Morfeemi

Morfeemi on kielen pienin merkitystä kantava yksikkö, jonka osilla ei ole omaa kielellistä merkitystä. Se on morfologian peruskäsite.

Tärkeää on huomata, että morfeemi ei ole sama asia kuin tavu. Esimerkiksi sanan talosta viimeinen tavu on -ta mutta sijapäätteen (elatiivin) morfeemi on -sta, joten esimerkkisanan viimeinen tavu ei ole morfeemi. Myöskään tavut ta- ja -los- eivät ole morfeemeja. Tavut eivät siis esimerkkisanassa ole morfeemeja.

Morfeemit jaetaan vapaisiin morfeemeihin, jotka voivat esiintyä tekstissä sellaisenaankin (talo), ja sidonnaisiin morfeemeihin (-sta), jotka voivat esiintyä vain vapaiden morfeemien yhteydessä. Potentiaalisesti vapaat morfeemit voivat kuitenkin esiintyä joko yksin tai muihin morfeemeihin yhdistyneenä, esimerkiksi auto, auto + lle. Vapaista morfeemeista mahdollisten johtimien kera syntyy lekseemejä eli hakusanoja. Lekseemit voivat yhdistyä yhdyssanoina uusiksi lekseemeiksi, esimerkiksi valo ja kuva tuottavat yhdyssanalekseemin valokuva, josta voidaan muodostaa johtimilla esimerkiksi verbi valokuvata ja siitä edelleen substantiivi valokuvaus. Lekseemit muodostavat leksikon eli kielen sanaston eli sanakirjojen kutakin hakusana-artikkelia vastaa suunnilleen yksi lekseemi ja päinvastoin.

Suomen kielen osalta on erityisesti huomattava, että verbeillä ei ole lainkaan vapaita morfeemeja, vaan verbivartaloon liittyy aina vähintäänkin jokin tunnus tai pääte. Oikeinkirjoituksessa tosin aktiivin imperatiivin preesensin yksikön 2. persoona ja verbin kieltomuoto (esim. istua : istu) vaikuttaa samalta kuin verbin vartalo, mutta puheessa sen perässä on rajakahdennus, joka toimii näiden muotojen morfeemina. Suomen kielen morfeemityypit ovat

• juurimorfeemit, jotka voivat sellaisenaan olla sanojen vartaloita tai sitten niistä voidaan muodostaa johdettuja vartaloita
• johtimet joilla vartaloista voidaan johtaa toisia vartaloita (esimerkiksi istu(a) → istu+skel+(la))
• (tunnukset ja) päätteet, jotka osoittavat lukua, sijaa, aikamuotoa, persoonaa jne. (esimerkiksi: inessiivin pääte -ssa/-ssä tai verbin konditionaalin tunnus -isi-)
• liitteet (kliittiset morfeemit) kuten omistusliitteet eli possessiivisuffiksit sekä liitepartikkelit (esim. -kin)
• perinteisesti suomalais-ugrilaisista kielistä ovat puuttuneet etuliitteet kuten nykysuomen epä-.

Perinteisesti suomen kielen tutkimuksessa on erotettu tunnukset (pääluokka, luku, tapaluokka, aikamuoto), päätteet (sijamuoto, persoona) ja liitteet morfotaktisista syistä: tunnukset edeltävät päätteitä ja nämä vuorostaan liitteitä. Isossa suomen kieliopissa tätä erontekoa ei kuitenkaan enää tehdä.

Muissa kielissä on lisäksi

• infiksejä, jotka asettuvat sananvartalon sisään sekä
• sirkumfiksejä, jotka asettuvat sananvartalon ympärille, siis osa eteen ja osa perään.

Termejä

Morfi

Konkreettinen foneemijono, joka edustaa eli toteuttaa jotakin morfeemia. Silloin kun usea morfi voi edustaa jotakin morfeemia, näitä morfeja kutsutaan allomorfeiksi. Esimerkiksi suomen monikkoa edustaa morfeemi {monikko} tai I, joka voi eri yhteyksissä toteutua /i/:nä tai /j/:nä, jotka siis ovat sen allomorfeja.

Jäännösmorfeemilla

Jäännösmorfeemilla ei ole enää selvää erillistä merkitystä. Tällainen on esimerkiksi van- sanassa vanhurskas. Jäännösmorfeemit ovat sidonnaisia morfeemeja eivätkä esiinny yksinään.

Semeemi

Nimitys, jota joskus käytetään samanmerkityksisistä morfeemeista. Esimerkiksi suomessa monikko on semeemi, jota edustavat muun muassa morfeemit /t/ ja /I/.

Nollamorfi

Apukäsite morfeemille, jolla ei ole puheessa tai kirjoituksessa havaittavissa olevaa osaa. Esimerkiksi suomen kielen yksiköllä ei ole näkyvää tunnusta eikä myöskään preesensillä.

Lähteet

• Häkkinen, Kaisa: Tilamorfeemit, kielijärjestelmän kodittomat kulmakivet. Sananjalka : Suomen kielen seuran vuosikirja, 1995, 37. vsk, s. 7-23. Turku: Suomen kielen seura.
• Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. (uudistettu laitos, 4. painos) Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-071-8
• Ravila, Paavo: Morfeemi. Virittäjä, 1962, 66. vsk, nro 3, s. 208.