Katariina Suuri

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Katariina II Suuri)
Tämä on vakaa versio, joka on arvioitu 11. marraskuuta 2024. Malline- tai tiedostomuutokset odottavat arviointia.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katariina II
Venäjän keisarinna
Valtakausi 9. heinäkuuta 1762 –
17. marraskuuta 1796
Kruunajaiset 12. syyskuuta 1762
Edeltäjä Pietari III
Seuraaja Paavali I
Venäjän keisarin puoliso
Valtakausi 5. tammikuuta 1762 –
9. heinäkuuta 1762
Syntynyt 2. toukokuuta 1729
Stettin, Preussi
Kuollut 6. marraskuuta 1796 (67 vuotta)
Pietari, Venäjä
Hautapaikka Pietari-Paavalin linnoitus, Pietari
Puoliso Pietari III
(vih. 1745; k. 1762)
Lapset
  • Paavali I
  • Anna Petrovna
  • Aleksei Grigorjevitš Bobrinski
  • Jelisaveta Grigorjevna Temkina, pidetty Grigori Potjomkinin lapsena, epätodennäköinen[1]
Koko nimi Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst
Suku Askania
Romanov (avioliiton kautta)
Isä Kristian August
Äiti Johanna Elisabet
Uskonto ortodoksisuus, aiemmin luterilaisuus
Nimikirjoitus
Katariina Suuren keisarillinen monogrammi
Nuori Katariina vuonna 1745 (Louis Caravaquen maalaus)

Katariina II Suuri (ven. Екатерина II Великая, Jekaterina II Velikaja, synt. Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst; 2. toukokuuta 1729 Stettin, Pommerin provinssi, Preussi – 17. marraskuuta (J: 6. marraskuuta) 1796 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisarinna vuosina 1762–1796.

Syntyjään hän oli Anhalt-Zerbstin ruhtinaan tytär, prinsessa Sophie. Hän kuului vanhaan saksalaiseen Askanian halltisijasukuun ja nai Venäjän kruununperillisen suuriruhtinas Pietarin, josta sittemmin tuli keisari Pietari III vuonna 1762, ja näin hän kuului avioliiton kautta Romanov-sukuun.

Katariina, suuriruhtinatar Jekaterina Aleksejevna, nousi keisarinnapuolisoksi keisari Pietari III:n vaimona vuoden 1762 alussa ollessaan 33-vuotias, ja myöhemmin samana vuonna hän kaappasi vallan mieheltään. Katariina II:n valtakaudella Venäjän keisarikunta saavutti merkittäviä sotilaallisia voittoja muun muassa Osmanien valtakuntaa vastaan ja Venäjän alue laajeni merkittävästi: Katariinan II:n aikana Venäjä valloitti muun muassa Krimin kaanikunnan. Lännessä Venäjään liitettiin suuri osa Puola-Liettuan alueesta Puolan jakojen myötä ja lisäksi Alaskasta tuli Venäjän siirtomaa.

Katariina II jatkoi Venäjän uudistamista ja länsimaistamista jatkaen ihailemansa Pietari Suuren työtä. Katariina II:n valtakautta pidetään usein Venäjän ”kultakautena”, jolloin Venäjän imperiumista tuli todellinen suurvalta. Lisäksi hänen aikanaan Venäjälle perustettiin useita uusia kaupunkeja. Hän sai lisänimen ”Suuri” jo elinaikanaan. Toisaalta maaorjuus jatkui ja huomattavan suuri osa Venäjän kansasta kärsi, ja lisäksi Katariina II aloitti Ukrainan suurilta osin epäonnistuneet venäläistämispyrkimykset, jotka jatkuivat vielä pitkälle 1900-luvulle saakka. Keisarinna ei myöskään lupauksestaan huolimatta tehnyt Venäjästä oikeusvaltiota.

Saksalainen prinsessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sophie Auguste Friedrike syntyi 2. toukokuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 21. huhtikuuta) vuonna 1729 Stettinin linnassa Pommerin provinssissa Preussissa. Hänen vanhempansa olivat Anhalt-Zerbstin ruhtinas Kristian August ja ruhtinatar Johanna Elisabet (os. Holstein-Gottorp). Sophie ei saanut äidiltään paljonkaan huomiota, ja häntä pidettiin kapinallisena ja vähemmän kauniina lapsena. Hänen hiuksensa leikattiin useita kertoja märkäruven poistamiseksi ja hän joutui pitämään korsettia vuosien ajan selkärangan vinouman korjaamiseksi.[2]

Kotiopettajien mukaan Sophien muisti oli poikkeuksellisen hyvä, ja hänen tiedonhalunsa oli suuri. Ikäisistään tytöistä poiketen Sophie ei leikkinyt nukeilla, vaan käyttäytyi poikamaisesti. Muut lapset tunnustivat auliisti hänen johtajuutensa.[3]

Suuriruhtinatar Jekaterina Aleksejevna, Georg Christoph Grooth noin 1745

Puolisoksi Venäjän keisarisukuun

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suuriruhtinas Pjotr Fjodorovitš ja suuriruhtinatar Jekaterina Aleksejevna, Anna Rosina de Gasc, 1756

