Evoluutiopsykologia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Psykologia
Kreikan kirjain 'psi'
Perustyypit
Käytännöllinen
Lisää aiheesta

Evoluutiopsykologia on evoluutiobiologian periaatteiden ja tietämyksen soveltamista psykologian teorioihin ja tutkimukseen.[1]

Evoluutiopsykologian teoreettisesta taustasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evoluutiopsykologiassa ihmisen ajatellaan olevan luonnossa elävä eläin, jonka elintoiminnot ovat seurausta luonnonvalinnasta ja sukupuolivalinnasta. Koska evoluutio ei kehitä uusia toimintoja aivan tyhjästä, vaan edellisten toimintojen päälle, ihmisellä on paljon mielentoimintoja ja rakenteita, jotka ovat yhdenmukaisia muiden eläinten kanssa. Evoluutiopsykologia on siis heuristinen yleisteoria, jonka pohjalta voidaan tehdä hypoteeseja mielestä. Näitä hypoteeseja on periaatteessa mahdollista arvioida tieteellisin kokein.

Keskeinen olettamus evoluutioteoriassa on myös, että evoluutio tapahtuu verrattaen hitaasti suhteessa esimerkiksi sivilisaation kehitykseen. Täten kun tutkitaan minkälaisiin olosuhteisiin ihmismieli on sopeutunut, on tarkasteltava mielen kehittymistä luonnollisessa ympäristössään, eli pleistoseeniaikaisessa savanniympäristössä. Tätä teoreettista ”paikkaa” kutsutaan englanninkielisessä keskustelussa nimellä Environment of evolutionary adaptedness, eli evolutionaaristen adaptaatioiden ympäristö. Koska kyseisessä ympäristössä vaarana oli esimerkiksi käärme, ihmisillä on automaattinen synnynnäinen negatiivinen tunnereaktio käärmeen kohdatessaan, kun taas vaikka korkeajännitteinen sähköjohto ei aiheuta mitään synnynnäistä pelkoreaktiota, vaikka nykymaailmassa se voi olla yhtä kuolettava.

Muita tieteenteoreettisia ajatuksia, joita evoluutiopsykologiassa usein (ei aina) käytetään ovat muun muassa komputationalismi, mielen modulaarisuusteoriat, monet kognitiotieteelliset teoriat ja eläinten käytöksen tutkiminen.

Psykologi Leda Cosmidesin ja antropologi John Toobyn mukaan seuraavat viisi periaatetta määrittävät evoluutiopsykologian[2]:

  • 1. Aivot ovat materialistinen järjestelmä, joka toimii kuin tietokone. Aivotilojen tarkoitus on saada aikaan oikea käyttäytymisvaste riippuen ympäristöolosuhteista.
  • 2. Neuraaliset tilamme ovat kehittyneet luonnonvalinnan seurauksena, ja ne ovat sopeutuneet ratkaisemaan ongelmia, joita esi-isämme kohtasivat lajimme evolutiivisessa historiassa.
  • 3. Tietoisuus on vain jäävuoren huippu. Emme havaitse tietoisesti suurinta osaa mielentoiminnastamme. Tämän seurauksena tietoiset kokemuksemme saattavat harhaanjohtaa meidät luulemaan, että neuraaliset tilamme ovat yksinkertaisempia kuin ne oikeasti ovatkaan. Suurin osa helpoiksi koetuista ongelmista on oikeasti vaikeasti ratkaistavissa – niiden ratkaiseminen vaatii erittäin monimutkaisia neuraalisia tiloja.
  • 4. Eri neuraaliset tilat ovat erikoistuneet ratkaisemaan eri adaptiivisia ongelmia.
  • 5. Ihmisen moderni ruumis sisältää kivikautisen mielen.

Periaatteet 1 ja 3 ovat yleisesti hyväksyttyjä teorioita psykologian alalla. Periaate 4 liittyy mielen modulaarisuusteoriaan. Periaatteet 2 ja 5 ovat sen sijaan evoluutiopsykologialle tyypillisiä teorioita, ja ne liittyvät evolutionaaristen adaptaatioiden ympäristön teoriaan. On muistettava, että ihmislaji eli noin 1,8 miljoonaa vuotta metsästäjä-keräilijän elämäntapaa, ja ihmislajin ympäristöolosuhteet muuttuivat dramaattisesti vasta noin 11 000 vuotta sitten maatalouden kehittymisen myötä. 11 000 vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, mutta evolutiivisesta perspektiivistä se on vain silmänräpäys ja liian lyhyt aika huomattavalle muutokselle ihmisaivoissa.[3]

On huomattava, että kaikki evoluutiopsykologit eivät kannata kaikkia edellä mainittuja periaatteita. Niitä, jotka kannattavat, voidaan kutsua ”Santa Barbaran koulukunnaksi”. Koulukunta on saanut nimensä sen johdosta, että Cosmides ja Tooby ovat Santa Barbaran yliopiston tutkijoita.[4]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Darwin oli alusta alkaen kiinnostunut evoluutiopsykologisista kysymyksistä, ja niinpä hän julkaisi esikoisteoksensa perään kaksi aihetta käsittelevää kirjaa: The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex (1871) ja The Expression of the Emotions in Man and Animals (1872).

