myöhemmin alumiinista. Vanhatkin rahat pysyivät edelleen laillisina maksuvälineinä, mutta ne saatiin nopeasti kerätyksi pois käytöstä.^lähde?

Uudet hopeamarkat laskettiin liikkeelle lokakuussa 1964. Ne oli valmistettu billonista, joka sisälsi 35 % hopeaa, 57 % kuparia ja 8 % sinkkiä. Hopeamarkka painoi 6,4 grammaa. Vuodesta 1969 lähtien markan kolikot lyötiin kuparinikkelistä, mutta ne olivat saman kokoisia ja samannäköisiä kuin aikaisemmat hopeamarkat. Vuonna 1972 alettiin lyödä myös alumiinipronssisia viiden markan kolikoita. Vuodesta 1979 alkaen kuvioiltaan hieman muunnettuna, mutta muuten samanlaisena.^lähde?

Vuonna 1979 lopetettiin yhden pennin kolikoiden lyönti ja säädettiin laki, jonka mukaan käteismaksut pyöristettiin 5:llä jaollisiin pennimääriin. Vuosina 1990 ja 1993 otettiin käyttöön uudenlaiset, entisiä pienempikokoiset kolikot. Silloin jäivät myös viiden pennin kolikot pois käytöstä, ja käteismaksut pyöristettiin kymmenellä jaollisiin pennimääriin. Uudet 10 ja 50 pennin kolikot olivat kuparinikkeliä, yhden ja viiden markan kolikot alumiinipronssia. Kymmenen markan kolikossa, Suomen ensimmäisessä kaksimetallisessa, oli reuna kuparinikkeliä ja keskiosa alumiinipronssia.^lähde?

Monet kolikot suunniteltiin rahapajalla virkatyönä, kun taas seteleitä piirsivät aikoinaan useat tunnetut taiteilijat.

Setelit

Markoista on ollut käytössä useita setelisarjoja historian aikana. Osa on ollut hyvin lyhytikäisiä, osa käytössä jopa useita vuosikymmeniä pienin muutoksin.^lähde? Seteleissä käytetyn paperin valmisti koko niiden olemassaoloajan Tervakosken paperitehdas Janakkalan Tervakoskella, joskin joissakin seteleissä käytettiin myös ulkomaista setelipaperia. Huomattava osa tästä paperimäärästä on valmistettu Tervakosken paperikoneella PK3. Markat korvanneiden euroseteleiden paperia ei kuitenkaan valmisteta Tervakoskella.^lähde?

Ensimmäinen markkasetelisarja, mallit 1860–1863

20 markan seteli vuodelta 1862

Ensimmäiset setelit olivat taiteilija Aleksandr Fadejevin suunnittelemat 1 markka ja 3 markkaa, jotka tulivat käyttöön vuonna 1860. Setelien kuva-aiheina on vain ornamentiikkaa, tekstiä (suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi) ja Venäjän kaksoiskotkavaakuna.^lähde?

Vuonna 1863 sarjaa täydennettiin samoin Aleksandr Fadejevin suunnittelemilla 12, 20, 40 ja 100 markan seteleillä, jotka painettiin Berliinissä; seteleissä on vuosilukuna kuitenkin 1862. Erikoiset nimellisarvot johtuivat markan arvon määrittelystä: markka oli neljäsosa Venäjän ruplan arvosta, ja markkasetelit vastasivat siten käytössä olleita 3, 5, 10 ja 25 ruplan seteleitä. Kuva-aiheet ovat jo hiukan monipuolisemmat kuin 1 ja 3 markan seteleissä, kuten muotokuvia ihmisistä (ei kuitenkaan keistään todellisista henkilöistä) ja symbolisia hahmoja ja kuvioita. Sadan markan setelissä oli myös maisemakuva Helsingistä. Näissä seteleissä on ensi kertaa mukana myös Suomen leijonavaakuna Venäjän vaakunan ohella.

Setelimallit 1875–1883

Vuonna 1865 rupla lakkasi olemasta käypä maksuväline Suomessa, eikä tulevia seteleitä ollut enää tarpeen suunnitella ruplaseteleitä vastaavilla nimellisarvoilla. Vuonna 1875 tulivat 5 ja 10 markan setelit, joiden suunnittelija oli tanskalainen Nilaus Fristrup ja kuva-aiheet tekstien lisäksi kasvi- ja muuta ornamentiikkaa, maatalouteen ja teollisuuteen liittyvää symboliikkaa sekä yhdistetty Venäjän ja Suomen vaakuna. Tässä, kuten ensimmäisessäkin markkasetelisarjassa, on maininta rahan arvosta hopeassa.^lähde?

