Kiinan kansantasavallan historia

Xi Jinping

Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin (Mao Tse-tung) julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen vuonna 1950, Yhdysvallat vasta vuonna 1971.

Historia ennen kansantasavallan perustamista, mukaan lukien perustamiseen suoraan johtaneet tapahtumat, ovat artikkeleissa Kiinan tasavallan historia ja Kiinan sisällissota. Valtiosta yleensä kertova artikkeli on Kiina.

Kansantasavallan alkuvuodet

Mao julistaa Kansantasavallan perustetuksi

1. lokakuuta 1949 Kiinan pohjoisosat olivat kommunistien hallussa. Guomindang-puolueen (myöhemmin GMD) johto palvelijoineen (lähes kaksi miljoonaa ihmistä) pakeni tasavallan aikaisesta pääkaupungista Nanjingista Taiwanin saarelle. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, heitä ei seurattu. Aseistariisunta aloitettiin jo vuonna 1949, mutta vielä vuonna 1950 murhattiin tuhansia kaadereita. Tasavalta pommitti Kantonia (Guangzhou) ja rannikkoalueita suhteellisen säännöllisesti aina 1960-luvulle saakka.

Neuvostoliitto tukijana

Iso-Britannia tunnusti Kiinan kansantasavallan 6. tammikuuta 1950 ja Suomi viikkoa myöhemmin 13. tammikuuta. Kiina solmi 14. helmikuuta 1950 YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Japania vastaan. Sopimuksessa määrättiin yhteishallinto Xinjiangin ja Sisä-Mongolian kaivoksille. Lisäksi Kiina myönsi Neuvostoliitolle kaikki Guomindang-puolueen sille lupaamat oikeudet ja tunnusti Ulko-Mongolian, Mongolian kansantasavallan, itsenäisyyden, mikä ajautui Kiinan ja Neuvostoliiton 1958–1959 alkaneen välirikon jatkuessa Neuvostoliiton suojelukseen. Neuvostoliitto oli jo 1939 käynyt rajasodan Japania vastaan Mongolian kansantasavaltaan liittyen, jolloin se suojeli Mongoliaa Japanilta. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon vuoksi Neuvostoliitto takasi Mongolian kansantasavallan turvallisuuden myös Kiinan kansantasavallan suhteen. Kiina ja Neuvostoliitto kävivät rajataisteluita keskenään 1960-luvun lopulla Ussuri-joella, mikä vuoteen 1971 mennessä aiheutti Neuvostoliiton ennalta ehkäisevän ydinsodan uhan Kiinaa vastaan. Tämä yhdessä Vietnamin sodan kanssa johti siihen, että Yhdysvallat ryhtyi toimiin Kiinan kansantasavallan kansainvälisen aseman tunnustamiseksi Yhdistyneissä kansakunnissa sekä Taiwanin syrjäytymiseen kansainvälisessä politiikassa.

Korean sota

Pääartikkeli: Korean sota

Korean sota syttyi 1950 Pohjois-Korean hyökättyä Etelä-Koreaan. Kiina joutui osalliseksi sotaan Pohjois-Korean tukijana Yhdysvaltain joukkojen vastahyökkäyksen edettyä Kiinan rajaa kohti Jalu-joelle. Kiinasta lähti sotaan 1,2 miljoonaa muodollisesti vapaaehtoista sotilasta hyvin puutteellisella aseistuksella, sillä maa oli yhä toipumassa pitkistä sisällissodista ja Japanin vastaisesta sodasta. Sotatoimiin meni lopulta 38 % Kiinan budjetista. Sotatoimet päättyivät vasta kolmen vuoden kuluttua aseleposopimukseen 1953. Sodan aikana Yhdysvallat julisti Kiinan taloussaartoon, mitä Neuvostoliitto tosin lievitti.

Tiibet

Vuonna 1951 aiemmin sotapäälliköiden hallitsema Tiibet liitettiin kiinteämmin Kiinaan. Tiibet oli ollut osa Kiinaa Qing-dynastian aikana ja liitoksen katsottiin olevan tarpeen kansallisen yhtenäisyyden vuoksi. Tiibetiläiset ovat olleet tästä laajalti eri mieltä.

Kommunistien valta vakiinnutti rauhan tilan Kiinassa, joka oli ollut lähes jatkuvassa sotatilassa vuodesta 1916 lähtien, milloin Sun Jat-senin 1912 perustama tasavalta käytännössä hajosi keskenään taistelevien sotapäälliköiden maakunniksi ulkovaltojen, erityisesti laajenemishaluisen Japanin, tukiessa hajanaisuutta lisäetujen toivossa.

Vallan vakauttaminen

Kiinan inflaatiosta kärsinyt talous vakautui uuden valuutan, renminbin (RMB) myötä, tuotannossa ylitettiinkin sotaa edeltävä taso jo 1952. Miljoonille työttömille järjestettiin työtä ja koulut avattiin uudelleen; peruskoulutusta tarjottiin nyt kaikille, myös köyhille. Uusi avioliittolaki 1950 salli avioeron ja kielsi lapsiavioliiton ja moniavioisuuden. Kiinaa oopiumsodista asti vaivanneen narkomanian kimppuun käytiin kieltämällä huumeet ankarasti.

Maauudistus valmistui 1952 poistamalla vuokrat ja tutkimalla keitä oli aiemmin käytetty hyväksi. Alle puolet maasta jaettiin. Teollisuudessa aloitettiin Neuvostoliiton mallin mukainen suunnitelmatalous. Yksityisomistus sallittiin tietyin ehdoin, suuryritykset ja ulkomaiset yritykset otettiin valtion haltuun.

Kiinan ja Neuvostoliiton välit lämpenivät 1952 Zhou Enlain vierailtua Moskovassa ja Neuvostoliiton palautettua Lüshunin (Port Arthur) sekä Dalianin rautatiet Kiinalle. Itse kaupungit palautettiin Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Vuoden 1953 väestönlaskennassa kiinalaisia oli 582 miljoonaa eli sata miljoonaa enemmän kuin oli uskottu.