Yliopistoissa opetettavana tieteenhaarana evoluutiopsykologia muodostui vasta oikeastaan 1930-luvulla ns. biologian modernin synteesin jälkeen. Samaan aikaan Nikolaas Tinbergen, Konrad Lorenz ja Karl von Frisch tekivät Nobel-palkittua eläinkäytöstutkimustaan. Myöhemmin 1960–1970-luvuilla käytiin paljon keskustelua eläinten sosiaalisen käytöksen biologisesta taustasta. Tällöin julkaistiin muun muassa William D. Hamiltonin, Triversin ja E. O. Wilsonin klassikot. Näitä teorioita usein kutsutaan nimellä sosiobiologia ja niiden ajatellaan edeltäneen varsinaisia evoluutiopsykologisia teorioita, joita edustaa esimerkiksi psykologi Leda Cosmideksen ja antropologi John Toobyn klassikko Adapted Mind (1992).

Tutkimuslöytöjä ja teorioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunteiden tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykologiassa ajatellaan tunteiden antava ns. affektiivisen sisällön muun muassa ihmisen motivaatiolle. Paul Ekman aloitti 1970-luvun alussa tutkimussuuntauksen, joka keräsi näyttöä siitä, että tunteet ovat ihmisille universaaleja, ja että niiden vastineet löytyvät eläimistä. Ekman luokittelee ainakin viisi perustunnetta: pelko, suru, ilo, viha, ja inho. Ekman myös toi oman kontribuutionsa keskusteluun mikroilmeistä, joiden luetteloa hän täydensi. Myöhemmin on myös tutkittu ns. sosiaalisia tunteita, joita ovat muun muassa kauna, häpeä ja itseluottamus. Näillä voidaan kaikilla ajatella olevan tärkeät roolit eläinten sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Suomalainen evoluutiopsykologian tutkija Markus J. Rantala määrittelee esimerkiksi pelon ja inhon evoluutiopsykologiset perimmäiset syyt seuraavasti:

  • Pelko: Luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat reagoineet uhkaavaan tilanteeseen pelkoreaktiolla (taistele tai pakene). Nämä yksilöt ovat jääneet todennäköisemmin henkiin kuin ne, joille ei ole tullut uhan alla pelkoreaktiota.[5]
  • Inho: Evolutiivisessa ympäristössä sellaiset yksilöt, jotka ovat kokeneet inhoa esimerkiksi ulostetta ja mädäntynyttä lihaa kohtaan, ovat saaneet todennäköisemmin geenejään eteenpäin kuin sellaiset yksilöt, jotka eivät ole kokeneet inhoa. Luonnonvalinta on siis suosinut yksilöitä, jotka ovat kokeneet inhoa haitallisia asioita kohtaan. Seksuaalisen inhon taustalla on parittelun välttäminen sellaisten yksilöiden kanssa, jotka aiheuttavat kelpoisuushaittaa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi sairaat yksilöt sekä Westermarck-ilmiön kohteet.[6]

Kieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihminen on ainoa eläin joka käyttää luonnollista kieltä sujuvasti, vaikka monet eläimet ovat oppineet esimerkiksi viittomakielen perusteita tai osaavat kommunikoida hyvinkin monimuotoisilla menetelmillä. Vuonna 1961 Myrna Gropnik löysi FOXP2-geenin, jonka nykyään uskotaan olevan transkriptiotekijää koodaava geeni, joka aiheuttaa ihmiselle ominaisen aivorakenteen, joka puolestaan mahdollistaa kielen. Paljon eriävää keskustelua kielen evoluution kohdalla on käyty siitä kuinka tärkeää synnynnäiset aivojen toiminnot ovat verrattuna yleisempään oppimiseen. Edelleen, eräät teoreetikot kuten Michael Tomasello (psykolingvistiikka, Max Planck -instituutti) katsoo että oppiminen matkimalla voi selittää kielen muodostumisen lapsella, eikä ole tarvetta olettaa synnynnäisiä kielielimiä. Toiset taas (Noam Chomsky) uskovat, että luonnollisen kielen syntaksin selittämiseksi ei riitä ihmisen oppimiskyky, vaan osan ominaisuuksista on seurattava välittömästi aivojen rakenteesta.

Pariutuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska parinvalinta on tärkeä tekijä geenien historian ja tulevaisuuden kannalta, sen taustalla olevaa käyttäytymistä on tutkittu paljon. Tutkimuksia on muun muassa siitä kuinka ihmiset valitsevat parin.