Sophien täytettyä 14 vuotta hänet vedettiin mukaan Euroopan ylhäisimpien jalosukuisten avioliittomarkkinoille. Preussin kuninkaan Fredrik II:n avustuksella häntä ryhdyttiin pian sovittamaan yhteen Venäjän suuriruhtinas Pietarin kanssa. Suunnitelmassa suuri merkitys oli epäilemättä myös hänen äidillään Johanna Elisabeth von Holstein-Gottorpilla, jonka isorokkoon kuolleen veljen Karl August Holstein-Gottorpin kanssa vastikään Venäjän valtaistuimelle noussut keisarinna, Pietari Suuren tytär Elisabet oli ollut nuorena kihloissa. Sophie äiteineen lähtikin Venäjälle tammikuussa 1744 tapaamaan sekä Elisabetia että nuorta Pietaria. Avioliitto 16-vuotiaan Sophien ja 17-vuotiaan Pietarin kanssa solmittiin 21. elokuuta 1745.[4]

Perillä Pietarissa Sophielle selvisi totuus hänen tulevasta puolisostaan, ankaran kasvatuksen turmelemasta pelokkaasta, teeskentelevästä ja hennosta nuorukaisesta, joka piti koiralaumaa huoneessaan ja leikki tinasotilailla.[5] Kruununperillinen ei ollut kovinkaan kiinnostunut morsiamestaan. Lisäksi nuorten luonteet poikkesivat toisistaan monissa suhteissa: siinä missä ortodoksiseen uskoon kääntymisen myötä nimen Katariina Aleksejevna (ven. Екатерина Алексеевна) saanut nuori nainen pyrki intohimoisesti samaistumaan uuteen kotimaahansa, suuriruhtinas oli haluton opettelemaan venäjää tai tunnustamaan ortodoksista uskoa ja kaipasi nuoruudenkotiinsa Kieliin. Avioliitosta muodostuikin etäinen hyötyavioliitto.

Hovissa Katariina sekaantui keisarihovin politiikkaan vastoin keisarinna Elisabetin toiveita ja laajensi asemaansa keisarinnan sairastumisen kustannuksella.[5] Hänellä oli monia suosikkeja, esimerkiksi Sergei Saltykov ja Grigori Orlov.[6]

Yhdeksän vuotta hartaasti odotettu kruununperijä, suuriruhtinas, tšarevits Pavel Petrovitš syntyi 1. lokakuuta 1754 keisarinna Elisabetin kesäpalatsissa, Pietarissa. Keisarinna oli läsnä synnytyksessä, lapsi otettiin heti pois äidiltään ja kasvatettiin lastenhoitajien hoivissa keisarinna Elisabetin tahdon mukaisesti.

Keisarinnana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katariina II noin 50-vuotiaana, Jean-Baptiste Lampi, 1780-luku

Vallankaappaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari nousi keisarin valtaistuimelle hallitsijanimellä Pietari III vuonna 1762 tätinsä keisarinna Elisabetin kuoleman jälkeen. Lyhyen hallituskautensa aikana hän irrotti Venäjän seitsenvuotisesta sodasta ja aloitti toimet kirkon vallan kaventamiseksi. Samalla hän menetti ortodoksisen papiston tuen pitäessään salaa kiinni luterilaisuudesta. Siviilihenkilöt ja sotilaat katsoivat Pietarin sopimattomaksi tehtäviinsä ja halusivat julistaa tämän hallituskyvyttömäksi. Siviilit kannattivat Katariinan väliaikaista hallitusta, kunnes tämän 8-vuotias poika Paavali tulisi täysi-ikäiseksi.

Sotilaspiirit puolestaan vaativat keisarin valtaistuinta Katariinalle. Katariina suoritti vallankaappauksen kuultuaan huhun miehensä aikeista mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa ja sulkea Katariina luostariin. Kaappaus oli veretön, ja Pietari suljettiin Ropsunhovin palatsiin lähelle Pietarhovia.[7]

Pietari III kuoli epäselvissä oloissa heti vangitsemisensa jälkeen. Myöhemmin Orlov tunnusti kirjeessään Katariinalle osallistuneensa murhaan, jossa Pietari kuristettiin tai tukahdutettiin hengiltä.[8] Katariina säilytti kirjeen läpi elämänsä merkkinä omasta syyttömyydestään.[7] Pietarin kuoleman jälkeen Katariina antoi julkilausuman, josta on tehty ja tehdään edelleen paljon pilkkaa. Julkilausuman mukaan Pietari III oli kuollut ”peräpukamakoliikkiin”. Tästä erikoisesta kuolinsyystä tuli 1700-luvun Euroopassa kiertoilmaus poliittiselle murhalle.[9]

Aviomiehensä kuoleman jälkeen Katariinasta tuli Venäjän keisarinna Katariina II. Hänen hallituskautensa kesti vuodesta 1762 vuoteen 1796. Vallananastus tapahtui niin nopeasti, että ulkomaiset diplomaatit eivät uskoneet sen vakiintumiseen. Katariinaa pidettiin ”nuorena seikkailijattarena”, jonka hallituskaudesta muodostuisi pikavierailu maailmanhistoriaan.[10]

Katariina II:n nousu maan johtoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtaannousunsa jälkeen Katariina II pyrki nopeasti parantamaan horjuvaa asemaansa ulkomaalaisena hallitsijana. Hän piti valtion asioiden johdossa samat ministerit, jotka olivat toimineet edellisten hallitsijoiden aikana. Nikita Panin jatkoi ulkoministerinä ja Mihail Vorontsov pääministerinä.[10] Katariina ryhtyi korjaamaan valtion katastrofaalista budjettivajetta peruuttamalla mahtisukujen etuoikeuksia ja luomalla uusia veroja ja maksuja. Lisäksi hän otti lainaa, luopui hallitsijoiden henkilökohtaisesta budjetista ja perusti pankin, jolla oli setelinanto-oikeus.[10]

