Kommunismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Kommunisti” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Kommunismi (latinan sanasta communis, ”jaettu”, ”yhteinen”[1]) tarkoittaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa vallitsee tuotantovälineiden ja hyödykkeiden yhteisomistus, sekä poliittista ideologiaa, joka pyrkii tällaisen yhteiskunnan luomiseen.[2][3]

Poliittisia ja uskonnollisia liikkeitä ja ajatuksia, jotka ovat kannattaneet yhteisomistusta ja tasajakoa, on esiintynyt antiikin Kreikasta (Platonin Valtio), keskiajalle (esimerkiksi kristilliset luostariliikkeet, Thomas Moren Utopia) ja uudelle ajalle (esimerkiksi ”diggers” Englannissa 1600-luvulla).[1] Sanoja kommunismi ja sosialismi oli puhekielessä alettu käyttää Ranskassa luultavasti 1820- ja 1830-luvuilta lähtien.[4][5] Kommunismin käsite tuli laajemmin tunnetuksi, kun Karl Marx ja Friedrich Engels alkoivat kutsua itseään kommunisteiksi erottuakseen muista sosialisteista. He nimesivät pienen saksalaisen järjestön uudelleenlähde? Kommunistien liitoksi ja kirjoittivat sille 1848 ohjelmaksi Kommunistisen manifestin.[1] Myöhemmin Marx jakoi proletariaatin tekemää vallankumousta seuraavan yhteiskunnan sosialistiseen ja kommunistiseen vaiheeseen.[6]

Työväenpuolueet kutsuivat 1800-luvulla itseään sosiaalidemokraattisiksi puolueiksi, mutta vuonna 1918 Venäjän sosialidemokraattinen puolue muutti nimensä Venäjän kommunistiseksi puolueeksi. Syynä nimenvaihtoon oli se, että Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet vastustivat bolševikkidiktatuurin perustamista Venäjälle vuonna 1917. Leninin mielestä sosiaalidemokratian nimi oli näin häpäisty.[7] Tämän jälkeen kommunismin käsite alkoi yhdistyä venäläisiin kommunisteihin ja heidän politiikkaansa. Vuonna 1919 he perustivat eri maiden kommunististen puolueiden ohjaamista varten Kommunistisen internationaalin.

Modernin kommunismin kehitysvaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikaan liittyvät sosialistiset ja kommunistiset näkemykset syntyivät vastavaikutuksena teollisen vallankumouksen epäkohtiin, joihin kuului tulo- ja varallisuuserojen voimakas ja pitkäaikainen kasvu. Näiden aatteiden ensimmäisiä edustajia olivat 1800-luvulla ranskalaiset utopistisosialistit. Heidän jälkeensä Karl Marx ja Friedrich Engels halusivat kohottaa sosialismin ”utopiasta tieteeksi”. Marx ja Engels katsoivat, että uusi ja tasa-arvoinen kommunistinen yhteiskunta ei ollut pelkästään utopistinen toive, vaan historiallinen välttämättömyys, joka oli seurausta yhteiskunnan aineellisista lainalaisuuksista. Engelsin sanojen mukaan Marx ja hän käänsivät Hegelin teorian maailmanhengen kehityksestä ylösalaisin tai oikeammin jaloilleen, jolloin historian liike vaihtui hengen kehityksestä aineelliseen yhteiskuntaan. Sen oli väistämättä suuntauduttava kommunismiin, sillä tuotantovoimien kehitys tulisi vaatimaan, että kehitystä rajoittavat kapitalistiset tuotantosuhteet murretaan.[8] Marxilaiselle kommunismille ominainen piirre on poliittisten tavoitteiden edistäminen aseellisen vallankumouksen keinoin, mikä erottaa sen rauhanomaisemmista sosialismin suuntauksista.[1][9]

Ajatukset yksityisomistuksen lakkauttamisesta ja omaisuuden tasajaosta ovat herättäneet sekä kiinnostusta että vastarintaa. Ennen marxismin syntyä ne olivat saaneet vain vähän kannattajia. 1900-luvulla syntyneen sosialistisen maailmanjärjestelmän myötä kommunismin ihanteista tuli satojen miljoonien ihmisten elämään vaikuttanut ideologia. Kehitys ei silti johtanut Marxin ja Engelsin ennustamaan suuntaan. Kapitalistiset tuotantosuhteet eivät muuttuneet talouskehityksen jarruiksi. Sen sijaan sosialistisissa maissa luodut tuotantosuhteet kahlitsivat niiden kehitystä. Lisäksi teollisen vallankumouksen tuomat varallisuuserot alkoivat 1900-luvulla tasoittua muun muassa progressiivisen verotuksen ansiosta.[10]

Kommunismin määrittelyä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunismin käsite on 1800-luvulta lähtien liittynyt ensisijaisesti Marxin ja Engelsin esittämiin ajatuksiin ja sen jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ideologiaan. Länsimaiset sanakirjat kertovat pääasiassa niistä, mutta voivat esitellä myös käsitteen muita esiintymistapoja.

