Kalotypia

William Henry Fox Talbot, John Moffat'n kuvaamana vuonna 1864

Kalotypia eli talbotypia on varhainen valokuvausmenetelmä, jonka William Henry Fox Talbot julkisti vuonna 1841 ja joka perustui hopeajodidilla päällystettyyn paperiin. Se oli ensimmäinen yleisesti käytetty tullut valokuvausmenetelmä, jossa kuvattavasta kohteesta saatiin ensin negatiivikuva, josta sitten voitiin valmistaa kuinka monta positiivista kuvaa tahansa.

Termi kalotypia (engl. calotype) johtuu kreikankielisistä sanoista καλός (kalos), "kaunis", and τύπος (typos), "tyyppi".

Thomas Duncan noin vuonna 1844 Hillin ja Adamsonin kuvaamana. Kalotypiavedos, koko 19.60 x 14.50 cm; National Gallery of Scotlandin kokoelmista.

Suolapaperikalotypiakuva skotlantilaisesta aristokraatti ja amatöörigolfaaja James Ogilvie Fairliestä noin vuosilta 1846–1849

Menetelmä

Talbot teki ensimmäiset onnistuneet kameravalokuvansa vuonna 1835 käyttämällä paperia, joka oli tehty valoherkäksi hopeakloridilla, joka tummenee sitä enemmän, mitä enemmän valoa siihen on osunut. Tämä varhainen ”fotogeeninen piirustusprosessi” edellytti, että paperia oli pidettävä kamerassa linssi avattuna niin kauan, kunnes kuva oli täysin näkyvissä. Vasta tunnin tai pidemmänkin valotusajan kuluttua saatiin kelvollinen negatiivi.

Vuoden 1840 lopulla Talbot keksi toisenlaisen valokuvausmenetelmän, jossa kamerassa muodostui vain hyvin himmeä tai täysin näkymätön latentti kuva, joka sitten oli kehitettävä samaan tapaan kuin jo edellisenä vuonna käyttöön tulleet dagerrotypiakuvat. Kirkkaassa päivänvalossa latentti kuva syntyi nyt jo kahdessa minuutissa. Sen jälkeen paperi, joka ei enää saanut altistua valolle, poistettiin kamerasta ja kehitettiin kemikaalien avulla täysin näkyväksi kuvaksi. Tämän menetelmän Talbot esitteli julkisesti vuonna 1841 nimellä kalotypia (engl. calotype) tai talbotypia (engl. talbotype).

Valoherkkänä aineena kalotyyppipapereissa käytettiin hopeajodidia, jota saatiin antamalla hopeanitraatin reagoida kaliumjodidin kanssa. Ensin ”jodisoitu paperi” tehtiin sivelemällä korkealuokkaisen kirjoituspaperin liuskaa hopeanitraattiliuoksella, antamalla sen kuivua, kastamalla se kaliumjodidiliuokseen ja antamalla sen jälleen kuivua. Tässä vaiheessa vallitsi kemiallinen tasapaino, niin että paperi ei käytännössä ollut valoherkkä, ja sitä voitiin säilyttää pitkiä aikoja. Kun se aiottiin ottaa käyttöön, sen alkujaan hopeanitraatilla siveltyä puolta siveltiin ”hopeagallonitraatiksi” sanotulla liuoksella, joka sisälsi hopeanitraattia, etikkahappoa ja gallushappoa, minkä jälkeen paperi kuivattiin imupaperilla ja asetettiin kameraan. Kuva kehitettiin sivelemällä paperia jälleen hopeagallonitraattiliuoksella samaan aikaan, kun sitä hieman lämmitettiin. Kun kehitys oli valmis, kalotyyppi huuhdottiin ja kuivattiin imupaperilla, ja kuva tehtiin pysyväksi kastamalla se kaliumbromidiliuokseen, jossa jäljellä ollut hopeajodidi muuttui hopeabromidiksi, jolloin se saattoi yhä hieman menettää väriä altistuessaan valolle, tai se voitiin kiinnittää kuumassa natriumtiosulfaattiliuoksessa, josta tuolloin käytettiin nimitystö ”hypo” (lyhennys sanasta ”soodahyposulfiitti”). Siinä hopeajodidi liukeni, ja se saatiin paperilta kokonaan pois, jolloin siihen jäivät vain kehitetyn kuvan hopeahiukkaset ja kalotyypistä tuli täysin valonkestävä.

Kalotypiaprosessin tuottena saatiin läpikuultava alkuperäinen negatiivi, josta voitiin valmistaa mielivaltaisen monta positiivista kopiota. Tämä oli suuri etu verrattuna dagerrotypiaan, jossa saatiin suoraan läpinäkymätön positiivinen kuva, joka voitiin kopioida vain valokuvaamalla se kameralla.

Vaikka positiivisetkin kuvat oli mahdollista tehdä kalotypiapaperille, tähän tarkoitukseen käytettiin yleensä Talbotin jo aikaisemmin käyttämää hopeakloridipaperia, jota tavallisesti sanottiin suolapaperiksi. Se oli yksinkertaisempaa ja halvempaa, ja Talbot itse piti suolapaperille muodostettuja kuvia kauniimpina. Tämä edellytti tosin pidempää valotusaikaa, mikä kuitenkin oli vähäinen haitta, kun kopiointi suoritettiin auringon valon avulla. Kalotypianegatiivit kyllästettiin usein vahalla niiden läpinäkyvyyden parantamiseksi ja jotta paperin rosoisuus kopioissa saatiin vähemmän silmiinpistäväksi.