Vuonna 1954 säädettiin uusi perustuslaki, jolla muutettiin Kiinan hallintojärjestelmää. Lain piti olla väliaikainen (siirtymäkaudeksi todelliseen sosialismiin), mutta se oli voimassa vuoteen 1975 saakka. Perustuslaissa määriteltiin uusi edustuselin, kansankongressi, johon edustajat valittiin välillisillä vaaleilla. Kylien edustajat valittiin suorilla vaaleilla ja nämä valitsivat kuntien edustajat, jotka valitsivat maakunnalliset edustajat, jotka puolestaan valitsivat kansankongressin jäsenet. Puolueen tehtävä oli osoittaa tavoitteet ja ohjata päätöksentekoa (verrattavissa hallitusohjelmaan), mutta varsinainen valta esimerkiksi lainsäädännössä kuului periaatteessa hallinnolle eikä puolueelle. Erilaisten projektien (esim. myöhemmin esiteltävä Suuri harppaus) aikana puolueen asema oli kuitenkin korkeampi.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko

Pääartikkeli: Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko

Nikita Hruštšovin kaudella Kiinan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui välirikko, kun Neuvostoliitossa aloitettiin destalinisaatio 1956 ja Stalinin henkilökulttia ja väärinkäytöksiä arvosteltiin. Kiinasta malli oli liian oikeistolainen eikä vastannut marxilais-leninistisiä oppeja. Kiista kärjistyi selvästi 1958–1959 Hruštšovin aikana vuodesta 1956 alkaneen suojasään alettua vaikuttaa.

Kiinalaisten mielestä Stalin oli ollut 70-prosenttisesti oikeassa ja hänen arvostelunsa meni liian pitkälle. Kiina tuki Neuvostoliiton puuttumista Unkarin vuoden 1956 tapahtumiin, mutta kannatti puolalaisten vaatimaa suurempaa riippumattomuutta Moskovasta ja tarjoutui välittäjäksi kiistoissa. Hruštšovin ajan Neuvostoliitto sai Kiinassa nimikkeen "revisionistinen luopioklikki". Revisio tarkoittaa tarkistusta, tässä mielessä kommunismin suunnan tarkistusta. Hruštšov myös lähestyi Yhdysvaltoja jättäen Kiinan vähemmälle huomiolle.

Vuonna 1959 Neuvostoliitto veti asiantuntijansa pois Kiinasta. Neuvostoliitto oli luvannut Kiinalle ydinasemallin, mutta allekirjoittikin ydinsulkusopimuksen Yhdysvaltain kanssa 1962. Neuvostoliitto vaati myös käyttöoikeutta Kiinan satamiin. Kiina näki tärkeäksi seistä omilla jaloillaan ja vaati rajalinjojen tarkistamista Neuvostoliiton kanssa ja kehitti oman ydinaseen itsenäisesti 1964. Neuvostoliitto näki Kiinan ydinaseen uhkana ja valmisteli ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinaa vastaan tuhotakseen sen. Neuvostoliiton tiedusteltua Yhdysvaltojen kantaa asiaan 1971, vastusti Nixonin hallinto suunnitelmaa, minkä vuoksi hanke ei edennyt pidemmälle. Beijingiin kaivettiin pommisuojia miljoonille ihmisille, jotka ovat maanalainen matkailunähtävyys.

Sadan kukan kampanja 1956–1957 ja oikeiston vastainen kampanja 1957–1958 koskivat kulttuuri- ja tiede-elämää. Mao halusi kaikkien mielipiteiden tulevan esille, jotta niitä voitaisiin kritisoida, ja toivoi riippumatonta lehdistöä. Aluksi kritiikki oli pidättyväistä, mutta levisi sitten liiankin laajaksi ja kovin aktiivisesti kritisoineet leimattiin oikeistolaisiksi ja määrättiin viroistaan maatöihin. Heidän maineensa palautettiin vasta 1978.

Suuri harppaus (1958–1960)

Pääartikkeli: Suuri harppaus

Tammikuussa 1958 käynnistettiin Suuri harppaus. Neuvostoliiton talousmalli hylättiin, sillä sen toimivuus oli kyseenalaista, koska Kiinassa ei ollut edellytyksiä raskaalle teollisuudelle. Valta oli keskittynyt, mutta johto ei ollut yksimielinen siitä, mihin sitä tuli hajauttaa. Suurelta harppaukselta toivottiin nopeaa työllistymistä ja vaurautta – ideologian puolelta toisaalta johtajien ja massojen, toisaalta maalaisten ja kaupunkilaisten erojen vähentämistä.

Paikalliskaadereita opetettiin osallistumaan päätöksentekoon. Päätöksenteossa piti olla myös joustavuutta ja liikuntavaraa, eli hitaamman etenemisen piti olla mahdollista — käytännössä tätä ei kuitenkaan toteutettu. Aloitettiin kastelukampanja, paikallisteollisuuden kehittämiskampanja ja omavaraisuuden lisäämiskampanja.

Kollektiivitiloja suuremmiksi yksiköiksi perustettiin kansankommuuneita. Näistä tuli valtionhallinnon alin hierarkia. Niiden johtajat olivat valtion palkollisia, ja valtio sai täten ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa suoran kontrollikanavan kyliin. Kuhunkin kommuuniin kuului 25 000 – 100 000 henkeä; aiemmat 670 000 kollektiivitilaa korvasi 26 000 kansankommuunia. Kommuuneista pyrittiin tekemään toimivia kokonaisuuksia ottamalla mukaan erilaisia väestönosia. Uudistus koski myös vähemmistökansoja. Myös kaupunkielämä jaettiin kommuuneihin, ja esimerkiksi tehtaat pitivät huolen omistaan.

Teollisuuskehityksessä saavutettiin aluksi menestystä. Johtamaan tottumattomat ja realiteetteja tuntemattomat paikallisjohtajat raportoivat liioiteltujakin lukuja, minkä vuoksi tavoitteita nostettiin ja alempia tasoja vaadittiin saavuttamaan nämä tavoitteet. Tuotanto nousi, mutta laatu laski. Kansainvälisten tuotantolukujen vertailussa teräs oli avainasemassa, ja tästä syystä paikallista teräksentuotantoa rohkaistiin. 50 miljoonaa ihmistä siirtyi teräksentuotantoon miljoonissa yksiköissä, ja ihmiset sulattivat jopa keittiövälineitään päästäkseen tuotantotavoitteisiin. Näin tehdystä tuloksesta neljäsosa oli alalaatuista, jopa kokonaan käyttökelvotonta. Kiinasta piti löytää myös öljyä, ja lopulta Daqingista löytyikin.