Marx ja Engels

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1848 Karl Marx ja Friedrich Engels tiivistivät Kommunistisessa manifestissa kommunistien poliittisen ohjelman kahteen sanaan: ”yksityisomistuksen lakkauttaminen”.[11] Tavoite oli saavutettavissa ainoastaan väkivaltaisella vallankumouksella, jossa proletariaatti ottaa haltuunsa poliittisen vallan.[12] Engels totesi vuonna 1878, että tuotantovälineiden pakkoluovuttaminen olisi samalla valtiovallan viimeinen itsenäinen teko, Valtiovalta oli luokkasorron väline ja näivettyi tarpeettomana, kun porvariston ja proletariaatin luokkavastakohtaisuudet katoavat yhteisomistuksen myötä.[13][14]

Käsitteet sosialismi ja kommunismi olivat pitkään vakiintumattomia.[1] Vuonna 1875 Gothan ohjelman kritiikissä Marx jakoi tulevaisuuden yhteiskunnan kahteen peräkkäiseen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe merkitsi jo tuotantovälineiden yhteisomistusta, mutta kantoi joitakin vielä porvarillisen yhteiskunnan tuntomerkkejä. Siinä periaatteena olisi ”kukin kykyjensä mukaan, kullekin työnsä mukaan”. Tällöin tuloksena ei vielä ole täydellinen työn tuotteiden tasajako. Toiseen vaiheeseen eli kommunismiin siirrytään, kun tuotantovoimien kehitys on johtanut taloudelliseen yltäkylläisyyteen. Kommunismissa periaatteena on ”kukin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeidensa mukaan.”[6] Vladimir Lenin esitteli tätä Marxin jaottelua teoksessa Valtio ja vallankumous vuonna 1917 juuri ennen Venäjän lokakuun vallankumousta.[15] Hän totesi, että valtion täydellinen kuoleentuminen tapahtuisi vasta tässä korkeammassa vaiheessa.[16] Valtion kuoleentumista odottivat myös venäläiset anarkistit.[17] Marxin hahmottelema kommunismin ensimmäinen vaihe sai Neuvostoliitossa nimekseen ’sosialismi’.

Marxismin-leninismin perusteet (1960)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa julkaistiin vuonna 1960 teos Marxismin-leninismin perusteet, joka esitteli NKP:n uudistunutta ideologiaa. Viimeisenä lukunaan kirja visioi näkymiä kommunistisesta yhteiskunnasta. Teos luonnehti Marxin sanoin kommunismissa vallitsevaa jakoperiaatetta lauseella ”kukin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeidensa mukaan.”[18] Teoksen mukaan kommunismi on ”yhteiskunta, joka tekee kerta kaikkiaan ja ikiajoiksi lopun puutteesta ja köyhyydestä”.[19] Kommunismin vallitessa kaikki tekevät työtä yksinomaan moraalisten virikkeiden ja korkean tietoisuuden kannustamina, sillä työ itsessään on palkatonta.[20] Työtä tehdään 20–25 tuntia viikossa, ja kukin valitsee työn omien taipumustensa ja kykyjensä mukaisesti.[21] Rahaa ei tarvita, sillä työntekijöiden kaikki tarpeet tyydytetään ilmaiseksi.[22] Yltäkylläisyys tervehdyttää ihmisen koko psyyken, jota huoli huomisesta lakkaa painamasta.[23] Kaikille on myös tarjolla vaurautta tarpeeksi, sillä kommunismin oloissa ihmiset ovat riittävän valistuneita ollakseen esittämättä ilmeisen järjettömiä vaatimuksia.[24] Marxismin-leninismin perusteet päättelee, että ”kommunismi on kaikkein oikeudenmukaisin yhteiskuntajärjestelmä, joka toteuttaa täydellisesti tasa-arvoisuuden ja vapauden periaatteet, turvaa ihmisen persoonallisuuden kukoistuksen ja tekee yhteiskunnasta työtätekevien ihmisten ystävyysliiton.[25]

Suomi–Neuvostoliitto -Seura julkaisi vuonna 1973 kirjan Neuvostoliitto. Vastauksia suomalaisten kysymyksiin. Kirja esittelee NKP:n virallista linjaa ja toistaa teoksessa Marxismin-leninismin perusteet esitettyjä ajatuksia. Kirja kertoo, että NKP:n koko toiminta palvelee kommunismin rakennustyötä. Kommunismi tarkoittaa tasa-arvoisten ja vapaiden ihmisten oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Se on luokaton yhteiskunta, jossa tuotantovälineet ovat koko kansan omaisuutta ja yhteiskunnan jäsenet sosiaalisesti täysin tasa-arvoisia. Sosialismin jakoperiaatteesta (kullekin työnsä mukaan) on siirrytty kommunistiseen jakoperiaatteeseen (kullekin tarpeittensa mukaan).[26]

Suomen kommunistinen puolue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kommunistinen puolue julkaisi vuonna 1957 puolueohjelman, jossa se näki sosialismin askeleena kommunistiseen yhteiskuntaan. Sitä luonnehtisi kulttuurin kukoistus, yksilöiden vapaa kehitys ja kansakunnan eheys, kun jako riistettäviin ja riistäjiin oli kadonnut.[27] Siirtyminen täyteen tasa-arvoon kuitenkin edellytti välivaiheena proletariaatin diktatuuria.[28]