Vuonna 1877 tapahtui siirtyminen kultakantaan, minkä vuoksi 5 ja 10 markan seteleistä tehtiin uudet versiot. Ne olivat muutoin jokseenkin samankaltaiset kuin edeltäjänsä, mutta arvo hopeassa oli vaihdettu arvoon kullassa. Seteleihin painettu vuosiluku on 1878. 5 markan setelin yleisväri on sininen, 10 markan setelin punainen. Lisäksi käyttöön tuli 500 markan seteli, jonka suunnittelija oli saksalainen Ferdinand Klimsch. Sen kuva-aiheina ovat ornamentiikan, vaakunan ja tekstien lisäksi Pohjolan luonto: maaseutumaisema, laulujoutsen, merikotka, hirvi, karhu, mehiläinen ja vanamo. Yleisväri on kellanruskea.^lähde?

Vuonna 1879 suunniteltiin uudet 50 ja 100 markan setelit, mutta ne otettiin käyttöön vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja niihin painetut vuosiluvut ovat 1884 ja 1882. 50-markkasen suunnittelija on Nilaus Fristrup, osittain rahapajan johtaja A. F. Soldan. Kuva-aiheet ovat samantapaisia kuin muissa seteleissä, maisemakuvana on näkymä Viipurin ulkosatamasta Uuraansalmesta. Yleisväri on harmaa. 100 markan seteli on Soldanin luonnosten mukainen, yleismuodoltaan muiden setelien tyyppinen ja maisemakuvana on Helsinki nähtynä Eteläsataman edustan Luodolta. Setelin yleisväri on punainen.^lähde?

10 markan setelistä ilmaantui 1881 väärennöksiä, minkä vuoksi 1882 tuli käyttöön uusittu versio. Sen yleisväri on keltainen ja muotoilu samantapainen kuin vuoden 1875 setelissä, mutta kuitenkin monilta yksityiskohdiltaan muutettu. Lisäksi käyttöön tuli uusi 20 markan seteli, jonka oli suunnitellut arkkitehti Jacob Ahrenberg. Uutena symboliikkana ovat medaljongeissa olevat Cereksen ja Vulkanuksen, maanviljelyn ja sepäntaidon jumalhahmojen profiilipäät. Lisäksi ornamentiikassa on häivähdys viikinkityyliä, joka viittaa ruotsalaismielisyyteen. Painettuina vuosilukuina ovat 1882 ja 1883. Setelin yleisväri on punertavan ruskea.

Setelimallit 1886–1894

Suomessa ei aikaisemmin ollut ollut omaa setelipainoa, ja seteleitä oli painettu ulkomailla sekä Ferdinand Tilgmannin kirjapainossa. Helsinkiin perustettiin 1885 Suomen oma setelipaino, jonka johtajaksi tuli Tilgmann.^lähde?

Ensimmäinen setelipainon tuote oli 5 markan seteli vuonna 1886. Tilgmann luonnosteli setelin, mutta lopulliset piirustukset teki saksalainen Nürnbergin taideteollisuuskoulun professori Friedrich Wanderer. Kuva-aiheena oli aiempaa näkyvämmin suomalaista muinaisornamentiikkaa. Suomen vaakuna on nyt hyvin suurikokoinen verrattuna jokseenkin pieneksi piirrettyyn Venäjän vaakunaan. Lisäksi kuvituksena on kuusenhavuja ja kauppaan, teollisuuteen ja merenkulkuun liittyvää esineistöä. Yleisväri on sininen.^lähde?

10 markan setelistä tuli uusi malli vuonna 1889. Luonnokset olivat berliiniläisen Emil Döplerin, lopulliset piirustukset Tilgmannin. Yleiskuvaltaan seteli on hyvin samantapainen kuin 5-markkanen ja kokokin on sama, mutta ornamentiikka on viikinkiromantiikan mukaista. Symboliikka viittaa teollisuuteen, maatalouteen ja henkiseen kulttuuriin. Yleisväri on punainen.^lähde?

Vuonna 1894 sarjaan lisättiin uusittu 20 markan seteli, jonka suunnitelma on Fristrupin tekemä. Seteli on yleiskuvaltaan huomattavasti vähemmän koristeltu kuin 5 ja 10 markan setelit, ornamentiikkaa on vähän ja kuvituksena ovat tekstin lisäksi lähinnä vain Venäjän ja Suomen vaakunat. Koko on sama kuin 5- ja 10-markkasten. Yleisväri on ruskehtava.

Setelimallit 1897–1898

Viiden markan seteli vuodelta 1897.

Suomen Pankki ryhtyi yhteistyöhön englantilaisen Bradbury, Wilkincon & Co. -yhtiön kanssa, jolla oli tarjota uudenlaista painotekniikkaa väärennösten välttämiseksi. Tuloksena oli kokonaan uudenlainen, selvästi aiemmista seteleistä poikkeava setelisarja 1897–1898. Setelien piirustukset tehtiin Lontoossa, ja kuvituksessa on runsaasti abstraktia guilloche-ornamentiikkaa, mutta näkyvästi myös Walter Runebergin suomalaisten veistosten kuvia. Toinen puoli painettiin Lontoossa, toinen Helsingissä. Tämä järjestely oli tehty turvallisuussyistä, jotta Lontoosta Helsinkiin tapahtuvan kuljetuksen aikana mahdollisesti tehtävässä ryöstössä varkaat eivät saisi käsiinsä valmiita seteleitä.^lähde?