Vuonna 1958 tuli ennätyssato, mikä saatiin vain osin talteen ihmisten ollessa teollisuustehtävissä. Liioiteltujen tuotantolukujen vuoksi viljaverotuskin koveni entisestään. Paikoitellen luovutettiinkin liian suuri osa sadosta veroina, mikä yhdessä vuoden 1959 kuivuuden vaikuttaessa kolmasosassa Kiinaa ja tulvien kuudesosassa, aiheutui jopa kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut nälänhätä. Vuoden 1960 tuotanto laski 75 % vuoden 1958 luvuista, teräksentuotanto puolittui ja bruttokansantuote laski 20 %. Vuosia 1959–1961 nimitettiin nimellä kolme vuotta luonnononnettomuuksia. Tosin suurempanakin syynä oli huono taloudellinen suunnittelu kuin luonnonolot.

Vuonna 1957 Kiinan puolustusministeri Peng Dehuai vieraili Moskovassa, missä häntä yritettiin suostutella syrjäyttämään Mao. Peng kieltäytyi, mutta hänet erotettiin puolustusministerin tehtävistä epäiltyjen Hruštšov-suhteiden vuoksi ja korvattiin Lin Biaolla. Marraskuussa 1958 Mao erosi presidentinvirasta, johon nimitettiin Liu Shaoqi. Mao jatkoi kuitenkin puolueen puheenjohtajana.

Vuonna 1959 Tiibetissä tapahtui kansannousu, mikä kukistettiin. Tiibetin uskonnollisena valtionpäämiehenä toiminut 14. dalai-lama pakeni jalkaisin Lhasasta Intiaan Kiinan kansantasavallan hyökkäystä. Lokakuussa Kiina valtasi Intialta buddhalaiseen Ladakhin alueeseen kuuluvan Aksai Chinin turvatakseen sotilastiensä Tiibetiin. Intia odotuksistaan huolimatta ei lyhyessä rajasodassa kyennyt puolustamaan aluettaan, vaan kiinalaiset voittivat.

Alue on edelleen kiistanalainen Intian ja Kiinan kesken sekä osa laajempaa Kashmirin kysymystä, missä myös Pakistan on osallisena.

Suuri harppaus lopetettiin 1960, ja vallitsevaksi nousi Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin linja. Markkinat palautettiin 1950-luvun alkupuolen mallisiksi, ja tekemistä, osaamista, tieteellistä ja taiteellista tuotantoa rohkaistiin. Mustavalkoisuutta yritettiin välttää. Kommuuneista tehtiin hallintoyksikköjä, ja niiden valtaa vähennettiin. Tehtaille annettiin vastuuta ja tuloskannustimia. Aloitettiin myös asumislupapolitiikka, ja moni kaupunkilainen lähetettiin – kenties esi-isiensä kylään – maaseudulle, jotta kaupunkien kasvua hillittäisiin. Alkoi vähemmän ideologinen kausi, ja talous saatiin vakautettua vuoteen 1964 mennessä; tuotanto kasvoi. Monet Suuren harppauksen järjestelmät, kuten kasteluprojekti, suurten itsenäisten yksikköjen malli ja hajautettu vallankäyttö säilyivät.

Kulttuurivallankumous (1966–1976)

Pääartikkeli: Kulttuurivallankumous

Maon kuvalla varustettu rintaneula

Kulttuuri kukoisti 1960-luvun alkupuolella. Mao halusi kulttuurista ajankohtaisempaa ja toivoi sen heijastelevan työläisten elämää. Johtajia, myös Maoa, kritisoitiin epäsuorin viittauksin taiteessa. Mao alkoi myös nähdä ongelmia Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin mallissa, sillä se ei tuntunut johtavan tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan eikä ollut ideaali pitkän tähtäimen kommunismissa, vaikka ratkaisikin käytännön ongelmia. Johto alkoi täten jakautua kahteen piiriin.

Lin Biao toimi Kansan vapautusarmeijan johtajana ja oli Maon uskollinen tukija. Aloitettiin Oppikaa Kansan vapautusarmeijalta -liike, jossa esikuvaksi muille nostettiin Lei Feng.

Lin Biao

Vuonna 1965 Mao julkaisi 23 kohtaa, joissa kansaa kehotettiin arvostelemaan johtoa. Hän vaati myös julkaisuvapautta. Nk. Shanghain piiri, jonka johdossa toimi Kang Sheng, veti arvostelua. Lin Biao alkoi julistaa Mao-kulttia ja nosti kannattajiaan armeijan johtoon. Toukokuun 25. päivän liike kirjoitti seinälehden Pekingin yliopistoon, Mao julkaisi lehtisen. Chen Bodan johdolla tiedotusvälineet otettiin hallintaan ja kansaa kehotettiin "kummituksia ja hirviöitä" vastaan. Yliopistojen johtojen kritisointi sallittiin, ja opiskelijat — erityisesti nuoret — kritisoivatkin innokkaasti. Liu Shaoqi lähetti väkeä kampuksille kampanjaa johtamaan, mutta osa punakaarteista ei halunnut noudattaa Liun ohjeita. Punakaartien ja Liu Shaoqin työryhmien välillä esiintyi väkivaltaa. Mao arvosteli työryhmiä ylhäältä johdetuiksi, joten niistä hankkiuduttiin eroon. Myös kommunistinen nuorisoliitto hävitettiin passiivisena ja vanhoillisena.

1. elokuuta 1966 Mao julkaisi oman seinälehtensä, jossa julistettiin kapinoinnin olevan oikeutettua ja punakaartilaisia kehotettiin käymään vaikka keskuskomiteankin kimppuun. Mao halusi kuitenkin esittää, että vihollinen on pieni; enemmistö kaadereista oli hänestä vain pienen oikaisun tarpeessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping pysyivät politbyroossa — tosin heidän asemansa laski. Mao otti punakaartilaisia vastaan Tiananmen-aukiolla. Hän tapasi yhteensä noin 13 miljoonaa punakaartilaista näissä tilaisuuksissa. Yhteiskunnallinen mobilisaatio saavutettiin, ja massat toimivat ilman ohjeita. Heidän uskottiin löytävän oikeat kohteet. Puoluejohto yritti rajoittaa kritiikin kulttuuriin ja koulutukseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Maoa lukuun ottamatta kaikkia johtajia kritisoitiin.