Länsimaisia sanakirjamääritelmiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kommunismi on ”poliittinen aatesuunta, joka tähtää tuotantovälineiden ja hyödykkeiden yhteisomistukseen” sekä vastaava yhteiskuntajärjestelmä.[2] Sosialismi määritellään samansisältöisesti mutta sillä erolla, että yhteisomistukseen pyritään ottamaan vain tuotannontekijät, ei hyödykkeitä.[29] Encyclopædia Britannican mukaan kommunismin ja sosialismin rajanvedosta on jo pitkään vallinnut erimielisyyttä, mutta keskeisin ero on kommunismin sitoutuminen Karl Marxin (1818–1883) vallankumouksellisiin oppeihin. Kommunismin kannattajat pitävät sitä sosialismin korkeampana ja kehittyneempänä muotona. Kommunismin oppien mukaisesti järjestetyssä poliittisessa ja taloudellisessa järjestelmässä voittoa tavoittelevat yksityisyritykset on korvattu suurten tuotantolaitosten (tehtaat, kaivokset ja niin edelleen) ja luonnonvarojen yhteisellä omistuksella. Osa kommunisteista katsoo, että yhteisomistus pitäisi viedä tätäkin pidemmälle.[1]

Oxfordin yliopiston Dictionary of the Social Sciences huomauttaa, että kommunismi oli esiteollisissa maatalousyhteiskunnissa ”suhteellisen yleinen” yhteiskuntajärjestelmä. Nykyään sanalla viitataan kuitenkin lähinnä Karl Marxin ja hänen seuraajiensa ajatteluun. Marx ei kuvaillut tulevaisuuden kommunistista yhteiskuntaa kovinkaan tarkasti. Keskeisiä piirteitä olivat kaikkiin ihmisiin ulottuva tasa-arvo ja vapaus, joka saavutettaisiin tuotantovälineiden yhteisomistuksella. Tulevaisuuteen suuntautunut marxilaisuus erosi aiemmista kommunismin muodoista, joille ominaista oli nostalginen kaipuu yksinkertaiseen maalaiselämään. Myös Dictionary of the Social Sciences pitää sosialismin ja kommunismin tärkeimpänä erona marxilais-leninististen puolueiden pyrkimystä edistää tavoitteitaan aseellisen vallankumouksen keinoin.[9] Käytännössä tämä on johtanut diktatuurien syntyyn, eikä tosimaailmassa toteutunut kommunismi ole juurikaan muistuttanut Marxin ja muiden yhteiskuntafilosofien ihanteita.[9][30] Myöhemmin tosin syntyi niin kutsuttu eurokommunismi, joka pyrki toimimaan liberaalin demokratian instituutioiden puitteissa.[9]

Antiikki ja keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmiskunnan historian alkuvaiheessa ihmiset elivät pienikokoisissa ryhmissä, joiden selviytyminen perustui hankitun ruoan yhteisomistukseen, joten esimerkiksi eläimen kaatanut yksilö ei saanut yksinoikeutta lihaan, vaan jakoi sen koko ryhmän kesken. Yhteisomistus oli tehokkain tapa selviytyä teknisesti kehittymättömissä oloissa. Tätä elintapaa ei kuitenkaan voi pitää nykyaikaisen kommunismin edeltäjänä.[31] Ensimmäisenä yhteisomistusta filosofiselta kannalta tutki Ateenassa vaikuttanut Platon. Hän loi Valtiossaan ihanneyhteiskunnan, jossa ihmiset jaoteltiin hierarkkisesti eri luokkiin kykyjensä mukaisesti. Hän näki yksityisomistuksen poistamisen tarpeelliseksi siirryttäessä laatimaansa tasapainoon perustuvaan yhteiskuntaan.[32]

Noin 100-luvulla eaa. Lähi-idässä vaikutti juutalaisuudesta eristäytynyt essealaisten uskonlahko, jonka toiminta perustui vapaaehtoiseen köyhyyteen, askeettisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. He kielsivät kaupanteon, koska katsoivat sen edustavan ahneutta ja toisten petkuttamista. Essealaiset eivät omistaneet mitään yksityistä, vaan kaikki heidän keskuudessaan oli yhteistä.[32] Varhaiskristillinen kirkko omaksui nopeasti kommunalistisia piirteitä, kuten yhteinen maanomistus. Varhaiskristityt halusivat luoda uuden kansakunnan, jonka toiminta perustuisi epäitsekkyyteen ja varakkuuden jakamiseen köyhyyden ja kurjuuden poistamiseksi. He näkivät itsensä vain maallisen omaisuuden hoitajina, minkä todellinen omistaja oli Jumala. Tämä kehitys johti erilaisten yhteisöjen perustamiseen ja siitä edelleen luostarijärjestelmän kehittymiseen Rooman valtakunnassa. Luostarit olivat monesti hyvinkin suljettuja yhteisöjä, joiden jäsenillä ei ollut omaa omaisuutta.[33]