Katariina II halusi myös lisätä kansanopetusta ja selkeyttää julmaa ja sekavaa lainsäädäntöä kirjoittamalla vuonna 1767 oman lakikokoelman, joka kuitenkin sisälsi laajoja lainauksia Montesquieun Lakien hengestä sekä Beccarian Rikoksesta ja rangaistuksesta. Katariina lupasi tehdä Venäjästä oikeusvaltion, joka kunnioittaa kaikkien ihmisten luontaisia oikeuksia. Montesquieun teoksesta Katariina poikkesi siinä, että hallitsija oli Venäjällä suvereeni, koska suuri maantietellinen alue edellytti ehdotonta valtaa. Lainsäädäntötoimikunta kutsuttiin koolle vuonna 1767, ja siihen kuului aateliston, porvariston, valtion laitosten, kasakoiden, ei-venäläisten henkilöiden ja kruununtalonpoikien edustajia. Lainsäädäntötoimikunta hajotettiin vain vuoden kestäneen työn jälkeen osmanien valtakuntaa vastaan käydyn sodan vuoksi. Ainoa tulos toimikunnan työstä oli päätös myöntää keisarinnalle arvonimet "Suuri" ja "Isänmaan viisas äiti". Vaikka lainsäädäntötyö pysähtyi, se toimi esimerkkinä tuleville sukupolville. Katariina II pyrki jopa luomaan eräänlaisen edustuksellisen parlamentin perustamalla Suuren valiokunnan, jonka toiminta kuitenkin päättyi jo pian alkamisensa jälkeen.[11][12]

Katariina II suosi valtansa vakiinnuttamiseksi uutta nousevaa aatelia ja institutionalisoi lainsäädäntöön maaorjuuden, joka oli Länsi-Euroopassa valistuksen voimasta ja seuraavalla vuosisadalla teollistumisen johdosta heikkenemässä.

Katariina II Henkikaartin Preobraženskin rykmentin unformussa, Vigilius Eriksen 1762

Ihmissuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariinan aviomiehen kuoleman jälkeen hänellä oli monia rakastajia. Rakastajia oli ollut jo avioliiiton aikana, ja niistä oli syntynyt kaksi aviotonta lasta, Anna Petrovna (1757–1759) ja Aleksei Bobrinski (1762–1813). Pitkäaikaisiin rakastettuihin kuuluivat Grigori Orlov, Grigori Potjomkin sekä nuorena kuollut Aleksandr Lanskoi. Miehet pääsivät merkittäviin yhteiskunnallisiin asemiin, kuten esimerkiksi Stanislaw Poniatowski, josta tuli Puola-Liettuan kuningas.

Hallitustoimet ajoivat Katariinan eroon pojastaan Paavalista, joka oli kasvanut jo syntymästään lähtien keisarinna Elisabetin tahdosta lastenhoitajien huomassa. Paavali oppi vihaamaan äitiään ja ihannoi isäänsä, jota ei juurikaan ollut ehtinyt tuntea. Vanhemmiten Katariina alkoi suunnitella poikansa syrjäyttämistä vallanperimyksessä korvaamalla tämän pojanpojallaan Aleksanterilla (Aleksanteri I), joka oli otettu pois vanhemmiltaan ja kasvanut isoäitinsä määräämien hoitajien huomassa ja joka ihaili tätä suuresti.[13] Vastenmielisyys oli molemminpuolista ja aika ajoin Katariina ilmaisi sen julkisesti. Hänen mielestään Paavali oli kuin ”sinappia jälkiruoassa”.[14]

Katariina kirjoitti ahkerasti valistusmiehille, kuten Voltairelle, d'Alembertille, Diderotille ja von Grimmille. Diderot ja von Grimm myös kävivät hänen luonaan Pietarissa.[15]

Taide ja kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katariina II:n marmoripatsas Minervan hahmossa, kuvanveistäjä Fedot Šubin 1789–1790

Katariina II oli kulttuuria suosiva valistushallitsija, joka kävi kirjeenvaihtoa valistusfilosofien kanssa. Hän teki Pietarista Pariisin kilpailijan Euroopan kulttuurielämän keskuksena. Vuonna 1764 Katariina rakennutti Pietariin Eremitaašin, joka toimi hänen hovimuseonaan. Hän tuki italialaista oopperaa, maalaustaidetta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria. Arkkitehdit suunnittelivat Pietarin lähelle Tsarskoje Seloon Katariinan palatsin uudistamisen vuosina 1770-1790, jonka loistokkuus ja varsinkin arkkitehti Charles Cameronin sisustukset lumosivat hänet. Tässä palatsissa hän vietti kaikki hallituskautensa kesät kuolemaansa asti. Katariina palkitsi pääarkkitehtina toimineen Bartolomeo Rastrellin kreivin arvonimellä. Katariina II:n hallituskaudella yksityiset kirjapainot saivat julkaista kirjoja vuodesta 1783 lähtien ja Moskovan Bolšoi-teatteri rakennettiin.[16]

Katariina II:n hankkimia Rubensin maalauksia Talvipalatsissa

Venäjän Akatemia, Akademija Rossisjskaja perustettiin vuonna 1783 ja sen johtoon nimitettiin Katariinan hyvä ystävä Jekaterina Daškova.[17] Katariina II:n valtakauden loppupuolella 1790-luvulla yhteiskuntaa kritisoivaa kirjallisuutta sensuroitiin tiukasti ja kirjailijoita kuten Aleksandr Radištšev jopa tuomittiin kuolemaan.[17]