Johtoa vastaan käytiin myös "oikeudenkäyntejä". Näissä käsittelyissä osa syytetyistä kuoli. Mao korosti, että kritiikin tarkoituksena oli saada johto parantamaan tapansa. Lin Biao veti kritiikkiä kuitenkin pidemmälle, hän halusi poistaa länsimaisen ja perinteisen kiinalaisen kulttuurin. Punakaarteilla oli myös omia sanomalehtiä. Radikaalit kävivät myös ammattiyhdistysliikkeen kimppuun, ja se lopetettiin. Heinäkuussa 1966 perustettiin Shanghain kommuuni, jota radikaalit johtivat. Mao tuomitsi tämän, sillä se ei jättänyt sijaa puolueelle. 18 kuukautta myöhemmin tämä korvattiin Maon mallin mukaisesti vallankumouskomiteoilla. Kylvökaudella kuohunta maaseudulla laantui, mutta kaupungit olivat kaaoksessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping tekivät joulukuussa 1966 itsekritiikit, jotka Mao hyväksyi mutta punakaartilaiset eivät.

Eräät politbyroon jäsenet perustivat Helmikuun vastavirran, jonka tavoitteena oli kaaoksen lopettaminen. Armeijan rooli vakauttajana kasvoi, ja armeija osallistui myös hallintoon — se yritti jopa kaapata vallan Xinjiaossa. Vain osa armeijasta oli Lin Biaon johdossa.

Koulut avattiin osin onnistuneesti 1967, mutta opettamista kuitenkin pelättiin. Liu Shaoqin arvostelu yltyi Maon ollessa poissa Pekingistä keväällä 1967. Liun kotiin tehtiin kotietsintä, ja hänet pahoinpideltiin. Kulttuurivallankumous huipentui kesällä 1967 Wuhanissa aseelliseksi taisteluksi punakapinallisten ja paikallisen johdon välillä. Konservatiivit vangitsivat radikaalit, ja keskushallinto joutui valtaamaan Wuhanin. Oikeuslaitos ja ulkoministeriö joutuivat radikaalien haltuun, brittien oleskelu Hongkongissa tuomittiin, Britannian suurlähetystö poltettiin, ja diplomaatteja pahoinpideltiin.

Äärivasemmistolainen kontrolli lehdissä lopetettiin, ja Mao kierteli ympäri maata rauhoittelemassa tilannetta. Huhtikuussa 1969 pidettiin puoluekongressi, jossa 70% jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteasta 40 % oli sotilaita, punakaartilaisia ei ollut mukana. Monet puhdistetuista ministereistä palasivat töihinsä. Liu Shaoqi kuitenkin erotettiin viroistaan ja puolueesta, ja presidentin virka lakkautettiin toistaiseksi. Lin Biao määrättiin Maon seuraajaksi. Deng Xiaoping pysyi puolueen jäsenenä.

Kommunistista puoluetta jälleenrakennettiin 1968–1970. Kontrollin palauttamista vastustettiin paikoin jopa aseellisesti. Punakaartilaisia lähetettiin maaseututöihin, ja oppilaitokset avattiin uudelleen. Puolue pääsi takaisin entiseen vahvuuteensa vasta 1973.

1970-luku

Deng Xiaoping vierailulla Yhdysvalloissa

Lin Biao esiintyi propagandakuvissa vahvistaakseen Maon henkilökulttia ja luodakseen omaansa. Muut, edes Mao, eivät pitäneet tästä. Lin Biaon kannattaja Chen Boda syrjäytettiin 1970, Mao ja Zhou Enlai järjestelivät Pekingin asevoimat uusiksi, etteivät ne olisi Lin Biaon käsissä. Vuonna 1971 Lin Biaon väitettiin suunnitelleen Maon murhaa ja vallankaappausta. Lin Biao pakeni lentokoneella kohti Neuvostoliittoa, mutta polttoaine loppui Mongoliassa, kone putosi ja Lin kuoli. Erimielisyydet olivat poliittisia, Lin halusi Neuvostoliiton tekniikkaa ja tukea, Mao ja Zhou suhteita Yhdysvaltoihin. Taloudessa Lin edusti äärivasemmistoa. Lin Biaon jälkeen tehtiin poliittinen suunnanmuutos kohti Deng Xiaopingin linjaa. Sotilaiden osuus hallinnossa väheni ja siviili Hua Guofengista tehtiin puolustusministeri.

Kiinan diplomaattinen sulkeutuminen loppui 1970-luvun alussa. Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin Taiwanin tilalle YK:n jäseneksi 1971. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili Kiinassa 1972, suhteet normalisoitiin ja Yhdysvallat sitoutui yhden Kiinan politiikkaan. Vakuuteltiin rauhantahtoa Aasiassa ja maat perustivat toimistot toistensa pääkaupunkeihin.

Yhdysvaltain syyt suhteiden avaamiseen:

• Sosialistisen leirin jakaantuminen nähtiin hyvänä asiana, koska Neuvostoliiton vaikutusvaltaa haluttiin rajoittaa
• Haluttiin rajoittaa Japanin vaikutusta kasvavana talousihmeenä
• Haluttiin neutraloida Kiina suhteessa Vietnamin sotaan, jotta olisi saatu rauha häviämättä sotaa
• Yhdysvaltain sisäpolitiikka oli muuttunut Vietnamin sodan vuoksi, minkä vuoksi Nixonin hallinto oli pakotettu etsimään rauhaa
• Kiina oli ydinasevalta, jonka kanssa oli syytä olla kohtuullisissa väleissä

Kiinan syyt:

• 1969 taisteltiin Ussur-joella ja Xinjiangissa Neuvostoliittoa vastaan, rajauhka. Neuvostoliitto suunnitteli ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinaan
• Taiwan oli myös sotilaallinen uhka, Yhdysvaltain suhteilla voitiin neutraloida toinen vihollinen, Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Taiwanissa saatiin vähenemään
• Hruštšov oli jopa Yhdysvaltoja vastenmielisempi Maolle
• Muidenkin maiden arveltiin seuraavan Yhdysvaltain esimerkkiä
• Japanissa puhuttiin jälleenaseistautumisesta, Yhdysvallat piti saada tätä vastustamaan
• Kulttuurivallankumous oli ollut taloudelle katastrofaalinen, Yhdysvalloilta haluttiin teknologiaa koska Neuvostoliitosta sitä ei saatu ja omat älyköt oli pantu viroilta

Ensimmäiset kymmenen vuotta kauppasuhteet olivat Yhdysvaltain eduksi 2/1. Kiinaan tarvittiin perusteknologiaa ja viljaa. Viralliset diplomaattisuhteet avattiin vasta 1. tammikuuta 1979, silloin pääministerinä toimineen Deng Xiaopingin Yhdysvaltain vierailun aikana. Kiinasta oli tulossa kiinnostava sijoituskohde.

