Kiipeily
.jpg)
Kiipeily on jyrkkää kohdetta pitkin ylös nousemista omin voimin, yleensä jalkoja ja käsiä käyttäen.
Kiipeily on entisaikoina ollut luonnollinen liikkumismuoto vaikeakulkuisessa maastossa vuoristossa tai tiheässä metsässä. Nykyisinkin alkuperäiskansojen ihmiset hakevat ruokaa puista kiipeämällä. Myös teollistuneissa maissa kiipeily on yksi liikkumismuoto muun muassa retkeillessä. Monissa maissa, kuten Nepalissa, arkipäivän askareissa joudutaan kiipeämään ylös pitkiä vuorenrinteitä.
Nykyään eri kiipeilytavat ovat kehittyneet liikunta- ja urheiluharrastuksiksi. Kiipeilymuotoja ovat esimerkiksi kalliokiipeily, jääkiipeily, vuorikiipeily ja puukiipeily. Kiipeilyä voi harrastaa ulkona tai sisätiloissa seinäkiipeilynä tai boulderointina. Kiipeilyssä käytetään usein erityisiä kiipeilyvarusteita kuten köyttä, valjaita ja kiipeilykenkiä. Turvallisuussyistä ennen harrastukseen ryhtymistä on syytä käydä kurssi tai perehtyä turvallisuusmääräyksiin itsenäisesti tai asiantuntijan opastuksella.
Kiipeilyn filosofia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka suurin osa kiipeilyä ei liitykään kilpailemiseen, kukin kiipeilyn alalaji on melko tarkkojen sääntöjen rajaama. Esimerkiksi tikkaita ei saa käyttää kuin vuorikiipeilyssä; turvallisuutta varmistavaa köyttä ei saa käyttää ylöspäin pääsemisen apuna kuin teknisessä ja vuorikiipeilyssä; tai boulderoinnissa saa käyttää kitkapinnoitettuja tossuja, mutta ei jäähakkua. Merkittävä osa kiipeilyn nautinnosta liittyy sisäiseen kilpailuun ja kiipeilijä saattaa käyttää pitkän ajan yhden yksittäisen reitin toistamiseen, kunnes on kiivennyt sen häntä itseään tyydyttävällä tavalla; esimerkiksi aloittelijatasolla turvallisesti yläköydellä, mutta putoamatta köyteen kertaakaan.
Klassinen vastaus kysymykseen "miksi kiipeätte vuorille" on "koska ne ovat olemassa". Suuri osa kiipeilystä voidaan kiteyttää ongelmaan: "Miten pääsen pisteestä A pisteeseen B tietyillä säännöillä ja tiettyä aluetta pitkin?" Erityisesti maanrajassa tapahtuvassa boulder-kiipeilyssä itse matka saattaa olla vain metrejä, mutta haaste syntyy reitin fyysisen suorituskyvyn rajoilla olevasta vaikeustasosta. Yleensä vaikeus ei liity niinkään puhtaaseen voimankäyttöön kuin kehon hallintaan tai juuri oikean pitävän kohdan löytämiseen kalliosta.
Kiipeily Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiipeily alkoi Suomessa 1950-luvulla. Silloinen lääketieteen opiskelija Matti A. Jokinen meni kesällä 1954 Sveitsiin Zermatt-nimiseen alppikylään, jossa hän retkeili ja kiipeili ympäristön helpoille huipuille. Lopuksi hän nousi 17. heinäkuuta 1954 sveitsiläisen vuorioppaan kanssa Matterhornille, ja tapahtumaa on sittemmin pidetty suomalaisen vuorikiipeilyn syntynä. Palattuaan kotimaahan hän kirjoitti 26. syyskuuta 1954 nousustaan Helsingin Sanomiin laajan artikkelin, joka julkaistiin arvostetussa etuaukeaman yläneliössä.
Vielä 1980-luvun alussa harrastajien määrä oli vähäinen. 1990-luvulla alkoi lajin voimakas kasvu sisäseinien rakentamisen myötä. 2000-luvulla laji on kasvattanut jatkuvasti suosiotaan: 2006 lopussa Suomessa oli arviolta noin 6 000 kiipeilyn harrastajaa.
Suomen Kiipeilyliitto ry.
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Järjestäytynyt kiipeilytoiminta sai Suomessa alkunsa 26. lokakuuta 1962 jolloin Helsingissä pidettiin Suomen Alppikerhon perustava kokous. Perustajajäsenet olivat Matti A. Jokinen, Olavi Taskinen ja Ilpo Vuorinen. Myöhemmin Alppikerhon alaisuuteen perustettiin myös ala-osastoja ympäri maata. Kattojärjestön perustamisen tarvetta aiheuttivat jäsenmäärän lisääntymisen tuomat paineet sekä paikallisten kiipeilijöiden halu toimia itsenäisemmin kiipeilyharrastuksen levitessä.
Suomen kiipeilyliitto (SKIL ry.) aloitti toimintansa 28. toukokuuta 1995, mutta sen perinteet ovat siten historiaansa pidemmät. Kiipeilyliitto tulikin tarpeeseen ja toimii yli kahdenkymmenen jäsenseuran kattojärjestönä tavoitteinaan valvoa jäsenten etuja, kehittää kiipeily-, kilpailu- ja kiipeilykoulutustoimintaa sekä tiedottaa ja hoitaa kansainvälisiä yhteyksiä. Kiipeilyliittoon kuului vuonna 2007 koko maassa 24 jäsenseuraa, joissa oli yhteensä noin 2 000 kiipeilijää. Koko maassa arvioidaan olevan yhteensä noin 6 000 kiipeilyn harrastajaa. Kiipeilyliiton alaisuudessa toimivat kilpailu-, koulutus- ja nuorisovaliokunnat. Kiipeilyliitto on Suomen Liikunta ja Urheilun (SLU), Kansainvälisen kiipeilyfederaation (UIAA) sekä kilpakiipeilyn kansainvälisen kattojärjestön (IFSC) jäsen. Liiton alkuvuosien suurimpia ponnistuksia olivat nykyajan tarvetta vastaavan uudistuneen koulutusjärjestelmän luominen sekä koulutusmateriaalin tuottaminen. Kiipeilyliiton koulutusjärjestelmä palvelee kaikkia liiton jäseniä sekä köysi- ja seikkailutoiminnassa toimivia yrityksiä ja järjestöjä. Ahkera työ koulutusjärjestelmän parantamiseksi tuottikin tulosta, kun kansainvälinen kiipeilyfederaatio (UIAA) hyväksyi koulutusjärjestelmän maaliskuussa 2001 kansainväliset vaatimukset täyttäväksi. SKIL on julkaissut kiipeilyaiheiset kirjat Suomen kalliokiipeilyopas, Harjoittelu ja valmennus (Jorma Käyhkö) sekä Seinäkiipeily (Jari Koski ja Rauno Arasola).
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Köysikiipeilyn Suomen-mestaruuskilpailut
- Boulderoinnin Suomen-mestaruuskilpailut
- Nopeuskiipeilyn Suomen-mestaruuskilpailut ja Suomen ennätykset
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Don Graydon, toim.: Mountaineering: The Freedom of the Hills. Seattle, Oregon, USA: The Mountaineers, 1960 - 1992. ISBN 0-89886-309-0 (englanniksi)
- Ken Wilson, toim.: The Games Climbers Play. Birmingham, Alabama, USA: Menasha Ridge Press, 1978. ISBN 0-89732-198-7 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]