Katariinan taiteen keräily ei perustunut rakkauteen taidetta kohtaan vaan enemmänkin poliittisiin vaikuttimiin kasvattaa Venäjää Euroopan valistuneiden maiden joukossa. Hän tiesi, että merkittävän aseman saavuttaminen kansainvälisessä politiikassa vaati tuekseen suuren taidekokoelman.[18] Katariina myönsi itse, ettei tuntenut rakkautta taiteeseen, vaan oli ”saaliinhimoinen ahmatti”.[19] Eurooppalaiset intellektuellit kuten Voltaire ja Étienne Maurice Falconet toimivat hänen taideasiantuntijoinaan ja hankkivat hänen kokoelmiinsa Rembrandtin, Rubensin ja muiden mestareiden maalauksia eri pääkaupunkien taidehuutokaupoissa. Valtavan budjettinsa avulla Katariina rahoitti taidehankinnat ja saavutti rauhanomaiset voitot kilpailijoistaan.[18]

Katariina II lainsäätäjänä Oikeuden jumalattaren temppelissä, Dmitri Levitski, 1783

Hollantilaisen kauppa-alus Vrouw Marian uppoaminen Suomenlahteen kesällä 1771 merkitsi Katariinalle melkoista menetystä. Aluksen mukana vajosi mereen useita Amsterdamin suuresta taidehuutokaupasta hankittuja maalauksia, jotka olivat matkalla hänen kokoelmiinsa.[18] Musiikki ei kuulunut keisarinnan suosikkiajanvietteisiin, sillä hänen omien sanojensa mukaan se oli hänelle harvoin muuta kuin meteliä.[3] Esikuvansa Pietari Suuren kunniaksi hän teetti Pietariin patsaan, kuuluisan Vaskiratsastajan, jonka jalustaan hän antoi kirjoittaa latinaksi ja venäjäksi ”Pietari ensimmäiselle Katariina toiselta 1782”.[20]

Maiden laajentamista ja sodankäyntiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jemeljan Pugatšov tuomitsee vangittuja virkamiehiä ja aatelisia, Perov, 1875

Hallituskautensa aikana Katariina II laajensi Venäjän keisarikuntaa itään ja länteen. Laajentaminen ei kuitenkaan onnistunut ilman sotia. Krimin niemimaan omistus ja Balkanin ja Mustanmeren hallinta aiheuttivat kiistoja ja johtivat vuonna 1768 alkaneeseen sotaan, jossa Osmanien valtakunta kärsi raskaita tappioita.[21] Kreivi Aleksei Grigorjevitš Orlovin johtama Venäjän keisarikunnan laivasto tuhosi koko Osmanien laivaston vuoden 1770 aikana Chíosin lähellä Egeanmerellä. Seuraavan vuoden aikana Venäjä valtasi Krimin niemimaan, koska tataarien muodostama Krimin kaanikunta harjoitti Venäjän mielestä kristittyjen sortoa.[22]

Saavutetuista voitoista huolimatta Katariina II halusi rauhaa osmanien hallituksen Korkean portin kanssa. Armeijan ylläpito oli kallista ja Katariina näki menetykset voittoja suurempina. Sota toi talousongelmia Venäjälle ja säädetyt verot saivat aikaan sosiaalista levottomuutta. Myöskään Preussi ja Itävalta eivät halunneet Venäjän vahvistuvan liikaa. Itävalta teki salaisen liiton osmanien kanssa ja lupasi palauttaa näille Venäjän aluevaltauksen alle jääneet maat. Katariinan saatua tietää salaisesta sopimuksesta, hän taivutteli Itävallan Arkkiherttuatar Maria Teresian muuttamaan mieltään lupaamalla tälle osan Puolaa.[22] Venäjän, Itävallan ja Preussin neuvottelut johtivat ensimmäiseen Puolan jakoon vuonna 1772.[23]

Satiiri Katariinan moraalista ja Venäjän ja Turkin sodasta, vuodelta 1791
Satiiri Katariina II:n moraalista ja Venäjän ja Turkin sodasta, vuodelta 1791

Jo Pietari I Suuren hallituskautena aloitetut uudistukset johtivat Pugatšovin kapinaan vuosina 1773–1774, joka oli kasakoiden viimeinen suuri kansannousu hallituksen päätöksiä vastaan.[24] Kapina levisi nopeasti, koska Venäjän sotavoimat olivat toisaalla. Kapinan johtaja Jemeljan Pugatšov uskotteli kansalle olevansa Pietari III, tsaarin valtaistuimen oikeutettu hallitsija. Hän lupasi talonpojille maata ja määräsi maaorjuuden lakkauttamisen. Turkin kanssa kesällä 1774 solmitun rauhan jälkeen Venäjän armeija puuttui kapinaan ja mestautti Pugatšovin. Talonpoikien ahdinko syveni kapinan jälkeen ja Katariina II menetti yhteyden maaseudun väestöön.[11]