Kristillinen yhteisöajattelu eli elinvoimaisena koko keskiajan. Keskiajalla muovautui agraarikommunismin muoto, kun maanviljelijät nousivat laajamittaisesti kapinaan eri puolilla Eurooppaa 1300-luvulta lähtien. Taustalla oli ilmaston lämpeneminen, rutto ja tyytymättömyys feodaaliseen maanomistuspolitiikkaan. Kapinat alkoivat Italiasta (1304–1307) ja jatkuivat Flanderissa (1323–1328), Ranskassa (1356), Englannissa (1381), Pohjois-Espanjassa (1437), Böömissä (1419–1434), Unkarissa (1514) ja Saksassa (1525). Yhteiskunnallisen muutoksen ja kristinuskon reformaation puolesta kamppailevia liikkeitä syntyi runsaasti. Saksassa talonpoikaiskapinan keskeisin johtohahmo oli reformaattori Thomas Müntzer. Hän uskoi vankasti yhteisomistuksen hyötyihin ja tasa-arvoisen yhteiskunnan olevan mahdollista perustaa kristittyjen kesken. Hän oli vakuuttunut siitä, että papit ja aateliset olivat pääsyyllisiä tavallisen kansan huonoihin elinoloihin, kansan riistoon ja omien etujen ajamiseen. Müntzeriä on usein pidetty radikaalisosialistien ja marxilaisten edelläkävijänä.[34]

Renessanssi ja uuden ajan alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset varhaiskommunistiset kirjalliset teokset ovat Thomas Moren Utopia ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki. Molemmat teokset ovat myös renessanssin utopiakirjallisuuden klassikoita ja esikuvinaan ne käyttävät Platonin Valtiota. More kuvaa teoksessaan omaisuuden omistamisen ja jatkuvan haluamisen pahuuden alkulähteinä. Hän perustelee näkemystään sillä, että jatkuva vaurastuminen tekee ihmisistä entistä itsekkäämpiä ja ylimielisempiä, jotka lopulta nousevat esteiksi ihmisten toimeentulemisen välille. Ratkaisuna More pitää omaisuuden täysjakoa ja rikastumisen kieltämisen, jottei yhteiskuntaan muodostuisi liian korkeita varallisuuseroja. Camapanella sen sijaan kuvaa Ceylonin saarella sijaitsevaan Aurinkokaupunkiin päätyvän genovalaisen merimiehen kokemuksia. Kaupungissa ihmiset tekevät yhdessä töitä ja syövät yhdessä, mutta miehet ja naiset erikseen. Yksityinen omaisuus on kielletty. Kaupunkia johtavat kaikkein viisaimmat, jotka hallitsevat tiukasti muiden kansalaisten tekemisiä. Teoksessa tasa-arvoisuus on saavutettu, kun jokaisella on tarvitsemansa. Molempien kirjoittajien taustalla vaikutti voimakkaasti kristillinen arvopohja.[35]

Englannin sisällissotaan viitataan monesti yhtenä tärkeimmistä esikommunistisen ajattelun kehitystapahtumana. Sisällissotaan kuului monia liikkeitä ja osapuolia, mutta kommunismin historian kannalta tärkein oli Diggers-radikaaliryhmä. Sen kokosi Gerrard Winstanley, jonka elinkeino oli tuhoutunut sisällissodassa. Windstanley väitti saaneensa näyn, jossa häntä käskettiin keräämään kannattajia ja hankkimaan itselleen maa-alan, jonka satoa he yhteisomistuksen hengessä yhdessä nauttivat. Hän sai kerättyä muutamassa kuukaudessa 20–30-henkisen tukijajoukon, joka lähti toteuttamaan näyn käskyä St George’s Hilliin Surreyhin. Maanomistajat eivät pitäneet joukkiosta, sillä he olivat perustaneen kommuunin maanomistuslakien vastaisesti. Kokeilu jäi lopulta vain noin vuoden mittaiseksi. Epäonnistuminen ei saanut Winstanleytä luopumaan ajatuksistaan, vaan hän julkaisi useita maanyhteisomistusta puoltavia pamfletteja, joista löytyi myös mainintoja kaupankäynnin täyskiellosta kuolemanrangaistuksen uhalla.[36]

Viimeiset utopistisosialistit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin sisällissodan jälkeen Euroopassa vaikutti joukko filosofeja, jotka pitivät yhteisomistusta parempana kuin yksityisomistusta. Näin ajattelivat Guillaume Thomas Raynal, Gabriel Bonnot de Mably, Simon-Nicholas Henri Linguet, Morelly ja ennen kaikkea Etrepignyn pappi Jean Meslier, joka omisti elämänsä taisteluun talonpoikien oikeuksien puolesta. Hän uskoi aiempien kommunalistien tapaan egalitaristiseen yhteiskuntaan, mutta katsoi, että vallankumous ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen olivat ainoa tapa päästä tähän päämäärään. Ranskalaiset François Babeuf ja Jean-Jacques Rousseau edustivat siirtymävaihetta varhaiskommunismista moderniin kommunistiseen ajatteluun. Immanuel Kant ja Rousseau jatkoivat valistusajan yksityisomaisuuden arvostelua. Rousseaun mielestä suuret varallisuuserot ovat pahasta. Siksi varallisuutta tuli säädellä siten, että erot olisivat kohtuullisia. Teoksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut pohtia tasa-arvoisuutta ja yksityisomaisuutta, vaan hyvän yhteiskunnan yleisiä periaatteita.[37]

Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta kuului François Babeufin lukemistoon muiden vapautta ja järkeä ihannoineen valistusfilosofin ohella. Hän tunsi myös muun muassa Meslierin, Morellyn ja Mablyn utopistisosialistiset kirjoitukset. Babeuf oli jyrkkä tasa-arvon kannattaja ja paheksui ranskalaisten porvarillista politiikkaa. Hän levitti kommunistisia kiistakirjoituksia ympäri Ranskaa päästyään vankilasta vallankumouksen ollessa vielä käynnissä. Babeufin ajama politiikka on nimetty babouvismiksi. Hän halusi, että vallankumoushallitus luovuttaa rikkaiden omaisuuden köyhille ja antaa köyhien velat anteeksi. Babeufin yhteiskunnassa kaikilla olisi työvelvollisuus, ja laiskoja rangaistaisiin. Lisäksi maa jaettaisiin kaikille kansalaisille yhtä suuriin osiin, eikä maata voisi siirtää perintönä kenellekään. Jokaisen kansalaisen oli käytävä koulua tarvittavan sivistyksen hankkimiseksi. Babeufista teki modernin kommunismin kehittäjän se, että hän pohti paitsi kommunistista yhteiskuntaa, myös sitä kuinka se saavuttamaan. Babeuf ei koskaan päässyt toteuttamaan ajatuksiaan, sillä hänet mestattiin Yhdenvertaisten salaliiton jäsenenä valtion vastaisesta juonittelusta vuonna 1797.[38]

Kommunististen puolueiden johtamat maat 1900-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maailman valtiot, joissa tällä hetkellä on kommunistisen puolueen yksinvalta.

Venäjällä Leninin johtamat bolševikit nousivat valtaan lokakuun vallan­kumouksessa vuonna 1917. Vuonna 1922 Venäjä ja muutamat siitä eronneet valtiot yhdistettiin Neuvosto­liitoksi.[39] Bolševikkien perustama Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli hallitsevassa asemassa[40] vuoteen 1991 saakka, jolloin Neuvostoliitto hajosi.[41] Vuonna 1925 syntynyt Mongolian kansantasavalta ei liittynyt Neuvostoliittoon.[42]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistiset puolueet nousivat Neuvostoliiton tuella valtaan monissa Itä- ja Keski-Euroopan maissa,[43] joita sanottiin kansan­demokratioiksi[44] tai itä­blokin maiksi.[45] Näissä maissa kommunistit syrjäytettiin vallasta vuosina 1989–1990.[46]

Kommunistiset puolueet nousivat 1940-luvun lopulla valtaan myös muutamissa Itä-Aasian maissa kuten Pohjois-Koreassa[47] ja Kiinassa.[48] Pohjois-Vietnamissa kommunistit tulivat valtaan vuonna 1955[49] ja pitkän Vietnamin sodan jälkeen 1970-luvulla koko Vietnamissa.[50] Näissä maissa kuten myös Kuubassa kommunistinen puolue on vallassa edelleen. Kommunististen puolueiden valtaa sementoi yksipuoluejärjestelmä ja vapaiden vaalien kieltäminen.

Kommunistien tai sosialistien johtamia maita on syytetty poliittisen demokratian ja oikeusvaltion tuhoamisesta sekä ihmisoikeuksien rikkomisesta.[51] Markkinamekanismista luopuminen, äärimmäinen keskusjohtoisuus ja demokratiasta luopuminen veivät Neuvostoliiton 1980-luvulle tultaessa talouskriisiin, jota järjestelmä ei enää kestänyt.[52]

Ranskalaisen professori Stéphane Courtois’n toimittama Kommunismin musta kirja (Le Livre noir du communisme – Crimes, terreur, répression) on vasemmistolaisiksi leimattujen eri alojen lähinnä ranskalaisten tutkijoiden kirjoittama kommunistivaltioiden ja kommunistien rikoksia raportoiva 863-sivuinen kirja (1997, suom. 2001). Kirjassa arvioidaan kommunismin toteuttaman väkivallan ja kommunistimaiden nälänhätien aiheuttaneen sata miljoonaa uhria.[51]

Suomalaisen taloustieteilijän ja Sirola-opiston rehtorin Matti Antero Peltosen vuonna 1966 esittämän näkemyksen mukaan ”lopullista” kommunismia ei koskaan saavuteta, vaan sitä on pidettävä eräänlaisena ääriarvona, jota ainoastaan lähestytään. Ihmisten perustarpeet voidaan kyllä tyydyttää, mutta aina syntyy uusia tarpeita. Tulevaisuudessa maaseudun ja kaupungin välinen ero henkisen ja ruumiillisen työn välillä katoaa, työ muuttuu luovaksi ja automatisoiduksi ja perustuu vapaaehtoisuuteen. Ihmisten kulttuurinen sivistystaso kasvaa.[53]