Nixonin vierailu oli melkoinen yllätys Japanille. Japani halusi elvyttää suhteita sekä kulttuurin että kaupan vuoksi, niinpä pääministeri Kakuei Tanaka menikin Kiinan-vierailulle hyvin pian Nixonin jälkeen. Sota lopetettiin virallisesti, Tanaka pahoitteli Japanin hyökkäystä, mutta sotakorvauksia ei maksettu. Japani tunnusti Kansantasavallan Taiwanin kustannuksella, Kiina myönsi Japanille oikeuden käydä kauppaa myös Taiwanin kanssa. Hyöty suhteista oli molemminpuolista, niiden avulla vähennettiin sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton valtaa alueella. Monet Vapaa maailman maat, mm. Saksan liittotasavalta ja Uusi-Seelanti seurasivat Japania ja avasivat suhteet Kiinaan. Vuonna 1980 Taiwanin tunnusti enää 23 maata.

Sisäpolitiikassa valta oli 1970-luvun alussa Zhou Enlain käsissä. Äärivasemmistolla oli edelleen valtaa kulttuurin piirissä ja kulttuurinen vaino jatkui, mm. lähes kaikki oopperat oli kielletty. Vakavasta hermostosairaudesta, amyotrofisesta lateraaliskleroosista (ALS) eli Lou Gehrigin taudista, kärsivä Mao vaihteli linjalta toiselle. Talouselämässä Zhou Enlai oli käytännöllinen ja kaadereita rehabilitoitiin.

Lin Biaon kannattajille nimitettiin seuraajat 10. puoluekongressissa 1973. Puolueen varapuheenjohtajaksi ja siten Maon seuraajaksi nimitettiin Wang Hongwen. Wangin mielestä kulttuurivallankumous oli toistuva prosessi. Deng Xiaoping nousi Maon tuella varapääministeriksi 1976.

Neljä modernisaatiota

Vuonna 1975 määriteltiin neljä modernisaatiota, joiden avulla Kiinan piti nousta vuosisadan loppuun mennessä maailman johtavien valtioiden joukkoon. Nämä olivat maatalouden, teollisuuden, kansallisen puolustuksen, sekä tieteen ja teknologian modernisaatiot. Maon mielestä maatalous oli ensisijainen. Säädettiin uusi perustuslaki, joka oli vasemmistolainen. Se mainitsi jälleen proletariaatin diktatuurin, säilytti kansankommuunit sekä yksityispalstat ja kansalaisille määriteltiin oikeus kirjoittaa seinälehtisiä, kokoontua ja lakkoilla. Nämä oikeudet poistettiin myöhemmin.

Deng johti talouspolitiikkaa ja talous kasvoi. Kulutustavaroista oli kuitenkin puutetta, peruselintarvikkeita säännösteltiin ja riisiä tuotiin maahan. Deng pyrki korjaamaan tätä epäkohtaa. Hän tuki myös tuloeroja. Vasemmisto arvosteli Dengiä ja Mao asettui vasemmiston puolelle.

Neljän kopla

Zhou Enlai kuoli 8. tammikuuta 1976. Mao joudutti hänen kuolemistaan syöpään kieltämällä tältä tehokkaan hoidon. Mao ei halunnut kuolla ennen Zhou Enlaita, koska ajatteli, että tästä olisi voinut tulla hänen seuraajansa.

Zhou Enlain hautajaisiinsa kerääntyi noin miljoona ihmistä, ja vasemmisto kielsi julkiset muistotilaisuudet. Mao teki kompromissipäätöksen asettaessaan pääministeriksi tuntemattoman Hua Guofengin Dengin tai vasemmistolaisen Zhang Chunqiaon sijaan. Kuolleiden muistopäivänä 5. huhtikuuta Tiananmen-aukiolla järjestettiin valtava muistojuhla Zhou Enlaille. Tähän osallistui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Vastaavia tilaisuuksia järjestettiin muuallakin maassa. Jiang Qing määräsi seppeleet yöllä poistettavaksi, mistä kansa suuttui. Vasemmisto, josta erottui neljän kopla: Jiang Qing, Zhang Chunqiao, Wang Hongwen ja Yao Wenyuan, aloitti Dengin vastaisen kampanjan. Deng erotettiin virastaan, mutta pysyi yhä puolueen jäsenenä. Dengin ohjelma julkistettiin arvosteltavaksi, mutta kansa pitikin siitä. Deng lähti Kantoniin etelän sotilasjohtajien suojiin kampanjan ajaksi. Kampanja hiipui Tangshanin maanjäristykseen, jossa yli 200 000 ihmistä kuoli. Kesällä seurasi suurtulvia, mistä kiinalaisten perinteiden mukaan osattiin ennustaa että valta on vaihtumassa.

Mao kuoli 9. syyskuuta 1976. Molempien tasapainottajien, Maon ja Zhoun, kuoltua seurasi valtataistelua. Neljän kopla yritti mustamaalata vastustajansa lainaamalla Maon puheita, Hua Guofeng torjui tämän toisella lainauksella Maon puheista ja pidätytti neljän koplan. Heitä syytettiin Maon sanojen vääristelystä, vallankaappaussuunnitelmasta, lakkoihin kiihottamisesta, jne. Hua Guofeng nousi puolueen puheenjohtajaksi ja massat virtasivat iloisina kaduille juhlimaan kun tieto pidätyksestä julkistettiin kolme viikkoa myöhässä 21. lokakuuta. Seurasi neljän koplan arvostelukampanja, missä oikeastaan kaikkea mahdollista voitiin rauhassa kritisoida syyttäen siitä neljän koplaa. Oikeudenkäynnissä neljän koplaa vastaan Jiang Chunqiao tuomittiin kuolemaan, muut kymmeniksi vuosiksi vankilaan.