Suurin osa teorioista perustaa ajatukseen, että eläinten poikaset ovat niille sijoitus. Teoria ennustaa, että koska naisille lasten saaminen on suurempi vaiva (ruoan saanti ja itsestään huolehtiminen vaikeampaa erityisesti raskauden loppuvaiheilla) ja riski (pahin komplikaatio on kuolema), heille on tärkeämpää muun muassa saada luotettava kumppani, ja he olisivat siksi valikoivampia ja heillä olisi synnynnäisiä ”hälytyskelloja”, jotka varoittaisivat epäluotettavista miesehdokkaista. Tutkimustulokset ovat vahvistaneet nämä löydöt.[7] Teoriaa voidaan kutsua sukupuolten väliseksi konfliktiksi, sillä miesten ja naisten intressit eroavat toisistaan.[8][9][10] Toinen merkittävä löytö on ollut naisten tapa painottaa erilaisia mieltymyksiä ovulaatiosyklin eri vaiheissa.[11]

Tutkimusten mukaan naiset arvostavat miehiä enemmän potentiaalisessa kumppanissa sosiaalista statusta ja taloudellista menestystä, kun taas miehet painottavat naisia enemmän ulkonäköä. Kyseisen eron on osoitettu olevan kulttuurirajat ylittävä, vaikkakin kulttuurien välillä on jonkin verran eroja. Toinen universaalisti esiintyvä mieltymysero koskee sitä, että ympäri maailmaa miehet suosivat itseään nuorempia naisia, naisten suosiessa itseään vanhempia miehiä. David Buss on ehdottanut, että naisten mieltymys resursseja omaaviin miehiin johtuu siitä, että evolutionaaristen adaptaatioiden ympäristössä naisten on kannattanut suosia tällaisia miehiä, sillä nämä ovat tarjonneet naiselle ja lapsille resursseja, jotka ovat lisänneet eloonjäämisen todennäköisyyttä. Tämä selittää myös naisten mieltymystä itseään vanhempiin miehiin, sillä vanhemmilla miehillä on yleensä korkeampi sosiaalinen status ja enemmän resursseja. Miesten mieltymysten osalta Robert Trivers on todennut, että ne evolutionaaristen adaptaatioiden ympäristössä eläneet miehet, jotka ovat pitäneet viehättävinä hedelmällisiä naisia, ovat saaneet geenejään eteenpäin enemmän kuin ne, jotka ovat viehättyneet epähedelmällisistä. Koska naisten lisääntymisikä on rajallisempi, valinta on suosinut miehiä, jotka ovat olleet kiinnostuneita nuoremmista naisista, sillä nämä ovat todennäköisemmin hedelmällisiä.[12]

Kansainvälisessä tutkimuksessa on myös havaittu naisten pitävän miesten alhaista rasvaprosenttia seksuaalisesti puoleensa vetävänä piirteenä, ja että alhainen rasvaprosentti korreloi miehen vastustuskyvyn kanssa.[13] Myös Markus J. Rantalan vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassa löydettiin näyttöä sen puolesta, että naiset suosivat hyvän immuunivasteen ja alhaisen rasvaprosentin omaavia miehiä. Köyhissä maissa naiset suosivat korkeamman testosteronitason omaavia miehiä kuin rikkaiden maiden naiset. Miehet puolestaan suosivat naisia, jotka ilmentävät hyvästä hedelmällisyydestä kieliviä piirteitä ja joiden rasvaprosentti ei ole liian alhainen eikä liian korkea.[14] Annalaura Jokiniemen väitöskirjassa (2022) löydettiin niin ikään todisteita seksuaalivalinnan ja immuniteettivasteen välisestä yhteydestä: naisen elimistö suosii (ns. kryptinen naaraanvalinta) niitä siittiöitä, jotka tarjoavat yhdistettynä äidin geeneihin jälkeläisille paremman immuniteettikyvyn.[15]

David Buss ja David Schmitt osoittivat vuonna 1993, että miehet ovat halukkaampia suurempaan määrään seksikumppaneita elämänsä aikana kuin naiset. Tilaston mukaan yhden vuoden ajanjaksolla naiset halusivat keskimäärin yhden seksikumppanin miesten lukeman ollessa keskimäärin kuusi; kolmen vuoden ajanjaksolla lukema oli naisilla kaksi ja miehillä kymmenen.[16] Tämän arvioidaan johtuvan siitä, että naisilla useista seksikumppaneista on vähemmän hyötyä (nainen ei voi kasvattaa jälkeläismääräänsä vastaavalla tavalla kuin mies) ja suuremmat kustannukset (riski jäädä lapsen kanssa yksin).[17]