Kommunismin suuntaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Marxismi

Marxilaisuus eli marxismi on Karl Marxin kirjoituksiin pohjautuva sosialistinen oppijärjestelmä sekä siihen perustuva yhteiskunnallinen aatesuuntaus. Marxilaisuudessa on monta toisistaan selvästi poikkeavaa suuntausta. Keskeinen jako kulki aiemmin länsimaisen akateemisen marxilaisuuden ja Neuvostoliitossa kehitetyn marxismi-leninismin välillä. Länsimaiden akateeminen marxilaisuus sanoutui suurelta osin irti jälkimmäisestä.

Poliittisena aatejärjestelmänä marxismi tarjosi vaihtoehdon liberalismille ja konservatismille, jotka olivat hallinneet länsimaista kulttuuria modernilla aikakaudella. Marxilaisuus kansainvälisen kommunistisen liikkeen teoreettisena perustana on myös ollut länsimaisen kapitalismin päävastustaja 1900-luvulla.

Marxin ennusteita kapitalismin tulevasta kehityksestä on pidetty osin virheellisinä. Marx ennusti, että pääoman keskittymisen johtaa työväenluokan järjestäytymiseen ja sosialistiseen vallankumoukseen. Näin ei länsimaissa tapahtunut, vaan työväenluokan palkkoja ja etuja valvomaan syntyi ammattiyhdistyksiä.[54] Euroopassa varallisuuserot alkoivat tasoittua ilman tuotantovälineiden takavarikointia jo 1800-luvulla, kun reaalitulot nousivat ja siirryttiin progressiiviseen verotukseen.[10] Ihmisten varallisuuserot ovat tasoittuneet myös maailman mitassa.[55][56] Marx oletti myös kapitalismin pysyvän luonteeltaan vapaana laissez-faire-kapitalismina. Osakeyhtiöiden perustamisen jälkeen keskiluokka, jonka Marx uskoi katoavan, pääsi yhtiöiden osa-omistajiksi ja alkoi vaurastua.[57]

Karl Popper väitti teoksessa The Poverty of Historicism, ettei kaikkia Marxin väitteitä ole periaatteessa mahdollista falsifioida. Periaatteellinen falsifiontimahdollisuus oli Popperin mukaan yksi tieteellisen teorian tunnusmerkeistä.[58]

Marxismi-leninismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Leninismi
Pääartikkeli: Marxismi-leninismi

Leninismi tarkoittaa venäläisen Vladimir Leninin (1870–1924) poliittista ajattelua, joka pohjautui Marxin ja Engelsin ajatuksille. Lenin vaati, että oli heitettävä pois "likapyykki" ja lakattava kutsumasta itseään sosialidemokraateiksi, mitä nimitystä käyttivät myös II Internationaalin puolueet ja menševikit, jotka pettureina olivat tahrineet ja häväisseet tämän nimen. Marxin ja Engelsin "Kommunistien liiton" esimerkin pohjalta bolševikkien tuli kutsua itseään kommunisteiksi.[7] Puolueen nimenmuutos vahvistettiin seitsemännessä puoluekokouksessa maaliskuussa 1918, jolloin nimeksi tuli Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit).[59]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viralliseksi ideologiaksi tuli ”leniniläinen marxismi”, joka monissa kielissä käännettiin muotoon ”marxismi-leninismi”. Marx ja Engels eivät kirjoittaneet paljoa sosialismiin siirtymisestä, mutta olettivat, että se tapahtuisi kehittyneen kapitalismin oloissa. Lenin suhtautui asiaan pragmaattisesti ja loi teorian etujoukkopuolueesta, jonka johdolla sosialistinen vallankumous suoritettaisiin Venäjällä, missä työväenluokkaa ei juuri edes ollut. Myös Leninin oppi-isät olivat satunnaisesti puhuneet proletariaatin diktatuurista, mutta Lenin teki kovista otteista keskeisen menetelmän kommunistisen puolueen yksinvallan saavuttamiseksi. Marxismi-leninismistä alettiin puhua muissakin kommunistipuolueiden hallitsemissa valtioissa.[60]

Pääartikkeli: Stalinismi

Stalinismi tarkoittaa Josif Stalinin politiikkaa ja näkemyksiä marxilaisuudesta. Stalinin kuoltua vuonna 1953 Stalinin politiikkaa arvioitiin uudelleen NKP:n XX:ssa puoluekokouksessa 1956. Puoluekokouksen päätöksiä selostettiin vuonna 1959 julkaistussa laajassa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historiassa. Arvostelu ei niinkään kohdistunut Staliniin kuin hänen palvontaansa, joka ”aiheutti erittäin suurta vahinkoa puolueen ja valtion johtamiselle.” Palvonta taas johtui Stalinin suurista ansioista.[61] Stalinin rikoksista huolimatta Stalinin suosio on Venäjällä nykyisin korkea.[62]

Pääartikkeli: Maolaisuus

Maolaisuus on Kiinan kansantasavallan perustajan, Mao Zedongin luoma marxismi-leninismin suuntaus. Maolainen liike sai kansainvälistä suosiota 1960-luvun alussa, kun Mao katkaisi välit Neuvostoliittoon. Vuonna 1976 Maon kuoltua Kiinan kommunistinen puolue alkoi toteuttamaan taloudellisia reformeja Deng Xiaopingin johdolla, ja maolaisuus jäi sivuun. Nykyään osa maolaisista on avoimesti Kiinaa tukevia,lähde? kun taas osa syyttää Kiinaa revisionismista ja kapitalismista.

Anarkokommunismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Anarkokommunismi

Anarkokommunismia (tai useimmiten vain anarkismia) voidaan pitää yhtenä sosialismin haarana. Anarkismia voidaan kutsua myös valtiottomaksi sosialismiksi. Siinä missä Marxin teorian mukaan työväki ottaa valtion hallintaan ja tuotantovälineet siirretään valtion omistukseen, anarkistisen teorian mukaan valtio hävitetään ja tuotantovälineet siirretään työväen yhteisomistukseen. Varsinkin anarkosyndikalismissa ammattiliitoilla on suuri rooli ja yleislakkoa pidetään yhtenä työkaluna anarkistiselle vallankumoukselle.

  • Engels, Friedrich: Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu. Teoksessa: Marx & Engels: Valitut teokset kolmessa osassa (3), s. 302–338. Kustannusliike Edistys, Moskova, 1973 (alkuteos 1888).
  • Beevor, Anthony: Venäjän vallankumous ja sisällissota. (Alkuteos Russia: Revolution and Civil War 1917–1921. Suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, 2022. ISBN 9789510482193
  • Ferguson, Niall: Sivilisaatio. Me ja muut. Terra Cognita, 2011.
  • Gaimakov, Dimiri ym.: Neuvostoliitto. Vastauksia suomalaisten kysymyksiin. Suomi–Neuvostoliitto -Seura, 1973.
  • Hodges, Donald C: Sandino's Communism: Spiritual Politics for the Twenty-First Century. s. 8. University of Texas Press, 2014. Google Books.
  • Kuusinen, O.W. ym.: Marxismin-leninismin perusteet. Oppikirja. Karjalan ASNT:n Valtion kustannusliike, 1960. Teoksen verkkoversio.
  • Lenin, V.I.: Karl Marx. Teoksessa: V. I. Lenin: Valitut teokset neljässä osassa (1). Kustannusliike Edistys, 1967 (alkuteos 1913).
  • Pomonarev, B.N. ym.: Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia. Karjalan ASNT:n Valtion Kustannusliike, 1960 (alkuteos 1959).
  • Marx, Karl: Gothan ohjelman arvostelua. Teoksessa: Marx Engels Lenin. Historiallisesta materialismista. Kokoelma, s. 162–176. Moskova: Kustannusliike Edistys, ei vl. (alkuteos 1875).
  • Sandle, Mark: Communism. Harlow: Longman, 2006. ISBN 978-058-250-603-9 (englanniksi)
  • Sutela, Pekka: Neuvostotalouden vaikeat vuodet. Tutkijaliitto, 1987. ISBN 951-9297-63-4
  • Woodfin, Rupert & Zarate, Oscar: Introducing Marxism: A graphic guide. New York: Totem Books, 2004. ISBN 978-184-046-462-7 (englanniksi)
  1. a b c d e f Dagger, Richard: Communism Encyclopædia Britannica. 13.11.2019. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 14.12.2021.
  2. a b kommunismi. ”kommunismi. pol. aatesuunta, joka tähtää tuotantovälineiden ja hyödykkeiden yhteisomistukseen; vastaava yhteiskuntajärjestelmä. Kielitoimiston sanakirja, Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy 2021. Viitattu 15.12.2021.
  3. Sosiologi Robert K. Merton nimitti kommunismiksi myös tieteenfilosofian eettistä periaatetta, jonka mukaan tieteellisen tiedon tulisi olla yhteistä omaisuutta ja kaikkien saatavilla (Merton 1968, Social Theory and Social Structure)
  4. Hodges 2014, s. 8
  5. communism History Dictionary. Emerson Kent.com. Viitattu 23.12.2o22.
  6. a b Marx 1875, s. 168
  7. a b Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) historia. Lyhyt oppikurssi, s. 207. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike 1949.
  8. Engels 1973 (1888), s. 326
  9. a b c d Calhoun, Craig: ”communism”, Dictionary of the Social Sciences. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780195123715 (englanniksi)
  10. a b Ferguson, 2011, s. 246–248
  11. Marx & Engels (ei vl.) s. 105
  12. Marx & Engels (ei vl.) s. 120
  13. Lenin 1967 (1913), s. 30
  14. Engels, Friedrich: ”Osa 3”, Anti-Dühring: Herra Eugen Dühring tieteen mullistajana. ((Herrn Eugen Dührings Umwälzung der Wissenschaft, 1878.) 2., tarkistettu painos. Työväenliikkeen tietokirjoja, Taskusarja. Suomennos perustuu Kustannusoy Tieteen 1938 julkaisemaan Marxin ja Engelsin Valittujen teosten 1. osaan sisältyvään tekstiin) Helsinki: Kansankulttuuri, 1971.
  15. Lenin 1967 (alkuteos 1917), s. 211–220
  16. Lenin 1967 (alkuteos 1917), s. 214