Myös Dengiä arvosteltiin 1976, eikä Hua Guofeng osannut päättää mitä tekisi tälle kilpailijalleen. Hänen neuvonantajansa Ye Jianying ja Li Xiannian olivat myötämielisiä Dengille, ja tämä palasi entisiin virkoihinsa kesällä 1977, osin siksi, että kansa halusi hänet takaisin. Elokuussa 1977 pidettiin 11. puoluekokous, jossa kulttuurivallankumous lopetettiin virallisesti ja päätettiin modernisoinnista.

Ye Qianying väitti että Deng ei ollut "ideologisesti puhdas". Johto jakautui kahteen leiriin, joista molemmat tukeutuivat Maoon, käyttäen ideologiaa tilanteeseen soveltaen. Hua Guofeng alkoi luoda omaa henkilökulttiaan, mutta lopetti touhun jo 1979. Dengin kannattaja Hu Qiaomu loi uuden talouden pohjan kannattamalla talouden käytännöllisyyttä, taloutta piti johtaa talouden lakien mukaan eikä poliittisesti, huomioiden myös tuottajien oma etu.

Talousuudistukset vuodesta 1978

Keskuskomitean täysistunnossa 1978 Dengin ohjelma valittiin viralliseksi linjaksi. Talouden kehittämisestä tehtiin keskeisin kysymys, luokkataistelun sijaan. Maon todettiin tehneen virheitä. Lähes kolmen miljoonan ihmisen maineet palautettiin. Dengin tukijoukko kasvoi ja tilanomistajien ja kapitalistien leimat poistettiin, hyvin käyttäytyneet laskettiin henkisesti työläisiksi muuttuneiksi ja heille annettiin äänioikeus. Yhteisrintamaelin ja demokraattiset puolueet elvytettiin. Mao-kulttia alettiin purkaa.

Vuonna 1978 maahan alettiin houkutella ulkomaisia investointeja. Ensimmäiset projektit eivät sujuneet kovin hyvin, mutta tulokset paranivat aikaa myöten. Pankkilainoja suosittiin rahoituskeinona. Teknologiaa uudistettiin ja pyrittiin oppimaan lännestä. Kevyen teollisuuden ja maatalouden kehitys vauhdittui ja palkkataso nousi huimaa vauhtia, minkä vuoksi myös kulutus kasvoi, esimerkiksi televisioiden kulutus kymmenkertaistui välillä 1978–1981. Ajatuksena oli että marxismin tuli yhdistää teoria ja käytäntö, toimimattomista teorioista piti luopua. Niinpä perustettiin kokeilualueita uudistuksille. Maa oli sosialismin oppien mukaan yhteistä, mutta sitä voitiin vuokrata.

Kiinassa on noudatettu vuodesta 1979 yhden lapsen politiikkaa väestönkasvun hillitsemiseksi. Väestönkasvu saatiinkin hidastumaan varsin matalaksi.

Vuonna 1981 puolue teki virallisen arvion historiastaan, jossa se tunnusti sosialismin ja Maon ansiot, mutta myös Maon virheet ja virheet sosialismin toteuttamisessa. Maon nähtiin olleen liian yksinvaltainen, ja kampanjat, kuten kulttuurivallankumous, nähtiin virheinä. Kollektiivinen johto nähtiin keinona estää henkilökultit tulevaisuudessa.

Hua Guofengin erottua puolueen puhemiehen tehtävästä 1981 johdossa vallitsi yksimielisyys poliittisesta suunnasta ja Huan vasemmistolainen suunta jäi sivuun. Kulttuuri vapautui ja sekä länsimainen että perinteinen kiinalainen taide saivat tunnustusta. Yliopistotoiminta normalisoitui, ensimmäiset pääsykokeet pidettiin 1977, väliin oli jäänyt nk. kadotettu sukupolvi. Koulutuskriteereitä yhdenmukaistettiin ja vieraiden kielten osaaminen nostettiin kunniaan. Tieteet epäpolitisoituivat.

Vuonna 1982 säädettiin uusi perustuslaki, jossa puolueesta tehtiin Kiinan lain alainen. Kansantasavallan ensimmäinen rikoslaki säädettiin 1979. Samana vuonna säädettiin myös uusi vaalilaki, jonka mukaan ehdokkaita oli oltava enemmän kuin virkoja, tavallisesti vähintään kaksi ehdokasta virkaa kohden, ja yli 50% äänestäjistä tuli äänestää, jotta vaalit olisivat pätevät. Kansalaiset saivat myös nimittää ehdokkaita.

Vuonna 1984 tehtiin sopimus Hongkongin palauttamisesta 1997, sille taattiin oma hallintojärjestelmä 50 vuodeksi. Macao sovittiin palautettavaksi 1999, Portugali oli tarjonnut sitä jo 1975, mutta silloin sitä ei huolittu. Sopimus Macaon palauttamisesta vuonna 1999 solmittiin 13. huhtikuuta 1987. Palautukset nähtiin imperialismin loppuna.

Vuonna 1988 perustuslakia uudistettiin, yksityisomaisuus sai lain turvan. Kaikki maa kuuluu kuitenkin edelleen valtiolle. Kiinan diplomaattinen asema virkistyi ja johto vieraili joka puolella, samoin maailman johtajat vierailivat Kiinassa. Suhteet Taiwaniinkin lämpenivät ja taiwanilaiset saivat luvan vierailla mantereella 1987.

Talousuudistusten toisessa vaiheessa, 1984–1989, painopiste siirtyi maaseudulta kaupunkeihin. Valtion kontrollia yrityksissä vähennettiin, tuloerot kasvoivat ja hintoja vapautettiin. Uusia keskuksia, kuten Shenzhen ja Shanghain Pudong (erityistalousalueita) perustettiin. Ulkomainen kilpailu alkoi vaikuttaa markkinoihin.

Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus 1989

Pääartikkeli: Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus

Vuonna 1989 Hu Yaobang kuoli, ja opiskelijoita kerääntyi muistotilaisuuteen Taivaallisen rauhan aukiolle. Osa heistä jäi sinne osoittamaan mieltä, lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa Mihail Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin epäröivät noudattaa käskyjä käyttää voimaa mielenosoitusten hajottamiseksi. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta, 4. kesäkuuta 1989 kauempaa Shikangista tuotiin armeija paikalle. Suurten kaupunkien ulkopuolelta tulleet uudet joukot tottelivat käskyjä pekingiläisjoukkoja paremmin ja mielenosoitus hajotettiin. Lukuisia ihmisiä jäi panssarivaunujen alle niiden matkalla aukiolle. Arviot uhrien määrästä aukiolla ja matkalla sinne vaihtelevat lähteestä riippuen parista sadasta useisiin tuhansiin.

Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Turismi länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät.

Yhden Kiinan politiikka

Pääartikkeli: Yhden Kiinan politiikka

Shanghai

Hongkong palautettiin Kiinalle vuonna 1997

Puolueen puheenjohtajaksi nousi uusi kasvo, selvästi uudistusmielinen Jiang Zemin, joka oli aiemmin toiminut Shenzhenin kaupunginjohtajana. Pääministerinä jatkoi Li Peng, varapääministeriksi nousi Zhu Rongji.

Talouden pysähtyminen jäi lyhytaikaiseksi ilmiöksi. Deng Xiaoping lähti kiertämään Etelä-Kiinaa esittäen, että koko Kiinan tuli ottaa mallia erityistalousalueista. Seurauksena Kiinasta tuli entistä parempi sijoitusympäristö. Deng Xiaoping kuoli 1997, Jiang Zemin vakiinnutti asemansa Kiinan johdossa ilman valtataistelua toisin kuin lännessä kuviteltiin. Jiang loi käsitteen Deng Xiaopingin teoriasta ja tunnusti taloudelliset uudistukset ja pragmaattisen talouspolitiikan. Vuonna 1998 pääministeriksi nousi Li Pengin tilalle Zhu Rongji.

Iso-Britannia palautti sopimuksen mukaisesti Hongkongin Kiinalle 1. heinäkuuta 1997. Portugali puolestaan palautti Macaon 20. joulukuuta 1999. Nämä saivat erityishallintoalueen aseman idealla "yksi maa, kaksi järjestelmää". Tällä idealla on yritetty houkutella myös Taiwania liittymään Kiinaan.

Vuonna 2001 aloitettiin jälleen osana Tiibetin uudenaikaistamista Xiningista Lhasaan Qinghai–Tiibetin ylätasangon halki kulkevan rautatien rakennus, joka alkoi jo 1958, mutta keskeytyi 1984. Rautatien valmistumisesta ilmoitettiin 15. lokakuuta 2005. Muita suuria rakennushankkeita on mm. Kolmen rotkon pato.

Kiistanalainen qigong-harjoitusmenetelmä Falun Gong kiellettiin Kiinassa vuonna 1999. YK:n ja Amnestyn raporttien mukaan menetelmän harjoittajia on kidutettu, pahoinpidelty ja tapettu tuhansittain Kiinan työleireillä, pidätyskeskuksissa, vankiloissa ja mielisairaaloissa.

Osana maailmanlaajuista terrorismin vastaista sotaa Kiinakin alkoi uiguuriseparistismin tukahduttamisen. Joulukuussa 2001 Kiina hyväksyttiin WTO:n jäseneksi puolentoista vuosikymmenen neuvottelujen jälkeen.

Vuonna 2003 puolueen puheenjohtajaksi ja presidentiksi Jiang Zeminin tilalle nousi Hu Jintao.

Ensimmäinen kiinalainen avaruuslentäjä, Yang Liwei kiersi maan 14 kertaa Shenzhou 5 -aluksella Shenzhou-ohjelmassa 15. lokakuuta 2003. Seuraava viiden vuorokauden lento kahden hengen miehistöllä tapahtui lokakuussa 2005.

Kiina reagoi Taiwanissa voimistuviin itsenäisyysajatuksiin säätämällä kansankongressissa 14. maaliskuuta 2005 voimaan tulleen itsenäistymisen kieltävän lain, mikä mahdollistaa itsenäisyyshankkeiden torjumisen myös sotilaallisin voimatoimin. Taiwanissa laki laukaisi mielenosoitusten aallon, koska periaatteessa Kiina on yksi valtio, missä on Kiinan 1912 Sun Jat-senin perustaman Kiinan tasavallan hallitus Taipeissa Taiwanilla ja sitä vastaan vallankumouksen tehneen Mao Zedongin Taivaallisen rauhan aukiolla 1949 julistaman Kiinan kansantasavallan hallitus Pekingissä. Lain tulkittiin ääritapauksessa oikeuttavan Kiinan hyökkäyksen Taiwanille, mikäli se ei suostu yhdistymään tarjotuin ehdoin Kiinan kansantasavaltaan. Yhdysvalloilla on puolestaan jo pitkään ollut lainsäädäntö, mikä velvoittaa sen puolustamaan Taiwania.

Kiinan kansantasavallan politiikkana on hakea tukea yhden Kiinan politiikalla diplomaattisissa yhteyksissä, mikä tarkoittaa pidättäytymistä tilaisuuksista, missä Taiwan on edustettuna. Käytännössä kaikki länsimaat ovat solmineet diplomaattiset suhteet kansantasavaltaan, ja katkaisseet tasavaltaan. Vatikaani on ainoa Euroopan valtio, jolla ei ole diplomaattisuhteita Kiinaan, Kiinan karkotettua 1951 sen suurlähettilään. Käytännössä sekin olisi valmis suhteiden solmimiseen, jos Kiina takaa uskonnonvapauden.

Myös suhteet Japaniin ajautuivat huhtikuussa 2005 huonoimmiksi sitten niiden solmimisen japaninvastaisten mielenosoitusten vuoksi. Syynä mielenosoituksiin oli Japanissa julkaistu koulujen historiankirja, joka kiinalaiskäsityksen mukaan kaunistelee Japanin toisen maailmansodan aikaisia väärinkäytöksiä. Maat ovat kiistelleet aikaisemmin mm. Japanille tarjottavasta pysyvästä YK:n turvallisuusneuvoston paikasta, jota Kiina vastustaa ja Itä-Kiinan meren kaasuvaroista.