Katariina II venäläisessä asussa, Mihail Šibanov 1787

Syksyllä 1786 Venäjän ja Turkin välit kärjistyivät turkkilaisten huolestuttua Venäjän leviämisestä Kaukasukseen. Kesällä 1787 osmanit vaativat Katariina II:sta hyväksymään turkkilaisen konsulin nimityksen Krimillä ja vetämään venäläiset joukot pois Georgian alueelta.[22] Samana vuonna Turkki aloitti uuden sodan Venäjää vastaan. Talousongelmista kärsivä Katariina joutui sotaan myös serkkunsa, Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n kanssa. Kustaan joukot hyödynsivät Venäjä-Turkki sotatilaa saadakseen hyvitystä Ruotsin ja Suomen aiemmille aluemenetyksille. Suomalaisten upseerien muodostama Anjalan liitto lähetti Katariinalle kirjeen, jossa toivottiin pikaista rauhaa ja todettiin Ruotsin kuninkaan käynnistämän sodan aiheettomaksi.[25] Rauha solmittiin Värälässä vuonna 1790 ilman rajamuutoksia. Viimeisinä vuosinaan Katariina II osallistui Puolan myöhempiin jakoihin vuonna 1793 ja vuonna 1795.[6]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katariina II kävelyllä italianvinttikoiransa Zemiran kanssa Katariinan palatsin puistossa, Tšesmen taistelun muistopylväs taustalla, Vladimir Borovikovski 1794

Ajauduttuaan välirikkoon poikansa Paavalin kanssa Katariina päätti tietoisena heikentyneestä terveydestään toteuttaa suunnitelmansa pojanpoikansa Aleksanterin määräämisestä seuraajakseen. Hän suunnitteli julistavansa aikomuksensa Pyhän Katariinan päivänä 24.11. Keisarinnan voimat kuitenkin pettivät vain muutamia viikkoja ennen aiottua ilmoitusta. Hän sai halvauskohtauksen/aivoverenkierron häiriön marraskuun alussa ja kuoli pari päivää sen jälkeen 67-vuotiaana 5./16. marraskuuta 1796. Myöhemmin Katariina ja hänen aviomiehensä Pietari III haudattiin Pietari-Paavalin katedraaliin Pietarissa.[26] Paavali I nousi Venäjän valtaistuimelle ja Aleksanteri peri kruunun vasta isänsä jälkeen vuonna 1801.

Rakastajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina tunnettiin lukuisista miessuhteistaan ja elämänsä aikana hänellä kerrotaan olleen vähintään 12 rakastajaa.[27] Suhteet hoidettiin kaikessa julkisuudessa. Niin kauan kuin miehet nauttivat Katariinan suosiosta he saivat asua omassa pikku hovissaan ja heillä oli yleensä oma huoneisto Talvipalatsissa tai Katariinan palatsissa Tsarskoje Selossa. Poistuessaan he saivat runsaat läksiäislahjat: maatiloja maaorjineen, kaupunkitaloja, jalokiviä ja rahaa sekä korkeita sotilasarvoja.[5]

  • Sergei Saltykov: Ylhäisestä aatelissuvusta oleva hovimies ja Katariinan ensimmäinen rakastaja n. 1752-1754. Neitseellisessä avioliitossa elänyt Katariina rakastui hetkellisesti Saltykoviin, joka keisarinnan oman väittämän mukaan oli hänen poikansa Paavali I:n isä.[7] Tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa, sillä Pietari III:lle tehty kirurginen toimenpide (fimoosin circumsicio) paransi hänen sukupuolisen kyvyttömyytensä, eikä hänen isyytensä ole poissuljettu. Keisarinna Elisabet lähetti diplomaatin uralle ryhtyneen Saltykovin uuteen asemapaikkaansa Hampuriin vuonna 1755.[28]
  • Stanislaw Poniatowski: Hienostunut 23-vuotias Pariisin puolalainen, joka oli vieraillut Euroopan kaikissa hoveissa. Hänestä tuli Katariinan rakastaja 1750-luvun lopulla ja mahdollisesti hänen lapsena kuolleen tyttärensä Anna Petrovnan (1757–1759) isä.[29] Poniatowskista tuli myöhemmin Puolan kuningas.[30]
  • Grigori Orlov: Kaartinupseeri ja Katariinan valtaan nostaneen kaappauksen keskeinen osanottaja. Heistä tuli rakastavaiset vuonna 1761, ja suhde jatkui yksitoista vuotta. Orlov lahjoitti Katariinalle yhden maailman suurimmista timanteista voittaakseen tämän suosion takaisin.[31] Pariskunnalla oli poika nimeltä Aleksei Bobrinski (1762–1813), jolle Katariina lahjoitti tiluksiaan.
Aleksandr Vasiltšikov ennen vuotta 1803
  • Aleksandr Vasiltšikov (1746–1813): Nuori kaartinluutnantti, joka nimitettiin kamariherraksi ja adjutantiksi ja jonka kanssa Katariinalla oli suhde vuosina 1772–1773. Vasiltšikov edusti kuuluisaa venäläistä aatelissukua, ja viehätti aluksi Katariinaa nuoruudellaan ja komeudellaan. Myöhemmin Katariina ikävystyi Vasiltšikovin seurassa ja kaipasi vierelleen miestä, jonka kanssa voisi myös puhua.[32] Tunteellinen Vasiltšikov taas valitti, ettei keisarinna halunnut kuulla hänen sydäntänsä painavista asioista ja tunsi itsensä gigoloksi, kun hän jostain puutteesta kerrottuaan löysi seuraavana päivänä taskustaan parituhatta ruplaa. Hänen tuli olla saatavilla jatkuvasti eikä hän saanut poistua palatsista ilman lupaa.[33] Suhteen päätyttyä hän sai 100 000 ruplaa, 50 000 ruplan edestä jalokiviä, 7 000 maaorjaa eli sielua sekä talon Pietarin Palatsiaukiolta. Vasiltšikov pysyi naimattomana ja keräsi huomattavan taidekokoelman Moskovaan.
  • Grigori Potjomkin: Sivistynyt ja lahjakas korkea-arvoinen upseeri, joka oli Katariinan hallituksen jäsen vuoteen 1791 saakka. Heidän rakkaussuhteensa kesti noin vuoteen 1776, ja Katariinan otaksutaan jopa menneen salaa naimisiin Potjomkinin kanssa.[34] Rakkaussuhteen viilennyttyä Potjomkin säilytti vaikutusvaltansa valitsemalla Katariinan kaikki seuraavat rakastajat.[35][36] Historioitsija Simon Sebag-Montefiore kumoaa tämän väitteen tutkittuaan vuosien ajan Katariina II:n ja Potjomkinin kirjeenvaihtoa. Moni nuori upseeri hakeutui keisarinnan lähipiiriin ja myös monet äidit esittelivät hänelle poikiaan. Pariskunnan suhde säilyi läheisenä heidän samankaltaisten älyllisten ominaisuuksiensa vuoksi.[37]
Pyotr Zavadovsky, ennen vuotta 1795
  • Pyotr Zavadovsky (1739–1812): Ukrainalainen upseeri ja virkamies, virallisesti hänet nimitettiin Katariina II:n sihteeriksi vuonna 1775. Hän avusti Katariinaa myös paikallishallinnon uudistamisessa. Heidän romanssinsa alkoi 1776 tammikussa ja loppui kesällä 1777 kestettyään muutaman kuukauden. Vakavamielinen ja kultivoitunut Zavadovsky näyttää olleen aidosti kiintynyt Katariinaan, koska hän oli mustasukkainen Potjomkinille, vaikka tämä ei ollut enää Katariinan fyysinen rakastaja. Zavadovsky sai jäähyväislahjaksi 50 000 ruplaa ja 4 000 maaorjaa Ukrainassa.[38] Kesti 10 vuotta ennen kuin hän avioitui. Hänestä tuli keisarikunnan korkein koulutuksesta vastaava virkamies ja opetusministeri.
Simeon Zorić, 1790-luku