  17. Buharin, Nikolai: Proletariaatin diktatuurin teoria (Alkukielinen nimi on Teorija proletarskoi diktatury, teoksesta Buharin N., Ataka: Sbornik teoretitsheskyh rabot, M.: Gosizdat, 1924, s. 91–114) 1924. Marxists Internet Archive, suomenkielinen osasto. Viitattu 25.3.2010.
  18. Kuusinen ym. 1960, s. 713
  19. Kuusinen ym. 1960, s. 714
  20. Kuusinen ym. 1960, s. 715
  21. Kuusinen ym. 1960, s. 718
  22. Kuusinen ym. 1960, s. 719
  23. Kuusinen ym. 1960, s. 720
  24. Kuusinen ym. 1960, s. 721
  25. Kuusinen ym. 1960, s. 722
  26. Gaimakov ym. 1973, s. 142
  27. Suomen kommunistisen puolueen ohjelma. Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957, s. 18
  28. Suomen kommunistisen puolueen ohjelma. Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957, s. 13
  29. sosialismi. ”sosialismi. aatesuunta joka pyrkii luomaan tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen; sen mukainen järjestelmä. Kielitoimiston sanakirja, Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy 2021. Viitattu 15.12.2021.
  30. Rogers, Alisdair; Castree, Noel & Kitchin, Rob: ”communism”, A Dictionary of Human Geography. Oxford University Press, 2013. ISBN 9780199599868 (englanniksi)
  31. Communism, s. 6
  32. a b Sandle 2006, s. 7.
  33. Communism, s. 8.
  34. Sandle 2006, s. 11.
  35. Sandle 2006, s. 12 ja 14.
  36. Sandle 2006, s. 17.
  37. Sandle 2006, s. 21.
  38. Sandle 2006, s. 20–25.
  39. Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 2852, art. Neuvostoliitto. Otava, 1973. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  40. Fokus, s. 2843, tietolaatikossa kohta Valtiojärjestys
  41. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostojen maan loppu wuorikoski.fi. Arkistoitu 9.11.2009. Viitattu 06.07.2007.
  42. Mongolian People's Republic, 1925-28 Countrystudies.us. Viitattu 19.10.2018.
  43. Fokus, s. 2861
  44. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 2852, art. Kansandemokratia. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9
  45. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 1391, art. Kansandemokratia. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9
  46. Eric Hobsbawn: Äärimmäisyyksien aika, s. 607–608. Vastapaino, 1999. ISBN 951-768-043-0
  47. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 1930, art. Korea. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9
  48. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 1814–1815, art. Kiina. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9
  49. Otavan iso Fokus, 7. osa (Sv–Öö), s. 4528, art. Vietnam. Otava, 1974. ISBN 951-1-01521-4
  50. Vietnam Tiscali Hutchinson Encyclopedia. Arkistoitu 14.2.2009. Viitattu 28.2.2010. (englanniksi)
  51. a b Le Livre noir du communisme – Crimes, terreur, répression, ranska 1997, Kommunismin musta kirja, suom. 2001, Stéphane Courtois
  52. Sutela 1987, s. 12, 188
  53. Nevalainen, Eino ja Peltonen, Matti Antero: Marxilainen kansantaloustiede, s. 507-508. Kansankulttuuri, 1966.
  54. Introducing Marxism, s. 75.
  55. Oxfam's upside down inequality study: Bjorn Lomborg USA Today. 17.1.2017.
  56. Bourguignon & Morrison, "Inequality among World Citizens", American Economic Review 92 (4), Sept 2002, pp. 727-744
  57. Introducing Marxism, s. 74.
  58. Introducing Marxism, s. 73.
  59. Beevor 2022, s. 185
  60. Leninism Encyclopedia Britannica. Viitattu 21.5.2009. (englanniksi)
  61. Ponomarev ym. 1959, s. 662–663
  62. Pekka Numminen: Miljoonia tappanut Stalin on Venäjällä nyt supertähti Iltalehti. 23.11.2019.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Marx, Karl & Engels, Friedrich: Kommunistinen manifesti. ((Manifest der kommunistischen Partei, 1848.) Suomentaneet Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa. Johdanto: Eric Hobsbawm. Johdanto englanninkielisestä teoksesta The communist manifesto: A modern edition, 1998) Tampere: Vastapaino, 1998. ISBN 951-768-016-3
  • Marx, Karl & Engels, Friedrich: Kommunistinen manifesti. Valitut teokset (6 osaa), 2. osa, s. 319–371. Moskova: Kustannusliike Edistys, 1978 (alkuteos 1848). Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]