Peking järjesti vuoden 2008 olympiakisat.

Vuodesta 2010

Mao Zedongin henkilökultin ja kaoottisten vaiheiden jälkeen Kiinan johto oli saavuttanut konsensuksen, jonka mukaan valtaa ei tulisi enää koskaan keskittää yhden johtajan käsiin. 1980-luvun uudistusten aikakaudella vakiintui niin kutsuttu ”kollektiivisen johdon periaate”. Lisäksi Kiinassa haluttiin välttää Neuvostoliiton loppuvuosien kaltainen ”vanhusten valta” säätämällä puolueen pysyväiskomiteaan nousemisen yläikärajaksi 67 vuotta. Kollektiivisen johdon periaate ja sitovat ikärajat ovat toimineet, mutta järjestelmän katsotaan vakiintuneen varsinaisesti presidentti Jiang Zeminin ( 1989–2002) luovutettua valta-asemansa Hu Jintaolle (2002–2012).

Vuonna 2013 Kiinan presidentiksi nimitettiin Xi Jinping. Xin on sanottu olevan koko maailman vaikutusvaltaisin henkilö. Vähintäänkin hän on Kiinan vahvin johtaja sitten puhemies Mao Zedongin (1893–1976). Xi hallitsee Kiinan massiivista Kansan vapautusarmeijaa ja ohjaa maailman toiseksi suurimman talouden kokonaisvaltaista uudistusta. Lisäksi Kiinassa on rakennettu hänen ympärilleen henkilökulttia, joka auttaisi häntä lujittamaan valta-asemansa lopullisesti.

Xi valittiin odotetusti toiselle viisivuotiskaudelle puolueen johtoon lokakuussa 2017 pidetyssä puoluekokouksessa. Valinta vahvisti Xin asemaa Kiinan vaikutusvaltaisimpana johtajana kansantasavallan perustajan Mao Zedongin ja talousuudistusten isän Deng Xiaopingin jälkeen. Xillä oli niin monta titteliä, että häntä kutsuttiinkin "kaiken puheenjohtajaksi". Xi oli Kiinan presidentti, kommunistisen puolueen pääsihteeri ja sotilaskomitean puheenjohtaja. Hän johti myös muun muassa Taiwanin kysymystä ja internetin turvallisuutta käsitteleviä työryhmiä, ja häntä kutsuttiin puolueen "ydinjohtajaksi".

Maaliskuussa 2018 tehdyn perustuslakimuutoksen ansiosta Xi voi pysyä Kiinan presidenttinä loppuikänsä, sillä presidentin virkakausia ei enää rajoitettu kahteen. Käytännössä suurin valta on kommunistipuolueen pääsihteerillä, kun taas presidentin virka on enemmän seremoniallinen. Pääsihteerin valtakausia ei ole muodollisesti rajoitettu, mutta Xin edeltäjät Hu Jintao ja Jiang Zemin luopuivat tehtävästä presidenttikausiensa päättyessä.

Hongkongin hallinto on järjestetty siten, että Kiina johtaa aluetta, vaikka siellä on varsin liberaali lainsäädäntö, hallinto ja talous. Kiina nimittää kuitenkin alueen ylimmän hallinnon. Tämä asetelma laukaisi vuonna 2014 Hongkongissa suuret protestit. Vuonna 2019 Hongkongissa puhkesi mielenosoituksia niin sanottua luovutuslakia vastaan. Protestoijat pelkäsivät uuden lain rajoittavan kansalaisvapauksia.

Kiinan merkitys maailmantaloudessa on kasvanut voimakkaasti. Kiina pyrkii toimimaan jopa arktisella alueella. Kiina ja Venäjä ajoivat monissa kansainvälisissä asioissa samansuuntaisia ratkaisuja. Pohjois-Korean kiistassa Kiina tuki maltillista linjaa, samoin Intian-Pakistanin konfliktissa. Xi pyrki 2010-luvulla vahvistamaan omaa asemaansa. Korruptio jatkui Kiinassa pahana.

Kiinan tavoitteena on ollut nostaa maa maailmantalouden veturiksi. Kiina haluaa täyttää kansainväliset markkinat tuotteillaan, ja Uudeksi silkkitieksi nimetty Vyö- ja tie kehityshanke on siihen suunnitelma. Biljoonan dollarin uusi silkkitie on ihmiskunnan historian kallein hanke. Kiinalaiset vievät ulkomaille pääomaa sekä teknologiaa ja rakentavat rautateitä, merireittejä ja teitä, jotka johtavat muualle Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Reitin varrelle tulee satamia, rautatieasemia sekä teollisuusalueita. Presidentti Xi Jingpingin mukaan "vuosisadan projektissa" Kiina rakentaa nopean rautatien Kiinasta suoraan Länsi-Eurooppaan; Pakistanissa Kiina rakentaa suursatamaa, valtatien Himalajan yli ja Afrikassa jättiäissataman ja rautatien Etiopiaan.

Kiina vastasi vuodesta 2014 alkaen Xinjiangin alueen uiguurien separatistisiin levottomuuksiin ja terrori-iskuihin kovin ottein. Ulkomailla niissä tapahtuneet ihmisoikeusrikkomukset herättivät paheksuntaa Kiinaa kohtaan.

Kiinan ilmoitti vuonna 2021, että se on eliminoinut äärimmäisen köyhyyden. Köyhyyden poistamismetodi on kuitenkin kyseenalaistettu, sillä Kiina määritteli "äärimmäisen köyhyyden" uudelleen: Kiinan määritelmän mukaan äärimmäisessä köyhyydessä elää henkilö, joka elää maaseudulla 1,69 dollarilla päivässä. Maailmanpankin määritelmän mukaan vastaava rahasumma on 1,9 dollaria.

Katso myös

• Kiinan dynastiat
• edellinen kausi: Kiinan tasavalta

Kirjallisuutta

• Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-248-4

Aiheesta muualla

• Radio86 (Arkistoitu – Internet Archive)
• China Radio International (Arkistoitu – Internet Archive)
• Sound of Hope Radio Network
• New Tang Dynasty Television (Arkistoitu – Internet Archive)
• YLE Elävä arkisto: Kiina Maon aikana (Arkistoitu – Internet Archive)

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiraatit	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao