Merikotka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee petolintua. Meriturvallisuuden ja -liikenteen tutkimuskeskus Merikotkasta on eri artikkeli.
Merikotka
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Päiväpetolinnut Accipitriformes
Heimo: Haukat Accipitridae
Alaheimo: Haliaeetinae
Suku: Merikotkat Haliaeetus
Laji: albicilla
Kaksiosainen nimi

Haliaeetus albicilla
(Linnaeus, 1758)

  lisääntymisalue   talvehtimisalue   ympärivuotinen levinneisyys
  lisääntymisalue
  talvehtimisalue
  ympärivuotinen levinneisyys
Alalajit
Katso myös

  Merikotka Wikispeciesissä
  Merikotka Commonsissa

Merikotka (Haliaeetus albicilla) on haukkojen (Accipitridae) heimoon ja merikotkien (Haliaeetus) sukuun kuuluva suurikokoinen päiväpetolintu. Merikotka on siipivälillä mitattuna Suomen suurin lintu.[3] Merikotka on Ahvenanmaan maakuntalintu.[4]

Taksonomia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl von Linné kuvasi merikotkan alun perin tieteellisellä nimellä Falco albicilla vuonna 1758 Ruotsista peräisin olevien näytteiden perusteella. Geneettisten tutkimusten perusteella merikotka liittyy hyvin läheisesti valkopäämerikotkaan (Haliaeetus leucocephalus).[5] Merikotkalla on kaksi alalajia, Haliaeetus albicilla albicilla ja Haliaeetus albicilla groenlandicus.[6]

Tuntomerkit ja ikä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka on suuri päiväpetolintu, jonka siivet ovat pitkät ja leveät. Siipien kärjissä olevat sulat muodostavat pitkät harittajat, jotka voivat olla 60 senttimetriä pitkät[7]. Sen pyrstö on melko lyhyt ja muodoltaan tylpän kolmiomainen. Melko varma keino erottaa toisistaan merikotka ja Suomen toinen suuri petolintu, maakotka onkin juuri pyrstö. Maakotkan pyrstö on nimittäin huomattavasti pitempi kuin merikotkan. Lajityypillisen lentosiluetin merikotkalle antavat pitkä kaula ja voimakas nokka.[8]

Merikotkan pituus on 69–91 senttimetriä ja siipien kärkiväli 190–240 senttimetriä.[8] Merikotka painaa 3–6 kilogrammaa. Naaras on yleensä suurempi kuin koiras. Iso lintu on usein resuisen näköinen, lentäväksi räsymatoksi joskus pilkattu[7], sillä nuorilta linnuilta voi puuttua usein paljon sulkia. Linnun pää ja pyrstö ovat vaaleammat kuin muu höyhenpeite, pyrstö vaalenee linnun vanhetessa ja on lopulta täysin valkea. Yli kahdeksanvuotiailla linnuilla pää on lähes kermanvalkoinen. Nokka on nuorella linnulla tumma, vanhalla täysin keltainen.

Ikä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailman vanhin löydetty luonnonvarainen merikotka on löydetty kuolleena Ahvenanmaan Föglöstä alkuvuodesta 2011. Se oli rengastettu Ruotsin itärannikolla 33 vuotta aiemmin, vuonna 1978.[9] Aiempi vanhin merikotka oli löytöhetkellään iältään 30 vuotta ja seitsemän kuukautta. Se rengastettiin heinäkuussa 1980 Sodankylässä ja löydettiin viimeksi 2011 tammikuussa haaskalta talvehtimisalueeltaan Ruotsin itärannikon Uumajasta. Suomen vanhin oli 27 vuotta ja kuusi kuukautta.[10]

Lentäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merikotka lennossa

Merikotkan lentäessä sen siivet ovat melko lailla vaakatasossa. Siivet ovat kuitenkin vähän kuperat ja kyynärsiipi koholla. Lennossa myös käsisiipi roikkuu hieman. Matkalennossa merikotka lyö rauhalliseen tapaan pitkiä, melko matalien, siiveniskujen sarjoja. Sarjojen väleissä se liitää lyhyesti (vertaa maakotkaan). Sillä on tapana silloin tällöin kaarrella pitkiäkin aikoja korkealla, minkä aikana se voi edetä useita kilometrejä.[8]

Puvut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha merikotka on väriltään ruskea ja sen pää ja kaula vaaleamman kellanruskeat. Sen siipien yläpeitinhöyhenien sekä etuselän ja hartioiden höyhenien kärjet ovat epäsäännöllisen vaaleankellertävät, mikä saa linnun näyttämään hieman siltä kuin sillä olisi epätasaista suomukuviointia. Vanhan merikotkan nokka on keltainen. Sen pyrstö on kokonaan valkoinen tai mahdollisesti tyvestä ja kärjestä ruskeatäpläinen.[8]

Nuori merikotka Raftsundetissa, Lofooteilla Norjassa.