* Simeon Zorić, Semjon Zorich (1743–1799); Serbialainen husaarien majuri ja kreivi, Potjemkinin adjutantti, jonka tämä ylensi ensin everstiluutnantiksi ja myöhemmin kenraalimajuriksi. Tarinan mukaan Katariinan hovinainen Praskovja Bruce ja Katariinan henkilääkäri John Rogerson olivat testanneet hänen kelpoisuutensa keisarinnalle. Katariinan ja Zorićin suhde alkoi vuonna 1777 ja päättyi kevällä 1778 keisarinnan kyllästyttyä miehen kortinpeluuaddiktioon ja Zorić jätti hovin saatuaan lupauksen tiluksista ja tuhansista maaorjista.[39] Hänelle annettiin 50 000 ruplaa, talo Talvipalatsin lähellä, Škloun kaupunki Vitebskin maakunnan Ošhan alueella ja sen 7 000 maaorjaa sekä osa Veliž starostvoa.

Ivan Rimski-Korsakov, noin 1779
  • Ivan Rimski-Korsakov (1754–1831): Nuori upseeri, jota Potjomkin piti sopivan oppimattomana ja kevytmielisenä nimitettiin adjutantiksi, sitten kamariherraksi ja kenraalimajuriksi, jonka kanssa Katariinalla alkoi suhde vuonna 1778. Keisarinna kutsui Korsakovia Pyrrhokseksi hänen klassisen kauneutensa, lauluäänensä ja viulunsoittonsa vuoksi. Hänelle annettin talo Palatsin rantakadulta, suuri maatila ja 6 000 maaorjaa Mogiljovin kuvernementissa, 200 000 ruplaa sekä timantteja ja helmiä jopa 400 000 ruplan arvosta. Katariina jätti hänet vuonna 1779 yllätettyään hänet hovinaisensa Praskovja Rumjantseva Brucen kanssa. Uskotaan, että hovinainen, Potjomkinin sisarentytär Aleksandra von Engelhardt-Branitskaja ohjasi keisarinnan oikeaan huoneeseen Potjomkinin käskystä, joka toivoi sekä Rimski-Korsakovin että Brucen menettävän asemansa hovissa ja näin myös tapahtui. Ivan Rimski-Korsakov kuuluu samaan sukuhaaraan kuin 1800-luvulla elänyt säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakov.[36] Korsakov karkotettiin Moskovaan, johon häntä seurasi Praskovja Rumjantseva Bruce. Suhde loppui pian ja Praskovja palasi aviomiehensä kreivi Brucen luokse. Rimski-Korsakov aloitti suhteen naimisissa olevan 10 vuotta vanhemman kreivitär Stroganovin, ruhtinatar Jekaterina Petrovna Trubetskajan (1754–1815) kanssa ja heille syntyi vuosina 1785-1786 neljä lasta. Kreivi Aleksandr Stroganov otti avioeron. Katariinan pojan Paavali I:n aikana Korsakov lähes karkotettiin yli 800 km päähän Saratoviin.
Aleksandr Lanskoi, 1782
  • Aleksandr Lanskoi (1758-1784): Nuori kaartinupseeri, jonka kanssa Katariina aloitti suhteen vuonna 1780. Skandaalimaisen 30 vuoden ikäeron vuoksi perhe oli aluksi vastahakoinen, mutta ahne suku hukutettiin lahjoihin, kiinteistöihin ja virka-ylennyksiin. Potjomkin oli huomannut Lanskoin, kun tämä käyttövarojensa puutteen vuoksi anoi siirtoa provinssivaruskuntaan, ja nimitti tämän adjutantikseen. Hänet ylennettiin kamariherraksi ja vielä kenraaliluutnantiksi. Ensimmäinen lahja rakastajalle oli tavanomainen 100 000 ruplaa, jalokiviä ja maakartano maaorjineen. Tämän lisäksi Katariina II antoi hänelle suhteen aikana kreivin arvonimen, kaksi taloa Pietarissa, kaksi taloa Tsarskoje Selossa sekä palatsin maisemapuistoineen Pihkovassa, 10 000 niteen kirjaston, taide-esineitä, 119 hollantilaista ja flaamilaista maalausta (Rembrandt, van Dyck). He harrastivat yhdessä gemmologiaa ja kaiverrettuja kiviesineitä (gemmejä). Suhde kesti neljä vuotta ja merkitsi Katariinalle paljon. Hänellä oli myös äidillisiä tunteita miestä kohtaan, jota hän kohteli kuin oppilastaan ja luki hänen kanssaan Francesco Algarottin teoksia sekä auttoi häntä ranskankielisten kirjeitten kirjoittamisessa. He matkustivat paljon yhdessä virallisilla vierailuilla. Katariina järkyttyi syvästi Lanskoin kuollessa vuonna 1784 äkillisesti kurkkumätään ja suri häntä eristäytyneenä hovista monta kuukautta.[36] Keisarinna tilasi hoviarkkitehdiltään Giacomo Quarenghilta suunnitelman mausoleumiksi (nykyinen Kazanin Jumalanäidin ikonin kirkko, 1785-1790), johon hänet haudattiin Tsarskoje Seloon. Hänelle pystytettiin myös muistomerkki Katariinan palatsin puistoon.
Aleksandr Jermolov
  • Aleksandr Jermolov (1754–1834): 31-vuotias vaalea ja kookas upseeri, Potjomkinin adjutantti, jonka hän esitteli Katariinalle. Suhde kesti joitakin kuukausia vuosina 1785–1786, mutta keisarinna ei osoittanut erityistä kiinnostusta uutta valittuaan kohtaan, joka oli varsin yksivakainen eikä muista rakastajista poiketen halunnut rikastuttaa sukulaisiaan. Hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hän sai 4 000 maaorjaa sekä 400 000 ruplaa. Jermolovin juonittelut Potjomkinia vastaan lisäsivät hänen epäsuosiotaan ja Katariina kieltäytyi lopulta tapaamasta häntä.[40] Hän matkusti Pariisiin ja palattuaan nai vuonna 1790 rikkaan ruhtinatar Jelisaveta Mihailovna Golitsinan (1768-1833) ja heille syntyi kolme poikaa. Hän vietti vuodesta 1800 lähtien loppuelämänsä Schloss Frohsdorfissa sekä asui Wienissä.
Aleksandr Dmitrijev-Mamonov, 1787
  • Aleksandr Dmitrijev-Mamonov (1758–1803): Komean ulkonäkönsä ja erinomaisten seuramiehen taitojensa turvin, hän puhui sujuvasti ranskaa, Mamonovin oli helppo päästä keisarinnan suosioon vuonna 1786.[41] Vuoden sisällä hänet ylennettiin everstiksi, kamariherraksi ja kenraaliluutnantiksi sekä hänen perheensä ja sukunsa hukutettiin lahjoihin ja suosionosoituksiin. Mamontov alkoi kyllästyä 60-vuotiaaseen keisarinnaan, joka oli takertuva ja mustasukkainen. Katariina jätti miehen vuonna 1789 saatuaan selville, että tällä oli romanssi hovinaisen, 16-vuotiaan ruhtinatar Darja Fjodorovna Šherbatovan kanssa. Kiinnijäänyt pariskunta rukoili keisarinnan anteeksiantoa polvillaan. Parin avioituessa Katariina henkilökohtaisesti huolehti heidän puvuistaan ja lahjoitti Mamonoville runsaan läksiäis- tai häälahjan:[42] 100 000 ruplaa ja 2 250 maaorjaa, sillä ehdolla että he lähtevät pois pääkaupungista. Vuotta myöhemmin Mamonov tuli katumapäälle ja kirjoitteli Moskovasta kaipaavia kirjeitä keisarinnalle, joihin tämä ei koskaan vastannut vaikkakin suhtautui tähän ystävällisesti elämänsä loppuun asti.
Platon Zubov
  • Platon Zubov (1767–1822): 22-vuotiaan Zubovin esitteli Katariinalle hänen kaukainen sukulaisensa Nikolai Saltykov. Katariinaa lähes 40 vuotta nuorempi vartioupseeri Zubov oli keisarinnan viimeinen lemmitty ja suhde kesti seitsemän vuotta Katariinan kuolemaan asti. Hänelle annettiin ensin kreivin arvo, sitten Reichsfürstin arvo ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaan arvo. Hän sai omistukseensa kymmeniä tuhansia maaorjia. Pjotr Zavadovskyn jälkeen Zubov oli Katariinan rakastajista ensimmäinen, jolla oli lisäksi merkittävä poliittinen asema, mutta Katariinan hänelle antamat ylennykset, kuten Uuden Venäjän ja Krimin kenraalikuvernöörin virka, olivat enemmän kuin mihin hänellä oli kykyjä ja mitä hän oli ansainnut. Häntä pidettiin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpana miehenä keisarinnan viimeisinä hallitsijavuosina. Katariinan palatsin uusi siipi jopa nimettiin hänen mukaansa. Zubovin luonne oli oikukas ja epävakaa. Hän oli kirjailija Aleksandr Sumarokovin ja näytelmäkirjailija Denis Fonvizinin patronaatti, mutta hänen uskotaan kuitenkin kiihdyttäneen yhteiskuntakriitikko Aleksandr Radištševin ja kustantaja Nikolai Novikovin vainoamista. Kruununperillistä tsarevitš Pavelia hän ei kunnioittanut, joten ei ole yllättävää, että Katariinan kuolema vuonna 1796 sai Zubovin hulluuden partaalle. Kymmenen päivän ajan hän piiloutui sisarensa Olgan taloon. 11. päivänä hänen luonaan vieraili keisari Paavali I, joka joi hänen terveydekseen ja toivotti hänelle "niin monta vuotta vaurautta kuin tässä dekantterilasissa on pisaroita". Tästä huolimatta häneltä riistettiin kaikki omaisuus, hänet vapautettiin kaikista viroistaan ​​ja häntä kehotettiin lähtemään ulkomaille. Vuonna 1801 Zubovilla ja hänen veljillään oli tärkeä osa Paavali I:n syrjäyttämiseen tähdänneessä salaliitossa.[43]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. (Frauen, die Geschichte machten. Von Hatschepsut bis Indira Gandhi. Alkusanat Kaari Utrio) Suomentanut Tuulikki Virta & Katja Zöllner. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5
  • Dixon, Simon: Personality and Place in Russian Culture: Essays in Memory of Lindsey Hughes. Modern Humanities Research Association, 2010. ISBN 978-1907322037
  • Facta, 10-osainen tietosanakirja osa 4. Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-01484-2
  • Johnson, Anthony: The Original Diva: The Life and Times of Catherine II the Great. lulu.com, 2009. ISBN 978-0557057542
  • Sebag-Montefiore, Simon: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri, s. 474. (Englanninkielinen alkuteos Prince of Princes: The Life of Potemkin) Suomentanut Koskinen, Ari P.. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 9789510314388
  • Sebag-Montefiore, Simon: Catherine the Great and Potemkin: The Imperial Love Affair. Orion, 2010. ISBN 978-0-297-86623-7
  • Troyat, Henri: Katariina Suuri. ((Catherine La Grande. Suomennos Heikki Kaskimies) Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21555-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Sebag-Montefiore, Simon: Catherine the Great and Potemkin: The Imperial Love Affair. Orion, 2010. S. 159 ISBN 978-0-297-86623-7
  2. ↑ Troyat s. 8–9.
  3. ↑ a b Troyat s. 10.
  4. ↑ Barth s. 206.
  5. ↑ a b c Barth s. 207.
  6. ↑ a b Facta osa 4. s. 743.
  7. ↑ a b c Barth s. 208.
  8. ↑ Dixon s. 158.
  9. ↑ Sebag-Montefiore, s. 73.
  10. ↑ a b c Troyat s. 164.
  11. ↑ a b Barth s. 213.
  12. ↑ Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 33-34, 36. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  13. ↑ Alexander Palace Time Machine
  14. ↑ Sebag-Montefiore, s. 474.
  15. ↑ Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 31-32. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  16. ↑ Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 36. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  17. ↑ a b Turoma, Sanna: Katariina II:n kausi. Teoksessa: Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna. (Toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. Gaudeamus, Helsinki 2015, 2. painos, Luku 2. ISBN 978-952-495-345-0.
  18. ↑ a b c The paintings and other art-objects nba.fi. Arkistoitu 8.10.2015. Viitattu 9.5.2015. (englanniksi) Web archive 2015
  19. ↑ Troyat s. 219.
  20. ↑ "The Bronze Horseman" Saint-Petersburg.com.
  21. ↑ Barth s. 210.
  22. ↑ a b c The Expansionist Policy of Catherine the Great towards the Ottoman Empire (1763-1796) anistor.gr. Viitattu 6.5.2015. (englanniksi)
  23. ↑ Barth s. 211.
  24. ↑ Tietosanakirja: kasakka runeberg.org. Viitattu 5.5.2015..
  25. ↑ Ruotsi ja Venäjä iskivät yhteen Kotkan edustalla vuonna 1790 yle.fi. Viitattu 7.5.2015.
  26. ↑ Barth s. 214.
  27. ↑ Smith, Douglas: Facts on the Life and Reign of Catherine the Great douglassmith.info. Arkistoitu 6.8.2014. Viitattu 9.5.2015. (englanniksi) Web archive 2014
  28. ↑ Troyat s. 98.
  29. ↑ Troyat s. 112.
  30. ↑ Johnson s. 37.
  31. ↑ Johnson s. 40.
  32. ↑ Troyat s. 252.
  33. ↑ Kaus, Gina: Catherine: The Portrait of An Empress, Viking Press, New York, 1935. Ss. 312-316. (kääntänyt Head, June)
  34. ↑ Troyat s. 257.
  35. ↑ Troyat s. 261.
  36. ↑ a b c Johnson s. 44.
  37. ↑ Sebag-Montefiore, s. 384.
  38. ↑ Troyat s. 261–262.
  39. ↑ Troyat s. 263.
  40. ↑ Troyat s. 308.
  41. ↑ Troyat s. 309.
  42. ↑ Troyat s. 354.
  43. ↑ The Mad Tsar? alexanderpalace.org. Viitattu 9.5.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Pietari III 		Venäjän keisarinna
1762–1796 		Seuraaja:
Paavali I
Venäjän lippu Edeltäjä:
Katariina Aleksejevna 		Venäjän keisarikunnan hallitsijan puoliso
1762 		Seuraaja:
Maria Fjodorovna
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Katariina_Suuri&oldid=22762343”