Kalotypia ei ollut ensimmäinen valokuvausmenetelmä, joka perustui latenttien kuvien kehittämiseen kemikaalien avulla. Niin oli tehnyt jo Nicéphore Niépce yksityisissä kokeissaan 1820-luvulla, ja myös Louis Daguerren vuonna 1839 keksimä dagerrotypia edellytti kuvien kehittämistä. Kalotypia oli kuitenkin ensimmäinen menetelmä, jossa kuvasta saatiin ensin negatiivi, joka kehitettiin, minkä jälkeen myös sen avulla valmistetut positiiviset kopiot oli kehitettävä, kuten myöhemminkin lähes kaikissa valokuvausmenetelmissä ennen kuin digitaalikamerat 1990-luvulla tulivat käyttöön.

Levinneisyys

Vaikka kalotyyppejä oli helpompi tehdä ja monistaa, ne eivät syrjäyttäneet dagerrotypiaa. Osoittain tämä johtui patenttisuojasta, jonka Talbot oli hankkinut keksinnölleen Englannissa ja muualla. Toisin kuin Talbot, Daguerre ei patentoinut keksintöään, sillä Ranskan valtio myönsi hänelle eläkkeen ehdolla, että menetelmä oli saatava vapaaseen käyttöön.Skotlannissa, jossa Englannin patenttilaki ei siihen aikaan ollut voimassa, Edinburg Calotype Clubin jäsenet ja muut varhaiset valokuvaajat kuitenkin ottivat menestyksellisesti käyttöön paperinegatiiviin perustuvan valokuvaustekniikan. Englantiin perustettiin asian harrastajien yhdistys, Calotype Society, johon vuoteen 1847 mennessä oli liittynyt joukko keksijöitä ja tiedemiehiä kuten kemisti Robert Hunt sekä kollodiumiprosessin myöhemmin keksinyt Scott Archer sekä joukko muita yläluokan miehiä ja naisia. Uudet keksinnöt johtivat oikeusriitoihinkin, sillä Talbot väitti patenttisuojansa koskevan kaikkia negatiiviin perustuvia valokuvausmenetelmiä. Oikeus kuitenkin totesi, että vaikka Talbot olikin keksinyt uuden valokuvausmenetelmän, hän oli itsekin siinä määrin käyttänyt hyväkseen muiden aikaisempia keksintöjä, että patentin ehtoja oli lievennettävä. Vuonna 1854 keksintö lopulta vapautettiin oikeuden päätöksellä yleiseen käyttöön, ei kuitenkaan vielä kaupalliseen muotokuvaukseen. Vasta vuonna 1853, kahdentoista vuoden kuluttua keksinnön julkistamisesta, Talbotin patenttisuojaa lievennettiin.

Lisäksi kalotyyppikuvat olivat vähemmän yksityiskohtaisia kuin dagerrotypiakuvat. Paperin käyttö negatiivina sai aikaan, että paperin kuidut jäivät näkyviin lopulliseen kuvaan, minkä vuoksi kuva oli karkeampi ja sumeampi kuin dagerrotypiakuvat, jotka yleensä olivat yksityiskohtaisia ja kirkkaita. Kalotyypit ja niistä valmistetut suolapaperikopiot tulivat kuitenkin suosituiksi sekä Britanniassa että manner-Euroopassa Ranskaan lukuun ottamatta, varsinkin harrastelijoiden keskuudessa, jotka arvostivat kalotyyppien estetiikkaa ja halusivat tällä tavoin myös erottua kaupallisista valokuvaajista.

Tunnetuimpia kalotypiakuvien tekijöitä olivat skotlantilainen taiteilija ja graafikko David Octavius Hill ja hänen yhteistyökumppaninsa John Adamson. Vuosina 1843­-1847 he ottivat yli 2500 kalotypiakuvaa. He käyttivät tietoisesti kalotypiaa dagerrotypian sijasta, sillä Hillin mukaan kalotyypit vaikuttivat juuri paperin karkeuden vuoksi "inhimillisiltä, ihmisen epätäydelliseltä työltä" sen sijaan että dagerrotypiakuvat olivat hänen mielestään kuin "Luojan työtä pienoiskoossa."

Frederick Scott Archer kehitti 1840-luvulla lasipohjaisen märkälevymenetelmän, jossa paperin sijasta negatiivien valmistukseen käytettiin lasia. Se syrjäytti 1850-luvun loppuun mennessä täysin sekä dagerrotypian että kalotypian. Kalotyyppi­negatiiveja oli usein arvosteltu siitä, että kuvat eivät olleet tarpeeksi yksityis­kohtaisia, mutta Archerin keksintö teki mahdolliseksi painaa paperille kuvia, jotka olivat yhtä tarkkoja kuin dagerrotypia­kuvat.

Aiheesta muualla

• The Calotype Society (Flickr) flickr.com.
• All the Mighty World: The Photographs of Roger Fenton, 1852-1860 Thomas J. Watson Library, the Metropolitan Museum of Art.