• 5 markan setelissä oli aiheena veistos ”Patria” eli ”Lex”, joka sisältyy Senaatintorilla olevaan Aleksanteri II:n patsaan jalustaan, kuten muutkin alla luetellut veistokset ”Suomi”-veistosta lukuun ottamatta. Kääntöpuolella oli suuri ornamenttiruusuke (kuten kaikissa tämän sarjan seteleissä) ja sen keskellä Suomen vaakuna, jonka ympärillä oli kuusenhavuja, myöhemmässä painoksessa männynhavuja. Seteli on pystysuuntainen. Yleisväri on sininen.^lähde?
• 10 markan setelin aiheena on veistos ”Pax”. Seteli on vaakasuuntainen ja yleisväriltään violetti.
• 20 markan setelissä on kuvattuna veistos ”Lux”. Seteli on pystysuuntainen ja yleisväriltään vihreä.
• 50 markan seteli esittää veistosta ”Suomi”, joka sisältyy Helsingin Esplanadilla olevaan runoilija J. L. Runebergin muistomerkkiin. Seteli on vaakasuuntainen ja yleisväriltään sininen.
• 100 markan setelissä aiheena on veistos ”Labor”. Seteli on vaakasuuntainen ja yleisväriltään violetti.
• 500 markan seteli esittää ”Patria”-veistosta. Seteli on vaakasuuntainen ja yleisväriltään sininen.

Setelisarjan painatus osoittautui käytännössä sen verran heikoksi, että väri irtosi etenkin Lontoossa painetulta puolelta melko nopeasti kulutuksessa.

Setelimallit 1909–1916

Suomen Pankin liikkeeseen laskema paikallinen seteli, jonka nimellisarvo on "500 markkaa" vuodelta 1909.

Laatuongelmat ja osin Venäjän harjoittamaan venäläistämispolitiikkaan liittyvät poliittiset syyt johtivat jo vuonna 1907 uuden setelisarjan suunnittelun aloittamiseen suunnittelukilpailun julistamisella. Kilpailuehdotuksia tuli 39, ja ensimmäisen palkinnon sai Edvard Elenius. Tätä tai muitakaan ehdotuksia ei kuitenkaan pidetty riittävän toteuttamiskelpoisina. Sen jälkeen ehdotuksia pyydettiin Akseli Gallen-Kallelalta ja Eliel Saariselta, joista vain jälkimmäinen jätti ehdotuksen ajoissa ja sai lopulta setelisarjan suunniteltavakseen. Seteleissä on vuosiluku 1909 ja ne laskettiin liikkeelle 1910–1913. Setelit ovat tyyliltään kansallisromanttisia ja sisältävät suomalaisia kuva-aiheita. Sarja on tyyliltään hyvin yhtenäinen ja kunkin setelin sommittelu hyvin symmetrinen. Seteleissä on yhdellä puolella Venäjän vaakuna, toisella Suomen. Setelit ovat mitoiltaan erikokoisia, 5 markan seteli pienin (110 mm × 66 mm), seuraavat aina 15 mm leveämpiä ja 9 mm korkeampia, ja 1 000 markan seteli suurin (200 mm × 120 mm).^lähde?

• 5 markan setelissä on kehänä kaloja. Kääntöpuolella on kalastaja soutuveneessä järvimaisemassa, ja puolen pinta-alasta suurimman osan täyttää kalaverkkoa esittävä guilloche-kuviointi. Setelin aihe on siis kalastuselinkeino. Yleisväri on sininen.
• 10 markan setelissä on luminen kuusipuu ja sen ympärillä kehänä käpyjä, alaosassa lehmäornamentiikkaa. Kääntöpuolella on torpparimaisema lehmineen, pinnan taustakuviona apilanlehtiä. Tämän maatalousaiheisen setelin yleisväri on tummahko violetti.
• 20 markan setelissä Merkuriuksen sauva haavanlehväkehässä ja leveäoksainen haapa. Kääntöpuolella on koivu, ja pinnan taustakuviointina arvonumero 20. Yleisväreinä ovat oranssinruskea, oranssi ja harmaa.
• 50 markan setelin aiheena on edestäpäin kuvattu purjelaiva aaltoilevalla ja utuisella merellä, ja sitä ympäröi lentävien lokkien kehä. Kääntöpuolella on majakka, jota ympäröi yksipurjeisten alusten kehä. Setelin aiheena on siis merenkulku, joka Suomessa perustui tuohon aikaan vielä paljon purjealuksien käyttöön. Setelin yleisväritys on sininen ja harmaa, osa kuvioinnista ruskeaa.
• 100 markan setelissä kaksi kyntäjää hevosauroineen; aihe viitannee kyisen pellon kyntämiseen. Kääntöpuolella on keskiaikainen harmaakivikirkko. Yleisväritys on violetti ja harmaanvihreä.
• 500 markan setelin aiheena on kaksi seppää symboloimassa teollisuutta ja työtä, ja taustalla on tyylitelty leveäoksainen kuusi. Mieshahmot muistuttavat niin ikään Saarisen suunnitteleman Helsingin rautatieaseman julkisivun Lyhdynkantajia. Pintakuviointina on teollisuuteen viittaavia hammasrattaan neljänneksiä. Kääntöpuolella on vesiputous, jota ympäröivät kehänä vesirattaat vesivoiman symbolina. Yleisvärityksenä on oranssinruskea ja harmaa.
• 1 000 markan seteli esittää kahta samantyyppistä mieshahmoa kuin 500-markkasessa, mutta nyt he pitelevät yhdessä Merkuriuksen sauvaa ja toisessa kädessään kirvestä ja lekaa. Heidän taustanaan on leveä mänty. Kääntöpuolen täyttää kuusi, jonka oksien läpi näkyy järvenselkä saarineen. Seteli symboloi metsäteollisuutta ja kaupankäyntiä. Yleisväri on harmahtavan ruskea.

Kolikoihin tarvitun hopean menekin vuoksi päätettiin vuonna 1915 ottaa käyttöön väliaikaisesti markan seteli. Siitä tuli valkealle paperille punaisella painettu. Suomen vaakunaa ei ollut, koska se olisi kuulunut kääntöpuolelle, jolla ei ollut painatusta lainkaan. Tämänkin setelin suunnittelija oli luultavasti Saarinen. Setelin muotoilu sopi yhteen vuoden 1909 setelien kanssa, mutta oli perin yksinkertainen. Seteli olikin helppo väärentää.^lähde?

Saman hopeatilanteen vuoksi tarvittiin vuonna 1916 vielä pienempää rahaa seteleinä, joten suunniteltiin 25 ja 50 pennin setelit. Niiden suunnittelija oli taidemaalari Väinö Blomstedt. Molemmissa aiheina on tyylitellyt kukkakimput. Kääntöpuolella oli painatus, kuitenkin tekstien lisäksi vain guilloche-ornamentti, eikä Suomen vaakunaa. 25-penninen oli ruskeankeltainen, 50-penninen harmaansininen. Näitä seteleitä ei kuitenkaan laskettu liikkeelle, koska hopeaa saatiin lisää, ja koko painokset hävitettiin muutamia kappaleita lukuun ottamatta.^lähde?

Blomstedt suunnitteli myös 1 markan setelistä uuden version vuonna 1916. Kuvitukseltaan se oli hyvin samantapainen kuin pennisetelit. Väreinä olivat ruskeankeltainen ja tummanruskea.

Setelimallit 1918

Suomen itsenäistymisen aikoihin käydyn sodan aikana setelipaino Helsingissä joutui vuoden 1918 aikana joksikin aikaa punaisten hallintaan. He jatkoivat painon toimintaa ja painoivat aidoilla välineillä aidolle setelipaperille vuoden 1909 setelisarjaa. Sodan päätyttyä nämä setelit julistettiin laittomiksi, ja ne erotti laillisista vain sarjanumeron perusteella. Liikkeellä olleisiin seteleihin kirjoitettiin ”Laiton”, ”Väärä”, ”Mitätön” jne. Monilla seteleiden haltijoilla oli kiusaus väärentää sarjanumero laillisen setelin sarjanumeroksi raaputtamalla ja muilla keinoilla, koska kaikilta muilta osin laittomat setelit olivat laillisten kaltaisia.^lähde?

Tilanteen vuoksi vuoden 1909 setelisarjasta otettiin uusia painoksia merkinnällä Litt. A (littera A, seteleissä usein käytetty merkintätapa uudempien painosten merkkinä). Sen jälkeen tehtiin myös ”Sarja II”-merkinnällä vuoden 1909 seteleitä, osa vain eri värisinä kuin vuoden 1909 mallit. Osasta oli myös jätetty pois Venäjän vaakuna mutta ei vielä venäjänkielistä tekstiä.^lähde?

Tämän sekavan tilanteen korjaamiseksi vuonna 1918 suunniteltiin uusi setelisarja. Se oli kuvitukseltaan käytännössä täysin samanlainen kuin vuoden 1909 sarja ja vuoden 1916 pikkusetelit, mutta Venäjän vaakuna oli jätetty pois tai korvattu ornamenttiruusukkeella, samoin venäjänkielinen teksti oli poistettu, joidenkin nimellisarvojen värit olivat toisenlaiset, ja vuosilukuna oli 1918. Lisäksi oli muutamia tekstien ja muiden yksityiskohtien asetteluihin tehtyjä pieniä muutoksia.^lähde?

• 25 penniä: lähes kuten vuoden 1916 malli, mutta ilman Venäjän vaakunaa ja venäjänkielistä tekstiä.
• 50 penniä: lähes kuten vuoden 1916 malli, mutta ilman Venäjän vaakunaa ja venäjänkielistä tekstiä.
• 1 markka: lähes kuten vuoden 1916 malli, mutta ilman Venäjän vaakunaa ja venäjänkielistä tekstiä.
• 5 markkaa: lähes kuten vuoden 1909 malli, mutta Venäjän vaakunan paikalla kalojen suusta tulevia pieniä vesikuplia, ei venäjänkielistä tekstiä, ja yleisväriltään vihreä.
• 10 markkaa: lähes kuten vuoden 1909 malli, mutta Venäjän vaakuna korvattu kuusisakaraisella ruusukkeella, ja ilman venäjänkielistä tekstiä.
• 20 markkaa: lähes kuten vuoden 1909 malli, mutta Venäjän vaakuna korvattu monisakaraisella ruusukkeella, ei venäjänkielistä tekstiä, ja yleisväriltään sininen vaaleankeltaisella pohjalla.
• 50 markkaa: lähes kuten vuoden 1909 malli, mutta Venäjän vaakuna korvattu monisakaraisella ruusukkeella, ja ilman venäjänkielistä tekstiä.
• 100 markkaa: lähes kuten vuoden 1909 malli, mutta Venäjän vaakuna korvattu monisakaraisella ruusukkeella, ei venäjänkielistä tekstiä, ja yleisväriltään oranssi ja harmaa.
• 500 markan seteliä ei vuoden 1918 sarjaan tehty.
• 1 000 markkaa: lähes kuten vuoden 1909 malli, mutta Venäjän vaakuna jätetty pois lisäämättä mitään tilalle, ei venäjänkielistä tekstiä, ja yleisväriltään hiukan vaaleamman ruskea kuin vuoden 1909 seteli.

Setelimallit 1922–1941

Väärennösten ja muiden syiden takia vuodelta 1909 periytyvä, vuonna 1918 hiukan muutettu setelisarja päätettiin vuonna 1919 uusia kokonaan. Suunnitelmat tilattiin jälleen Eliel Saariselta. Sarjasta tuli huomattavan erilainen kuin edellisestä: kansallisromanttisten aiheiden tilalle tuli klassismi, ja 50 markan ja sitä suuremmissa seteleissä alastomat ihmishahmot, joista tämä setelisarja on kuuluisa. Toinen hallitseva aihe on havupuut.^lähde?

• 5 markkaa: kuusipuu, kääntöpuolella Suomen vaakuna kuusenhavujen ympäröimänä, yleisväriltään vihreä.
• 10 markkaa: mäntypuu, kääntöpuolella Suomen vaakuna männynhavujen ympäröimänä, yleisväriltään ruskea.
• 20 markkaa: mäntypuu valkeassa kehässä, kääntöpuolella Suomen vaakuna männynhavujen ympäröimänä valkeassa kehässä, yleisväriltään ensin harmahtava, myöhemmissä painoksissa punainen, vielä myöhemmissä violetti. Seteli tuli käyttöön vasta 1926.
• 50 markkaa: alaston ihmisryhmä, taka-alalla höyrylaiva, kääntöpuolella suuri Suomen vaakuna kuusenoksien ympäröimänä, yleisväriltään siniharmaa.
• 100 markkaa: alaston ihmisryhmä, taka-alalla tehdas savupiippuineen, kääntöpuolella suuri Suomen vaakuna männynoksien ympäröimänä, yleisväriltään ruskea.
• 500 markkaa: alaston ihmisryhmä pelto- ja järvimaisemassa, kääntöpuolella suuri Suomen vaakuna kuusenoksien ympäröimänä, yleisväriltään vihreä.
• 1 000 markkaa: alaston ihmisryhmä utuisessa järvimaisemassa kantamassa köynnöspunosta, kääntöpuolella suuri Suomen vaakuna männynoksien ympäröimänä, yleisväriltään harmahtava, myöhemmissä painoksissa ruskehtava ja sinertävänharmaa.

Tästä setelisarjasta otettiin useita merkinnöillä Litt. A, Litt. B jne. olevia lisäpainoksia, joissa värisävyjen lisäksi oli vain pientä vaihtelua sarjanumeroiden paikoissa ja numeromäärissä ym. yksityiskohdissa. Vuosiluku pysyi 1922:na.

Vuonna 1939 tehtiin 50 markan setelistä painos, jonka väri oli vaaleamman sininen ja vuosilukuna 1939. Samalla tehtiin 100 markan setelistä uusi versio, jossa kummankin puolen kuvitus muuttui samanlaiseksi kuin 50 markan setelissä arvomerkintöjä lukuun ottamatta, väritys vihertävämmäksi ruskeaksi ja vuosiluku 1939:ksi.^lähde?

Vuodelle 1939 osui myös kokonaan uuden nimellisarvon, 5 000 markkaa, käyttöönotto. Sitä oli valmisteltu jo pari vuotta, mutta muun muassa Karjalankannaksen linnoitustöiden aiheuttaman käteistarpeen vuoksi jouduttiin ensiksi laskemaan liikkeelle vuoden 1922 mallisesta 500-markkasesta päällepainatuksella tehtyjä 5 000-markkasia. Kokonaan uusi 5 000 markan seteli saatiin liikkeelle vuonna 1940, vaikka seteliin tulikin vuosiluvuksi 1939. Setelin suunnitteli setelipainon taiteilija Aarne Karjalainen. Ensimmäistä kertaa Suomen seteliin tuli todellinen henkilöhahmo, J. V. Snellman. Kääntöpuolella on suuri Suomen vaakuna viljantähkien ja ornamentiikan ympäröimänä. Pohjapainatus on ruskeaa, harmaata ja sinistä, osa kuva-aiheista ja punaisella ja sinisellä, jotka vaihtuvat liukuvasti toisikseen.^lähde?

Vuonna 1941 tehtiin 1 000 markan setelistä uusi versio kyseisellä vuosiluvulla varustettuna ja tummemman ruskeana, mutta muutoin samanlaisena kuin vuoden 1922 malli.

Setelimallit 1945

5000 markan seteli vuodelta 1945.

Pääartikkeli: Setelinvaihto

Talvi- ja jatkosotien jälkeen suunniteltiin vuonna 1945 uudet seteli­­mallit, jotka laskettiin liikkeeseen seuraavan vuoden alussa setelin­­vaihdon yhteydessä, jolloin kaikki setelit oli määrä­ajassa vaihdettava uusiin. Uusimisessa päädyttiin kuitenkin käyttämään sotaa edeltäneitä Saarisen setelimalleja vain hiukan muutettuina (väreiltään, vuosiluvultaan ja joiltain yksityiskohdiltaan). 50 ja 100 markan setelimallit kuitenkin vaihdettiin kokonaan uusiin, ja ne suunnitteli taiteilija Signe Hammarsten-Jansson.

• 5 markkaa: kuten vuoden 1922 malli, mutta vuosiluku 1945 ja väriltään oranssi.
• 10 markkaa: kuten vuoden 1922 malli, mutta vuosiluku 1945 ja väriltään punainen.
• 20 markkaa: kuten vuoden 1922 malli, mutta vuosiluku 1945 ja väriltään sininen.
• 50 markkaa: pienehkö Suomen vaakuna ja arvomerkinnät, kääntöpuolella Walter Runebergin veistos ”Labor” ornamenttikehyksessä, väri ruskea.
• 100 markkaa: edellistä suurempi Suomen vaakuna, kääntöpuolella Walter Runebergin veistos ”Patria” ornamenttikehyksessä, väri sinivihreä.
• 500 markkaa: lähes kuten vuoden 1922 malli, mutta vuosiluku 1945 ja väriltään harmahtava sininen.
• 1 000 markkaa: lähes kuten vuoden 1922 malli, mutta vuosiluku 1945 ja väriltään violetti.
• 5 000 markkaa: kuten vuoden 1939 malli, mutta vuosiluku 1945 ja koko painatus ruskealla.

Näistäkin seteleistä tehtiin Litt-merkinnöillä myöhempinä vuosina uusia painoksia.

Sarjaan oli suunniteltu myös 10 000 markan seteli, kuva-aiheeltaan Elias Lönnrot, mutta sitä ei toteutettu.

Setelimallit 1955–1957

Yhden markan seteli vuodelta 1963.

Vuoden 1945 sarjasta viiden setelin malli oli vuodelta 1922, ja kokonaisuudistusta tarvittiin. Jo vuonna 1946 julistettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti taiteilija Tapio Wirkkala. Erinäisten vaiheiden jälkeen uusi setelisarja tuli käyttöön kuitenkin vasta 1955. Kaikista seteleistä tuli saman kokoisia (142 mm × 69 mm), joka säilyi markkasetelien kokona aina euron tuloon asti eli lähes 50 vuotta. Rahan arvon heikennyttyä alle 100 markan arvoisia seteleitä ei enää tarvittu. Uudessa setelisarjassa tekstit olivat yhdellä puolella vain suomeksi, toisella vain ruotsiksi

• 100 markkaa: rukiintähkiä, kääntöpuolella Suomen vaakunaleijona heraldisine ruusuineen mutta ilman kilpeä, väri harmaa.
• 500 markkaa: männynoksia, kääntöpuolella vaakunaleijona kuten 100-markkasessa ja tyyliteltyjä kuusenhavuja, yleisväri sininen.
• 1 000 markkaa: J. K. Paasikivi, taka-alalla Suomen vaakunaleijona ja tyyliteltyjä havunoksia, kääntöpuolella vaakunaleijona kuten edellisissä nimellisarvoissa ja nelilehdykkäkuvioita, reunassa molemmin puolin valkea alue, yleisväri harmaansävyinen vihreä.
• 5 000 markkaa: K. J. Ståhlberg, taka-alalla ”Patria”-veistos ja tammenlehviä, kääntöpuolella Suomen vaakuna kilven kanssa ja kohokuviomaisesti tammenlehviä, reunassa molemmin puolin valkea alue, yleisväri tummanruskea.
• 10 000 markkaa: J. V. Snellman tähkistä muodostuvan pyörteisen nauhakuvion keskellä, taka-alalla havunoksia, kääntöpuolella Suomen vaakuna kilven kanssa ja kohokuviomaisena maamies, vaimo ja lapsi, yleisväri tumma violetti.

Setelien samankokoisuus ja toisiaan muistuttavat värit aiheuttivat valituksia, että seteleitä on vaikea erottaa toisistaan. Jo käyttöönottoa seuraavana vuonna 1956 Aarne Karjalainen laati 100 ja 500 markan seteleistä muutetut versiot. 100-markkasesta tuli pohjaväriltään ruskehtava keltainen, painatukset punaruskealla, ja seteli tuli käyttöön 1956. 500-markkasen väri muutettiin kirkkaahkoksi siniseksi, ja seteli tuli käyttöön 1957. Molempien setelien muotoilua muutettiin jonkin verran muutenkin, ja vaakunapuolesta tehtiin sekä suomen- että ruotsinkielinen.

Setelimallit 1963–1977

10 markan seteli vuodelta 1963.

500 markan seteli vuodelta 1975.

Vuonna 1963 tapahtuneen rahauudistuksen myötä käyttöön otettu setelisarja perustui jo vuodesta 1955 käytössä olleisiin, Tapio Wirkkalan suunnittelemiin seteleihin. 1970-luvun puoliväliin tultaessa vuoden 1963 sarjan setelit olivat menettäneet jo puolet ostovoimastaan, joten sarjaa täydennettiin ottamalla käyttöön vuonna 1975 500 markan seteli. Sarjojen kuva-aiheet olivat seuraavat:

• 1 markan setelissä oli rukiin tähkiä ja kääntöpuolella Suomen leijona.
• 5 markan setelissä oli havuja ja kääntöpuolella Suomen leijona (setelistä tehtiin myöhempinä vuosina hiukan muunneltuja sarjoja).
• 10 markan setelissä oli Juho Kusti Paasikivi ja kääntöpuolella Suomen leijona (setelistä tehtiin myöhempinä vuosina hiukan muunneltuja sarjoja).
• 50 markan setelissä oli K. J. Ståhlberg ja kääntöpuolella Suomen leijona (setelistä tehtiin myöhempinä vuosina hiukan muunneltuja sarjoja ja vuonna 1977 kokonaan uusittu malli).
• 100 markan setelissä oli J. V. Snellman ja kääntöpuolella Suomen leijona (setelistä tehtiin myöhempinä vuosina hiukan muunneltuja sarjoja ja vuonna 1976 kokonaan uusittu malli).
• 500 markan setelissä oli Urho Kekkonen ja talvinen maisema Vuokatista sekä kääntöpuolella Suomen historiallisten maakuntien vaakunat. Setelin suunnitteli taiteilija Paavo Huovinen ja se laskettiin liikkeeseen Kekkosen 75-vuotissyntymäpäivänä 3. syyskuuta 1975.

Viimeinen markkasetelisarja, mallit 1986–1997

Viimeisen, vuodelta 1986 peräisin olevan ja sen jälkeen vielä yksityiskohdiltaan uudistetun sarjan etusivut ovat pääosin Torsten Ekströmin ja takasivut Erik Bruunin suunnittelemat. Sarja oli graafiselta tyyliltään ja väritykseltään täysin erityyppinen kuin edeltävä sarja; setelien ulkomitat kuitenkin pysyivät samoina kuin ne olivat olleet vuodesta 1955, 142 mm × 69 mm (sarjan kaikki nimellisarvot samankokoisia). Vuoden 1986 sarjan eri nimellisarvot eivät tulleet kaikki yhtä aikaa käyttöön, vaan vuosina 1986, 1987 ja 1993 (alla tarkemmin nimellisarvoittain). Seteleiden aiheet:

10 markan seteli vuodelta 1987.

20 markan seteli.

50 markan seteli.

100 markan seteli.

500 markan seteli.

1 000 markan seteli vuodelta 1986.

• 10 markan setelissä oli Paavo Nurmi ja kääntöpuolella Helsingin olympiastadion. Laskettiin liikkeelle vuonna 1987. Se kuitenkin poistui yleisestä käytöstä jo 90-luvun alussa kun vuonna 1990 otettiin käyttöön uusi kolikkosarja johon kuului 10 markan kolikko
• 20 markan setelissä oli Väinö Linna ja kääntöpuolella näkymä Satakunnansillalta Tammerkosken tehdasmaisemaan. Lisättiin sarjaan vuonna 1993 keltaisen ja sinisen sävyisenä. Vuonna 1997 väritys muutettiin kauttaaltaan sinisävyiseksi, koska kelta-sinisenä setelin oli havaittu käytössä sekoittuvan liian helposti kelta-vihreään sadan markan seteliin.
• 50 markan setelissä oli Alvar Aalto ja kääntöpuolella Finlandia-talo. Laskettiin liikkeelle vuonna 1986.
• 100 markan setelissä oli Jean Sibelius ja kääntöpuolella laulujoutsenia. Laskettiin liikkeelle vuonna 1986.
• 500 markan setelissä oli Elias Lönnrot ja kääntöpuolella aamuinen maisema Punkaharjulta. Laskettiin liikkeelle vuonna 1987.
• 1 000 markan setelissä oli Anders Chydenius ja kääntöpuolella Suomenlinnan Kuninkaanportti. Laskettiin liikkeelle vuonna 1986.

Sarjaan luonnosteltiin myös viidentuhannen markan seteli, joka olisi voitu ottaa käyttöön inflaation niin vaatiessa. Setelin henkilökuvana olisi ollut Mikael Agricola ja taustapuolella olisi ainakin Erik Bruunin yhden luonnoksen mukaan mahdollisesti ollut kuvattuna Turun tuomiokirkko. Käyttöönottotarvetta ei kuitenkaan tullut siihen mennessä, kun Suomi liittyi euroon.^lähde?

Muut kuin Suomen Pankin setelit

1800-luvun jälkipuolella myös Suomen Yhdyspankki ja Pohjoismaiden Osakepankki saivat oikeuden painaa laillisia seteleitä. Vain Suomen Yhdyspankki painoi seteleitä, ja ensimmäisten vuosimalli oli 1866. Nimellisarvot olivat 15, 25 ja 100 markkaa, ja setelien kuvitus oli erilainen kuin Suomen Pankin seteleissä. Toinen setelisarja on vuodelta 1882, nimellisarvot 25 ja 100 markkaa ja kuvitus jälleen erilainen kuin Suomen Pankin seteleissä.^lähde?

Vuonna 1918 Vaasan Osake-Pankki painoi Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemia 25, 100 ja 500 markan seteleitä. Näitä tarvittiin, kun Suomen Pankin setelipaino oli punaisten hallussa ja valkoisten alueella tuli pulaa maksuvälineistä setelipainon puuttuessa. Setelien kuvitus oli erilainen kuin samaan aikaan käytössä olleessa Saarisen vuoden 1909 sarjassa. Setelien erikoisuutena oli, että molemmat puolet olivat samanlaiset lukuun ottamatta kieltä, joka toisella puolella on suomi ja toisella ruotsi.

Markan arvon historia (1957–1999)

Suomen Pankki pyrki pitämään markan ulkoisen arvon vakaana siinä onnistumatta. Ongelmana oli muun muassa kauppataseen alijäämä. Ongelma johti toistuviin devalvointeihin, joilla laskettiin markan arvoa. Devalvoinnit olivat tulonsiirto palkansaajilta ja muulta taloudelta kilpailukykynsä menettäneille vientiyrityksille. Muutaman kerran markka myös revalvoitiin, jolloin markan arvo nousi inflaatiopaineiden hillitsemiseksi.

Valuuttojen markka-arvojen muutokset 1957–1999

Päivä	Tapahtuma	Markan devalvaatio / revalvaatio (−)	Valuuttojen kallistuminen	Huomautus
16.9.1957	Devalvaatio	28,1 %	39,1 %	Samalla vapautettiin ulkomaankauppaa
12.10.1967	Devalvaatio	23,8 %	31,25 %	Samalla hintataso vakautettiin ja indeksisidonnaisuudet purettiin mm. talletuksista
15.2.1973	Revalvoituminen	−5,1 %	−4,9 %
5.4.1977	Devalvaatio	5,7 %	5,7 %
1.9.1977	Devalvaatio	3,0 %	3,0 %
17.2.1978	Devalvaatio	8,0 %	8,0 %
21.9.1979	Revalvaatio	−2,0 %	−2,0 %
25.3.1980	Revalvoituminen	−2,0 %	−2,0 %	Indeksin rajoissa
6.10.1982	Devalvaatio	3,8 %	4,3 %	Vaihtelualueen rajoissa
11.10.1982	Devalvaatio	5,7 %	6,0 %
16.5.1986	Devalvaatio	1,6 %	1,6 %	Vaihtelualueen rajoissa
17.3.1989	Revalvaatio	−3,8 %	−4,0 %	Indeksin vaihteluväliä muuttamalla
7.6.1991	Ecu-kytkentä
15.11.1991	Devalvaatio	12,3 %	14,0 %
8.9.1992	Kellunta
12.10.1996	ERM-kytkentä			1 ecu = 5,80661 mk (keskikurssi)
31.12.1998	Euron muuntokurssin vahvistaminen			1 € = 5,94573 mk
1.3.2012	Markkojen lunastus loppui			Markkaseteleiden ja -kolikoiden lunastus päättyi Suomen Pankissa

Katso myös

• Rahan historia Suomessa

Lähteet

• Talvio, Tuukka: Suomen rahat. Helsinki: Suomen Pankki, 1993. ISBN 951-686-379-5
• Talvio, Tuukka: ”Muutokset setelisarjaan 1975–1980”, Suomen rahat. Helsinki: Suomen Pankki, 2003. ISBN 952-462-033-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen markka Wikimedia Commonsissa

• Kolikot, setelit, juhlarahat, variaatiot ja allekirjoitukset sekä historiaa suomenmarkat.fi
• Suomen rahayksikköjen historiaa (arkistoversio)
• Tilastokeskuksen rahanarvonmuunnin