Nuoren merikotkan puku on kokonaan yhtenäisen tuore tai kulunut. Sillä on pitemmät uloimmat kyynärsulat kuin vanhalla merikotkalla, minkä johdosta siiven takareuna on muodoltaan ulospäinkaartuva. Nuoren merikotkan pyrstö on vanhan pyrstöä pitempi eikä se ole yhtä terävän kiilamainen. Pää, kaula ja ruumis ovat nuorella merikotkalla tummanruskeat. Rinta, vatsa, selkä ja siipien yläpinta ovat puolestaan punaruskeat, ja höyhenissä on leveät mustat kärjet. Pienet peitinhöyhenet ovat tummimpia. Nuorten merikotkien värityksen tummuus vaihtelee kuitenkin yksilöllisesti: osa niistä on mustanruskeita ja jotkut taas melko vaaleita. Siipien alapinta on tumma. Kainaloiden alueella on epäselvä vaalea alue ja keskimmäisissä peitinhöyhenissä kapea vaalea juova. Tummien pyrstösulkien keskusta on vaalea, mutta suppuun aseteltuna pyrstö näyttää monesti kokonaan tummalta. Levitettynä ja hyvässä valossa pyrstön alue näyttää kuitenkin selvästi vaalealta. Nuoren merikotkan nokka on tumma. Silmän etupuolen vaalea ohjas muodostaa pään etupuolelle melko selvän vaalean laikun.[8]

Merikotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle ja toiselle kesälle. Puku ei tällöin ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut kuten alun perin, ja höyhenys on alkanut vaihtua hitaasti. Nuoren merikotkan punaruskea sävy on haalistunut, ja osa rinnan ja etuselän höyhenistä on muuttunut vaaleatyviseksi. Jalkojen juurten housut ovat yksivärisen tummat. Nokka on vaaleamman harmaa kuin alun perin.[8]

Kolmas nuoruuspuku ajoittuu toisen ja kolmannen kesän välille. Sen olemus vaihtelee eri yksilöiden välillä, mutta on tavallisesti yhtenäisemmän tumma. Rinnan, etuselän ja siipien höyhenet ovat tasaisemman ruskeita. Joillakin selkä ja rinta saattavat olla edelleen valkoisenkirjavat. Kolmannen nuoruuspuvun aikana merikotkan nokka on väriltään harmaankeltainen.[8]

Neljännen nuoruuspuvun merikotka saa kolmannesta viidenteen kesään ajoittuvalle jaksolle. Puku eroaa selvästi edellisistä muistuttaen enemmän vanhan merikotkan pukua, vaikka vaaleita alueita onkin vielä jonkin verran jäljellä. Myös pään ja kaulan väritys eroaa vanhasta merikotkasta, sillä ne ovat vielä melko harmaanruskeat. Merikotkan nokka on tällöin vaaleankeltainen ja silmät vaaleanruskeat.[8]

Ääntely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka on pesimäajan ulkopuolella yleensä hiljainen. Erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, ”kli kli kli kli...”, joka muistuttaa hieman palokärjen reviirihuutoa. Koiraat ovat kirkasäänisempiä kuin naaraat. Merikotkien varoitusääni on jonkin verran syvempi, melko kova ja naksahtava ”klek”.[8] Ääni on kimakka sarja haukkuvia, kaklattavia ääniä, joka läheltä kuultuna on vaikuttavan villin kuuloista. Pesän lähellä se varoittelee korkealla vihellyksellä tai matalalla ronkotuksella.

Kanta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levinneisyysalueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merikotkan levinneisyysalue suurin piirtein. Talvehtimisalueessa on ainakin Suomen kohdalla virheellistä tietoa, sillä se talvehtii Suomessa.
– vaaleanvihreä: pesimisalue
– sininen: talvehtimisalue
– tummanvihreä: ympärivuotinen elinalue.

Merikotkan levinneisyysaluetta ovat Pohjois-Eurooppa ja Aasia.[11] Skotlantiin se on istutettu uudestaan.[12] Itäisimmät populaatiot elävät Kamtšatkan niemimaalla, läntisimmät Grönlannissa ja Islannissa.[13] Vuonna 2015 niitä arvioitiin pesineen Euroopassa noin 9 000–12 300 lisääntyvää paria ja 17 900–24 500 sukukypsää yksilöä. Yli 55 prosenttia Euroopan merikotkista elää Norjassa ja Venäjällä.[14]

Lapin linnut talvehtivat etelämpänä. Nuoria lintuja tavataan vaeltelevina melkein ympäri vuoden. Sydäntalvella nuoret linnut eivät vaella, vaan hyödyntävät usein haaskoja. Talvisilla haaskoilla vierailee runsaasti merikotkia myös Venäjän Karjalasta sekä Ruotsista. Merikotkia esiintyy talvisin runsaasti Ahvenanmaalla[4].

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa merikotka pesii yleensä vesistöjen äärellä, tavallisimmin meren tuntumassa mantereella tai saaressa. Se on levittäytymässä myös sisämaahan, ja pesä on järven tai suon rantametsässä. Pesä on yleensä hyvin ihmiseltä piilossa, esimerkiksi järeän petäjän latvuksessa.[15] Se pesii joskus harvoin merenkulun linjatauluihin. Ulkosaaristossa se harvoin on pesinyt myös maahan, tavallisesti kallioluodon korkeimpaan osaan kun sopivaa pesäpuuta ei ollut tarjolla.

Uhat Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotkan ampumisesta maksettiin 1900-luvun alussa tapporahaa palkkiona vahinkoeläimen hävittämisestä. Merikotka ehti kadota melkein kokonaan, ennen kuin se rauhoitettiin 1920-luvulla.[16] Niitä ammuttiin kuitenkin yleisesti vielä 1960-luvulla.[17] 1950-luvulta alkaen merikotka harvinaistui Itämeren alueella ympäristömyrkkyjen takia, etenkin hyönteismyrkky DDT:n, sen hajoamistuotteen DDE:n sekä PCB-yhdisteiden vuoksi[18], mutta myös dioksiinien ja metyylielohopean takia[16]. Myrkyt kasautuivat ravintoketjussa ja tekivät kotkista hedelmättömiä tai tappoivat niiden sikiöt.[18] Munankuoret muuttuivat niin ohuiksi, että hautominen epäonnistui.[19]

Suomessa arvioitiin 1970-luvun alkupuolella olevan vain 40−50 merikotkaparia. Vuonna 1973 WWF aloitti merikotkien suojeluhankkeen, johon kuului tiedotuskampanja, puhtaan ravinnon (sianruhojen) tarjoaminen talvella sekä tekopesien rakentaminen saaristoon, josta metsäteollisuus oli kaatanut pesäpuut.[18] Vuonna 1975 kuoriutui koko maassa vain neljä poikasta.[20] DDT:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1976 ja naapurimaissakin samoihin aikoihin, minkä jälkeen kanta alkoi toipua hitaasti. PCB:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1990, mutta sitä tulee edelleen luontoon kaukokulkeutumana. 1990-luvulla merikotkakanta alkoi kasvaa nopeammin.[18] Vuonna 1996 lyijyhaulien käyttö vesilintujen metsästyksessä kiellettiin muualla kuin Ahvenanmaalla. Merikotkat syövät myös vesilintuja.[21]

Vuosi 2019 on tähänastinen ennätysvuosi, silloin kuoriutui WWF:n laskemana 558 poikasta.[22] Vuonna 2017 kuoriutui 502 poikasta[22] ja 2016 kuoriutui 421 poikasta.[23] Vuonna 2016 merikotkat pesivät ensimmäistä kertaa Turussa, Helsingissä ja Päijät-Hämeessä, Artjärvellä. Kanta on vahvin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Merenkurkussa.[19] Vuonna 2015 selvisi, että kolmasosa Suomen merikotkista kuolee lyijymyrkytykseen, joka aiheuttaa hitaan kuoleman. Ympäristömyrkky lyijy halvaannuttaa lihastoiminnan ja ruuansulatuskanavan, aiheuttaa anemiaa ja lopulta lentokyvyttömyyden. Myrkytykseen tarvittavan ison kerta-annoksen merikotkat saavat ilmeisesti riistalihaan jääneistä hauleista tai hajonneista ammuksista. Etenkin nuoret merikotkat ympäri Suomen talvehtivat Ahvenanmaalla, jossa vesilintujen haulikieltoa ei ole. Lyijyjäämiä voi kertyä myös haaskoista, pienriistasta tai metsään jätetyistä sisälmyksistä. Eviran tutkijan mukaan paras ratkaisu olisi kieltää muillekin eliöille vaaralliset lyijyammukset kokonaan.[21] Muita merikotkien uhkia ovat häirintä pesintäalueilla ja pesäpuiden puute. Vainoa on yhä jonkin verran.[24]

Uhanalaisuusluokitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2010 uhanalaisuustarkastelussa laji luokiteltiin vaarantuneeksi.[25] Vuonna 2011 Suomessa oli WWF:n tiedon mukaan 1 500 merikotkayksilöä nuoret pesimättömät linnut mukaan lukien. Maailman Luonnonsäätiö (WWF) määrittelee merikotkan uhanalaiseksi.[26] Lintudirektiivissä sen uhanalaisuusluokitus on VU.[24] IUCN:n Punaisella listalla sen uhanalaisuusluokitus on poistettu, ja se on määritelty vuonna 2006 elinvoimaiseksi.[1] Saaristomeren kansallispuistossa on erityisesti panostettu merikotkan suojeluun.[27] Suomen ympäristöministeriön päätöksellä merikotkalle on määritetty ohjeellinen arvo, joka on 7400 euroa, mikä on suurin summa kaikista Suomen lintulajeista.[3]

[28] 1970 1971 1972 1973 1974 1975 1976 1977 1978 1979 1980 1985 1990 1995 2000 2005 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017
Poikasmäärä 8 5 5 5 10 4 6 16 20 6 17 27 62 85 172 272 314 329 341 420[29] 459[20] 414[30] 421 502
Pesivät parit 35[19] 346 451[19]

Elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merikotkan poikanen pesällä.
Muna.

Merikotka on sukukypsä 5–6 vuoden iässä.[3] Linnut rakentavat suuren oksakasan pesäksi tukevaan puuhun ja käyttävät monesti edellisten vuosien pesää. Merikotkaparilla on reviirillään käytössä muutama vaihtopesä ja vuosittain ne valitsevat niistä yhden, johon munivat.[13] Muita pesiä käytetään levähdys- ja ruokailupaikkoina. Merikotkat ovat reviirilintuja ja tavallisesti kahden asutun pesän väli on yleensä muutama kilometri. Kannan kasvaessa reviiritkin pienentyvät, ja lyhin kahden asutun pesän väli on Suomessa ollut muutama sata metriä. Kun kaksi merikotkaa ovat muodostaneet parin, osa pysyy uskollisina toisilleen loppuelämänsä, osa eroaa. Jos toinen kotka kuolee, eloonjäänyt voi myös ottaa uuden puolison.

Merikotka munii yleensä alkukeväällä 1–3 munaa. Sekä naaras että koiras hautovat, tosin naaras pidempiä aikoja. Poikaset ovat lentokykyisiä noin heinäkuun aikoihin.[3] Poikasten kuoriuduttua koiras tuo ruokaa pesälle lähinnä poikasille. Poikasten kasvaessa molemmat vanhemmat ruokkivat niitä. Poikaset oppivat lentämään vasta noin 11 viikon ikäisinä.

Ravinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka syö kalaa, lintuja ja pieniä nisäkkäitä. Linnuista erityisesti vesilinnut kuten haahka kuuluvat merikotkan ravintoon. Talvisin, kun ruokaa on vähemmän saatavilla, merikotkat syövät myös haaskoja.[31]

Merikotkat ovat oppineet saalistamaan merimetsoja. Merikotkat ovat Turun ja Vaasan saaristoissa saalistaneet aikuisiakin merimetsoja. Ruotsissa merikotkakannat ovat voimistuneet ja merimetsoyhdyskunnat taantuneet viime vuosina. Merikotkasta saattaa tulevaisuudessa tulla merimetsokannan rajoittaja, aiemmin merimetsolla ei ole ollut luontaisia vihollisia.[32][33]

Merikotka kulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Merikotka on Puolan vaakunalintu.[7]
  • Merikotkan lähisukulaislaji, valkopäämerikotka, on USA:n vaakunalintu.[7]
  • Turun yliopisto nimesi rakentamansa ja samalla Suomen ensimmäisen avaruusaluksen laitteen ERNEksi. Laiteprojektin tunnuskuva oli merikotka. Se on lentänyt ESA:n SOHO-avaruusaluksen mukana joulukuusta 1995.
  • Suomen merivoimissa palveleva rannikkojääkäri kantaa barettimerkkinä kullattua merikotkan päätä.
  • Plinius vanhempi kirjoittaa teoksessaan Naturalis historia linnusta nimeltä Haliaëtus, merikotka.[7]
  • Kotkia esiintyy kaikissa uskonnoissa ja myyteissä.[7]
  • Ferdinand von Wrightillä on maalaus Merikotka saaliin kimpussa (1861).[7]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b BirdLife International: Haliaeetus albicilla IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.5.2014. (englanniksi)
  2. ↑ Jari Valkama: Merikotka – Haliaeetus albicilla Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ a b c d Merikotka, Haliaeetus albicilla - Linnut Luontoportti. Viitattu 1.1.2020.
  4. ↑ a b Lasse J. Laine: Suomen Luonto-opas, s. 190. WSOY, 2000.
  5. ↑ White-tailed Sea-eagle (Haliaeetus albicilla) Handbook of the Birds of the World. Viitattu 29.2.2020. (englanniksi)
  6. ↑ Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Haliaeetus albicilla (TSN 175419) itis.gov. Viitattu 29.2.2020. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g Hannu Pöppönen, Räsymatoksi pilkattu on lintujen kuningas, Helsingin Sanomat20.8.2011 s. C 5
  8. ↑ a b c d e f g h i Killian Mullarney, Lars Svensson ja Dan Zetterströn yhteistyössä Peter J. Grantin kanssa: Lintuopas: Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 74 & 75. (Merikotka - Haliaeetus albicilla) Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2008, 6. painos (Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1999.). ISBN 951-1-15727-2
  9. ↑ Maailman vanhin merikotka löytyi Ahvenanmaalta. Helsingin Sanomat, 2.3.2011. Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ Maailman vanhin merikotka löytyi haaskalta 26.1.2011. Yle. Viitattu 27.1.2011.
  11. ↑ David A. Christie, James Ferguson-Lees: Raptors of the World. Bloomsbury Publishing, 30.7.2010. ISBN 978-1-4081-3550-1 Teoksen verkkoversio (viitattu 1.1.2020). (englanniksi)
  12. ↑ White-Tailed Eagle Scottish Raptor Study Group. Viitattu 1.1.2020. (englanniksi)
  13. ↑ a b Niinimäki, Teemu: Tuulivoiman vaikutukset merikotkan (Haliaeetus albicilla) lisääntymiseen 2013. Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 29.2.2020. (englanniksi)
  14. ↑ Haliaeetus albicilla (Linnaeus, 1758) AVIS-IBIS Birds of Indian Subcontinent. Viitattu 1.1.2020. (englanniksi)
  15. ↑ Tiesitkö? Jos löydät uuden kotkanpesän, voit saada kahisevaa Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 1.1.2020.
  16. ↑ a b Kotkansilmä hs.fi. Viitattu 1.8.2016.
  17. ↑ Merikotkan poikasia löydettiin Turun seudulla ennätysmäärä ts.fi. Arkistoitu 17.8.2016. Viitattu 1.8.2016.
  18. ↑ a b c d Merikotka pelastui täpärästi kaleva.fi. Arkistoitu 16.8.2016. Viitattu 1.8.2016.
  19. ↑ a b c d Merikotka rakentaa taas pesää myös Pirkanmaalla – Sukupuuton partaalla ollut laji on menestystarina - Aamulehti aamulehti.fi. 24.7.2016. Arkistoitu 1.8.2016. Viitattu 1.8.2016.
  20. ↑ a b Merikotka wwf.fi. Viitattu 1.8.2016.
  21. ↑ a b Harju, Heidi-Maria: Merikotkien kuolemiin yllättävä syy: lyijymyrkytys yle.fi. 31.3.2015. Viitattu 1.8.2016.
  22. ↑ a b Leppänen, Mikko: Merikotka teki poikasennätyksen – entinen ennätys rikkoutui yli 50 poikasella yle.fi. 29.8.2019. Viitattu 1.1.2020. (suomeksi)
  23. ↑ Viikko tieteessä: Muinainen meritaistelu, avaruustutkimuksen takaisku, susilajien selvittelyä ja pisimmät ihmiset yle.fi. Viitattu 1.8.2016.
  24. ↑ a b Merikotka Metsähallitus. Arkistoitu 10.5.2015. Viitattu 27.8.2011.
  25. ↑ Merikotka Lintuatlas.fi. Viitattu 3.6.2014.
  26. ↑ Merikotka WWF. Arkistoitu 21.8.2011. Viitattu 27.8.2011.
  27. ↑ Merikotka - Luonnosuojelun menestystarina Yle Uutiset. Viitattu 1.1.2020.
  28. ↑ Merikotkan poikasmäärät 1970‐2011 WWF.
  29. ↑ Nykänen, Tapio: Merikotkien pesintä onnistui hyvin Yle Uutiset. 18.7.2013. Viitattu 3.6.2014.
  30. ↑ Merikotka rakentaa taas pesää myös Pirkanmaalla – Sukupuuton partaalla ollut laji on menestystarina - Aamulehti aamulehti.fi. 24.7.2016. Arkistoitu 1.8.2016. Viitattu 1.8.2016.
  31. ↑ Yleistä tietoa merikotkista Pohjanmaan Merikotkat. Viitattu 1.1.2020.
  32. ↑ Turun Sanomat: Merikotkat oppineet syömään aikuisiakin merimetsoja, viitattu 4.9.2011
  33. ↑ Suomen merikotkat napsivat merimetson poikasia, viitattu 4.9.2011

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hästbacka, Hans 1988: Fiskande havsörn - Kalastava merikotka. - Lintumies 2.1988 s. 86-87. LYL.
  • Koivusaari, Juhani, Nuuja, Ismo & Palokangas, Risto 1980: Uhattu merikotka. - Gummerus. Jyväskylä. ISBN 951-20-1980-9
  • Koivusaari, Juhani, Nuuja, Ismo, Palokangas, Risto & Vihko, V. 1972: Decrease in eggshell thickness of the White-tailed Eagle in Finland during 1884-1971. - Ornis Fennica 49:11-13.
  • Koivusaari, Juhani, Nuuja, Ismo, Palokangas, Risto & Hattula, M-L. 1976: Chlorinated hydrocarbons and total mercury in the prey of the White-tailed Eagle (Haliaeetus albicilla L.) in the Quarken Straits of the Gulf of Bothnia, Finland. - Bull. Env. Cont. and Toxicol. 15:235-241.
  • Palokangas, Risto, Koivusaari, Juhani & Nuuja, Ismo 1970: Merenkurkun alueen merikotkakanta 1960-luvulla. - Ornis Fennica 47:180-184.
  • Saurola, Pertti 1981: Maa- ja merikotkan muutosta rengaslöytöjen valossa. - Lintumies 4.1981 s. 173-177. LYL.
  • Stjernberg, Torsten 1983: Havsörnarnas häckningsresultat i Finland 1970-82. – Lintumies 1.1983 s. 35-43. LYL.
  • Eero Murtomäki. Mahtilintu. WSOY 1994. (kirja merikotkasta romaanimuodossa)
  • Brutus Östling, Staffan Söderblom. Kotka - ilmojen kuningas. Nemo 2007.
  • Stjernberg, Torsten, Koivusaari, Juhani & Nuuja, Ismo 1990: Suomen merikotkakannan kehitys ja pesintätulos 1970-89. - Lintumies 2.1990 s. 65-75. LYL.
  • Murtomäki, Lammi, Valkola, Koivusaari 2001: Merikotka Havsörn Sea Eagle. - Vaasa, ISBN 952-91-4037-1
  • Seppo Keränen, Hans Hästbacka. Merikotkan siivillä. Suomen luonnonsuojelun tuki 2001.
  • Eero Murtomäki. Merikotkien elämää. Pohjoinen 1992.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Merikotka&oldid=22796171”