Yleisellä tasolla on arvioitu, että miehet ovat naisia halukkaampia satunnaiseen seksiin. Yksi alan klassikkotutkimuksia on Russell D. Clarkin ja Elaine Hatfieldin vuonna 1989 julkaistu kokeellinen tutkimus, jossa testattiin miesten ja naisten valmiutta lähteä mukaan yllättävään ja satunnaiseen seksuaaliseen ehdotukseen. Tutkijat palkkasivat puoleensavetävinä pidettyjä miehiä ja naisia näyttelijöiksi, jotka tekivät yliopistokampuksella satunnaisesti valituille ennalta tuntemattomille miehille ja naisille ehdotuksia. Näyttelijät kysyivät kolme kysymystä: a) “Lähtisitkö kanssani treffeille tänä iltana?”, b) “Tulisitko asunnolleni?” ja c) “Harrastaisitko kanssani seksiä tänä iltana?”. Ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi vastasi sekä miehistä että naisista puolet. Sen sijaan naisista asunnolle oli valmis lähtemään vain noin 5 prosenttia, vaikka miesten vastaava lukema oli yli 60 prosenttia. Suurin ero oli seksin harrastamisen kohdalla: lähes 80 prosenttia miehistä oli valmiita harrastamaan seksiä saman illan aikana, kun taas naisista kaikki vastasivat kieltävästi.[18] Buss, Schmitt ja Donald Symons ovat todenneet eron johtuvan siitä, että naisille satunnaisesta seksistä on suuremmat kustannukset kuin miehillä ja siksi heidän kannattaa olla valikoivempia.[19] Uudemmassa tutkimuksessa huomattiin, että naisten halukkuus satunnaiseen seksiin kasvaa, mikäli he kokevat ympäristön ja tilanteen turvalliseksi.[20] Zuk ja Simmons ovatkin ehdottaneet, että naisten halukkuus satunnaiseen seksiin on kontekstisidonnaisempaa kuin miehillä.[21]

Miesten sitoutumishalukkuuden taustalla vaikuttaa olevan geneettinen seikka. Vuonna 2008 PNAS-tiedelehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan vasopressiinihormoniin vaikuttava AVPR1A-geeni ennustaa, onko mies sitoutuvaa tyyppiä. Mikäli miehellä on kyseistä geeniä kaksi kopiota, hän on todennäköisemmin sitoutumiskammoinen. Yhden kopion omaavat miehet ovat puolestaan keskimäärin halukkaampia sitoutumaan. Taustalla on se, että AVPR1A-geeni vaikuttaa mantelitumakkeen viestijärjestelmän kautta esimerkiksi luottamuksen tunteeseen.[22]

Rantalan mukaan ehkäisypillereiden käyttö muuttaa naisten miesmakua, sillä nämä laskevat naisen estrogeenitasoa raskaana olevan naisen kaltaiseksi. Näin ollen ehkäisypillereitä käyttävät naiset suosivat feminiisempiä miehiä; raskaana olevien naisten kannattaa valita feminiisempi mies, sillä nämä panostavat enemmän jälkeläisten hoitoon. Ehkäisypillerit saattavat olla Rantalan mielestä yksi syy sille, miksi osa parisuhteista epäonnistuu: jos nainen lopettaa tai aloittaa ehkäisypillereiden käytön, hänen miesmakunsa voi muuttua ja näin ollen kiinnostus omaan kumppaniin laskea.[23]

Biologinen antropologisti Helen Fisher neuvoo, että säilyttääkseen pitkäkestoisen kiintymyksen ja romanttisen rakkauden pariskunnan kannattaisi hyödyntää neurokemiaa seuraavilla tavoilla: harrastamalla säännöllisesti seksiä ja muuta fyysistä läheisyyttä (mikä parantaa oksitosiinijärjestelmää), keksimällä uusia yhteisiä aktiviteetteja (mikä parantaa dopamiinijärjestelmää) sekä sanomalla mukavia asioita toiselle (mikä vähentää kortisolin ja kolesterolin määrää).[24]

Seksuaalinen suuntautuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evoluutiopsykologia näkee homoseksuaalisuuden synnynnäisenä ominaisuutena. Kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että miesten homoseksuaalisuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät.[25] Evoluutiopsykologit ovat esittäneet neljä eri teoriaa miesten homoseksuaalisuuden perimmäisestä syystä. Teoriat perustuvat geenikeskeiseen evoluutionäkemykseen (luonnonvalinta kohdistuu geeneihin) ja siihen, että yksilöt voivat saada geenejään eteenpäin myös epäsuorasti (sukulaiset lisääntyvät).

Nämä neljä teoriaa ovat:

  • 1. Sukulaisvalinta. E. O. Wilson esitti vuonna 1975 teorian, jonka mukaan miesten homoseksuaalisuuden perimmäinen syy on se, että homoseksuaalit miehet voivat pitää huolta ja panostaa lähisukulaistensa lapsiin ja saada näin ollen epäsuorasti geenejään eteenpäin.[26] 2000-luvulla tehdyt tutkimukset Samoassa ja Indonesiassa tukevat teoriaa. Kummassakin maassa homoseksuaalit miehet panostavat huomattavasti sisarenpoikiinsa ja -tyttöihinsä.[27][28][29]
  • 2. Sexually antagonistic selection (geeni, joka toisella sukupuolella nostaa kelpoisuutta, laskee sitä toisen sukupuolen kohdalla). Miesten homoseksuaalisuuden evolutiivisena taustana on Andrea Camperio-Cianin, Francesca Cornan ja Claudio Capiluppin vuonna 2004 julkaistun tutkimuksen mukaan se, että samat geenit, jotka tekevät miehestä homoseksuaalin, tuovat naispuolisille lähisukulaisille korkeamman hedelmällisyyden. Tutkimuksessa huomattiin, että perheissä, joihin oli syntynyt homoseksuaali poika, pojan siskoilla ja äidillä oli keskimääräistä korkeampi estrogeenitaso eli nämä olivat keskimääräistä naisellisempia. Homoseksuaalien poikien äidit saivat myös enemmän lapsia (keskimäärin 2,7) kuin heteroseksuaalisten poikien äidit (keskimäärin 2,3).[30]
  • 3. Heterotsygoottisuuden etu. Teorian mukaan samat geenit tekevät heterotsygoottisena miehestä sensitiivisen ja empaattisen heteroseksuaalin, kun taas homotsygoottisena ne tekevät miehestä homoseksuaalin.[31]
  • 4. Syntymäjärjestys. Tilastojen mukaan niissä perheissä, joissa on useita poikalapsia, myöhemmin syntyneet pojat ovat todennäköisemmin homoseksuaaleja kuin vanhemmat veljet. Teorian mukaan nuoremmat veljet voisivat tällöin osallistua vanhempien sisarustensa jälkeläisten hoitoon ja saada geenejään epäsuorasti eteenpäin.[32]

Naisten homoseksuaalisuutta ei ole tutkittu yhtä laajasti kuin miesten homoseksuaalisuutta. Imrikis Krams, Severi Luoto ja Markus J. Rantala julkaisivat kuitenkin vuonna 2018 tutkimuksen naisten homoseksuaalisuudesta. Tutkimuksessa tehdään jaottelu feminiinisiin (femme) ja maskuliinisiin (butch) lesboihin. Tutkimuksen mukaan naisesta tulee feminiininen lesbo, mikäli sikiövaiheen aikana naispuolinen sikiö altistuu erityisen voimakkaalle estrogeenitasolle, joka tekee aivojen seksuaalista kiinnostusta säätelevästä alueesta maskuliinisen. Muutoin henkilölle tulee naisellinen vartalo, lukuun ottamatta aivojen inah3-alueen poikkeuksellisen suurta kokoa, minkä seurauksena seksuaalinen kiinnostus suuntautuu toisiin naisiin. Maskuliininen lesbo on puolestaan seurausta siitä, että naispuolinen sikiö on altistunut testosteronille: täten vartalosta tulee maskuliininen ja seksuaalinen kiinnostuu kohdistuu naisiin.[33][34]

Vanhemmuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naiset, joilla on korkeampi estrogeenitaso ja joiden kasvot on arvioitu naisellisemmiksi, haluavat keskimäärin enemmän lapsia kuin maskuliinisemmat naiset.[35] Vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan, jos miehellä on korkea testosteronitaso, hänellä on heikompi hoivavietti ja hän panostaa vähemmän jälkeläistensä hoitoon kuin feminiisemmät miehet. Tutkimuksessa testattiin miesten testosteronitasot ja kivesten koko. Ne miehet, joilla oli korkea testosteronitaso ja tätä myötä isot kivekset, osallistuivat vähemmän jälkeläisten hoitoon ja pettivät kumppaniaan enemmän. Aivokuvantamistutkimuksessa nämä miehet reagoivat heikommin omien lastensa kuviin kuin feminiinisemmät miehet.[36]

Eräs evoluutiopsykologian merkittävimpiä löytöjä vanhemmuuden tutkimisen alalla on ollut ns. tuhkimoefekti. Tällä tarkoitetaan sitä, että ei-biologiset vanhemmat kohtelevat välinpitämättömämmin ja väkivaltaisemmin lapsia, jotka eivät ole heidän omiaan. Sekä lasten kuolemantapauksissa [37] että muissakin vahingoissa[38] on nähtävissä tämä tilastollinen trendi. Tutkijat selittävät asian siten, että vanhempien valvonta suojelee lapsia monelta eri vaaralta. Kun lapset eivät ole biologisesti vanhemman omia, heillä ei ole niin suuri vaistomainen tarve valvoa lapsia, jonka takia tilastoissa näkyy enemmän onnettomuuksia. Ei-biologiset vanhemmat ovat myös itse väkivaltaisempia, syyllistyvät suurempaan määrään seksuaalista hyväksikäyttöä ja tappavat useammin lapsen. Lapsilla, joilla on sijaisvanhempi, on myös (paradoksaalisesti) huonompi menestys muun muassa koulutuksessa kuin yksinhuoltajalapsilla, koska koulutus on maksullista lähes joka paikassa maailmassa. Nämä vaikutukset on löydetty Australiassa,[39] Yhdysvalloissa[40], Tansaniassa metsästäjäkeräilijäyhteisössä[41] ja myös Suomessa [42]

Mielenterveys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenterveysongelmat ovat yksi evoluutiopsykologien suurimmista mielenkiinnonkohteista, sillä voisi kuvitella, että luonnonvalinta olisi poistanut ne populaatiosta, koska ne ovat niin haitallisia.[43] Evolutiivisen lääketieteen yksi perustajista, Randolph M. Nesse, on ehdottanut seuraavat kuusi ultimaattista syytä nykyihmisten mielenterveysongelmien taustalla[44]:

  • 1. Sopeumat ovat kompromisseja – jostain ominaisuudesta voi olla sekä hyötyä että haittaa.
  • 2. Yhteensopimattomuusteoria (engl. the mismatch hypothesis). Nykyinen ympäristömme on toisenlainen kuin esivanhempiemme ympäristö, eikä mielemme ole ehtinyt sopeutua tarpeeksi nykyiseen elinympäristöömme.
  • 3. Luonnonvalinnallakin on rajansa. Ominaisuudet noudattavat jakaumakäyrää, jossa ääripäillä on jokin ominaisuus joko liian voimakkaana tai liian heikkona.
  • 4. Luonnonvalinta maksimoi lisääntymismenestyksen, ei terveyttä.
  • 5. Epämiellyttävät vasteet, kuten kipu ja ahdistuneisuus, ovat hyödyllisiä ominaisuuksia kohdatessamme haasteita.
  • 6. Patogeenit kehittyvät nopeammin kuin kykymme vastustaa niitä.

Nesse toteaa, että esimerkiksi kyky kokea ahdistusta (engl. anxiety) on esihistoriallisessa ympäristössä lisännyt todennäköisyyttä, että esivanhempamme ovat paenneet vaarallisista tilanteista ja välttäneet niitä tulevaisuudessa.[44] Ahdistuneisuus kiinnittää huomiomme ja valmistaa meitä toimintaan, minkä johdosta siitä on ollut hyötyä esivanhemmillemme. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi nykyihmisillä on niin paljon kroonistunutta ahdistusta; esimerkiksi joka seitsemäs amerikkalainen kärsii kliinisestä ahdistuneisuudesta.[45]

Evoluutiopsykologit ovat vastanneet kysymykseen yhteensopimattomuusteorian avulla. Kyvystä ahdistua on ollut hyötyä evolutionääristen adaptaatioiden ympäristössä; ”vääristä hälytyksistä” on kohtalaisen pienet kustannukset yksilölle, mutta sen sijaan ”oikeat hälytykset” ovat voineet säästää hengen. Jopa nykyaikana tehdyt tutkimukset tukevat tätä: heikon ahdistuneisuusvasteen omaavat henkilöt selviytyvät heikommin kuin korkeamman vasteen omaavat. Nykyisin elämme kuitenkin erilaisessa elinympäristössä, ja mielemme on yhteensopimaton sen kanssa. Pitkittynyttä ahdistuneisuutta on selitetty esimerkiksi sillä, että nykyisessä ympäristössämme mielemme ei pysty jostain syystä katkaisemaan ahdistuneisuuteen liittyvää palkistemisjärjestelmää.[46]

Markus J. Rantala on tutkinut masennusta evoluutiopsykologian näkökulmasta. Hän on tutkimusryhmineen ehdottanut, ettei masennus ole vain yksi sairaus vaan evoluutiopsykologian näkökulmasta 12 eri sairautta[47][48]:

  • 1. Infektion laukaisema masennus
  • 2. Kroonisen stressin laukaisema masennus
  • 3. Yksinäisyyden laukaisema masennus
  • 4. Traumaperäisen stressihäiriön laukaisema masennus
  • 5. Hierarkiakonfliktin laukaisema masennus
  • 6. Rakkausongelmien laukaisema masennus
  • 7. Läheisen kuoleman laukaisema masennus
  • 8. Synnytyksen jälkeinen masennus
  • 9. Vuodenaikaismasennus
  • 10. Kemikaalien laukaisema masennus
  • 11. Somaattisten sairauksien laukaisema masennus
  • 12. Nälkiintymisen laukaisema masennus

Tutkimusryhmän mukaan länsimaisen elämäntavan aiheuttama matala-asteinen tulehdus ja krooninen stressi voimistavat masennuksen oireita johtaen yksilön kannalta maladaptiiviseen kliiniseen masennukseen.[47] Jotkin masennustyypit ovat luonnonvalinnan tuottamia sopeutumia: luonnonvalinta on esimerkiksi suosinut niitä yksilöitä, jotka ovat masentuneet yksinäisyydessä, sillä yksin oleminen on ollut erittäin vaarallista evolutiivisessa ympäristössä[49], sekä niitä, jotka ovat masentuneet nälänhädässä, sillä masentunut kuluttaa vähemmän energiaa[50].

Opetus Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa evoluutiopsykologiaa on opetettu Turun yliopiston biologian laitoksella vuodesta 2006, ja syksyllä 2014 Turun yliopisto otti ensimmäisenä eurooppalaisena yliopistona oppiainevalikoimaansa evoluutiopsykologian sivuainekokonaisuuden[51]. Sivuainekokonaisuudesta vastaa suomalainen evoluutiopsykologian tutkija Markus J. Rantala. Evoluutiopsykologian opetus Turun yliopistossa on herättänyt myös voimakasta vastusta: Rantalan autosta on esimerkiksi puhkottu kumit.[52]

Arvostelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ei ole voimakasta evoluutiopsykologian perinnettä, ja Suomessa on esitetty paljon kritiikkiä evoluutiotieteellisestä kirjoittelusta. Suurin osa arvostelusta kohdistuu suomenkielisiin populaaritieteellisiin teoksiin eikä varsinaisiin kansainvälisiin tutkimusartikkeleihin. Osa on myös kohdistunut siihen, ettei esihistoriasta (jossa ihmismieli kehittyi) tiedetä paljonkaan.

Panu Raatikainen on kritisoinut mielen modulaarisuusteoriaa. Teorian mukaan mieli on kokoelma monia pieniä moduuleja, joilla on omat tiedonkäsittelytapansa moduuleista. Ihmismielessä on modulaarisuusteorian (massive modularity) mukaan satoja, ellei tuhansia, erikoistuneita moduuleita. Sellainen on esimerkiksi kielimoduuli, joka mahdollistaa kielen oppimisen. Eri kehityspolut ovat johtaneet siihen, että osa moduuleista on suhteellisen homologisia eri eläinlajien välillä, kun taas toiset eivät.

Panu Raatikaisen mukaan aivotutkimus ei tue ajatusta siitä, että ihmismieli koostuisi suuresta määrästä moduuleja. Sen todistamiseksi pitäisi löytää jonkinlainen vastaavuus aivojen monimutkaisuuden ja ihmisen geenien määrän välillä. Kuitenkin esimerkiksi hiirillä ja ihmisillä on suunnilleen sama määrä geenejä. Raatikainen pitää moduuliajatusta mielenfilosofian huikeana yleistyksenä.

Evoluutiopsykologien teoriat ihmisen kehittymisestä savannioloissa ovat Raatikaisen mielestä spekulatiivisia, sillä ihmisen kehittymisen ympäristöstä tiedetään liian vähän. Tieteenfilosofit Petri Ylikoski ja Tomi Kokkonen huomauttavat samoin Evoluutio ja ihmisluonto (2009), että nativistisen evoluutiopsykologian ongelmana on, että koska tietoa eri hypoteesien puolesta on kovin vähän, sen pohjalta on erittäin vaikea koota niin paljon todistusaineistoa, että joku tietty hypoteesi voitaisiin nostaa muiden mahdollisten hypoteesien ylitse. Tämä ei liity vain tiedon vähyyteen kivikauden oloista vaan eri hypoteeseja voidaan muodostaa myös tekemällä erilaisia oletuksia mielen rakenteesta sekä evoluution kulkemista poluista. [53]

Ylikoski ja Kokkonen ovat myös sitä mieltä, että evoluutiopsykologiassa käytetään paljon arkikielenkäytöstä lainattuja monimerkityksisiä tai arvolatautuneita käsitteitä, joilla on tutkimuksessa tietty tekninen merkitys, mutta jotka lisäävät väärinymmärryksen mahdollisuutta. Tämä on merkityksellistä, koska evoluutiopsykologia on heidän mukaansa ala, joka saa paljon julkisuutta ja herättää keskustelua. Erityisen ongelmallisena he nostavat esiin käsitteen ihmisluonto, joka on ”tieteellisesti hyödytön mutta väärinymmärryksiä tuottava”. Ihmisluonnon käsitteellä on myös normatiivisia latauksia, joita ei heidän mukaansa voi pitää toivottavina tieteellisessä tutkimuksessa tai sen popularisoinneissa. Evoluutiopsykologian tieteellinen sisältö voidaan esittää paremmin kun karsitaan tällaisia ilmaisuja, he esittävät.[54]

J. P. Roos arvosteli Ylikosken ja Kokkosen kirjaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä.[55] Hän sanoo muun muassa että Ylikoski ja Kokkonen pitävät evoluutiopsykologien tapaa käsitellä ”ihmisluontoa” olemusajatteluna. Kuitenkin Roosin mielestä ihmisen mieleen vaikuttavat biologiset tekijät ovat empiirisesti todistettavissa olevia faktoja, eikä biologia siis ole olemusajattelua. Roos myös väittää Ylikosken ja Kokkosen vaativan evoluutiopsykologialta sellaisia asioita, joita eivät kirjassa vaadi sosiologialta, jonka takia he syyllistyvät kaksoisstandardin käyttöön.

Markus J. Rantala toteaa, että evoluutiopsykologiaan kohdistuva vastustus on pääasiassa poliittista eikä tieteellisiin argumentteihin perustuvaa. Hänen mielestään evoluutiopsykologian maine on heikko, koska se kärsii sosiobiologian painolastista: sosiobiologia väitti, että geenit pakottavat meidät tekemään jotakin, sen sijaan Rantalan näkemys on, että geenit luovat viettimme, jotka yhdistyvät kulttuurillisiin tekijöihin. Rantalan mukaan survival of the fittest -ajatus on ymmärretty yksipuolisesti pelkästään fyysisenä kelpoisuutena: ihmislajilla nimittäin myös muut ominaisuudet voivat taata korkean kelpoisuuden.[56]

Evoluutiobiologian tutkijoita uhkaillaan; muun muassa Yhdysvalloissa heidän luentojaan on häiritty ja niitä vastaan on osoitettu mieltä. Myös Suomessa on muun muassa puhkottu tutkijoiden autojen renkaita.[57]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Durrant, Russell & Ellis, Bruce J.: Evolutionary Psychology. Teoksessa Gallagher, Michela & Nelson, Randy J. (toim.): Comprehensive Handbook of Psychology, Volume Three: Biological Psychology, s. 1–33. New York: Wiley & Sons, 2002. ISBN 0-471-38403-8 Ote teoksesta (pdf). (englanniksi)
  2. ↑ Workman, Lance & Reader Will: Evolutionary Psychology: An Introduction, s. 18. Cambridge University Press, 2021.
  3. ↑ Workman & Reader, 2021: s. 18
  4. ↑ Workman & Reader, 2021: s. 17–18
  5. ↑ Markus J. Rantala: Masennuksen biologia: Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin, s. 32–33. Terra Cognita, 2019. ISBN 9789525697940
  6. ↑ Rantala, 2019. s. 32
  7. ↑ Trivers 1972, Buss, D. M.; Larsen, R. J.; Westen, D.; Semmelroth, J. (1992). ”Sex differences in jealousy: Evolution, physiology, and psychology”. Psychological Science 3 (4): 251–55.
  8. ↑ Sukupuolten välinen konflikti vaikuttaa aivohormoneihin Jyväskylän yliopisto. 27.3.2017. Viitattu 25.8.2022.
  9. ↑ G. A. Parker: Sexual conflict over mating and fertilization: An overview. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 2006, nro 361, s. 235–59. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 25.8.2022.
  10. ↑ Reader, Will & Workman, Lance: Evolutionary psychology: An introduction (Fourth edition), s. 55–60 & 67–68. Cambridge University Press, 2021.
  11. ↑ Gangestad ym. 2004.
  12. ↑ Workman, Lance & Reader, Will: Evolutionary Psychology: An Introduction, s. 94–98. Cambridge University Press, 2021.
  13. ↑ Turun yliopiston tiedote: Miesten rasvaprosentti vaikuttaa puoleensavetävyyteen voimakkaammin kuin maskuliinisuus http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/n/NT0000437E.html[vanhentunut linkki]
  14. ↑ Turun yliopisto: Fyysinen puoleensavetävyys kuvastaa henkilön laatua pariutumiskumppanina (Väitös: FT Markus J. Rantala, 17.6.2014, psykologia) utu.fi. 12.6.2014. Viitattu 25.4.2022.
  15. ↑ Tolvanen, Pauliina: Tutkimus: Haju voi johtaa parinvalinnassa harhaan – naiset suosivat geeneiltään samankaltaisia miehiä, kun siittiötasolla erilaisuudesta olisi hyötyä Yleisradio. 8.10.2022. Viitattu 8.10.2022.
  16. ↑ Buss, David & Schmitt, David: Sexual strategies theory: An evolutionary perspective on human mating. Psychological Review, 1993, nro 100, s. 204–232.
  17. ↑ Workman & Reader, 2021: s. 104–106
  18. ↑ Russell D. Clark & Elaine Hatfield: Gender Differences in Receptivity to Sexual Offers. Journal of Psychology & Human Sexuality, 1989, nro 2, s. 39–55. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 25.8.2022.
  19. ↑ Workman & Reader, 2021: s. 104
  20. ↑ Baranowski & Hecht: Gender differences and similarities in receptivity to sexual invitations: Effects of location and risk perception. Archives of Sexual Behavior, 2015, 8. vsk, nro 44, s. 2257–2265.
  21. ↑ Zuk & Simmons: Sexual selection: A very short introduction. Oxford University Press, 2018.
  22. ↑ Hasse Walum, Lars Westberg, Susanne Henningsson, Jenae M. Neiderhiser, David Reiss, Wilmar Igl, Jody M. Ganiban, Erica L. Spotts, Nancy L. Pedersen, Elias Eriksson & Paul Lichtenstein: Genetic variation in the vasopressin receptor 1a gene (AVPR1A) associates with pair-bonding behavior in humans pnas.org. 16.9.2008. Arkistoitu 24.4.2022. Viitattu 25.4.2022.
  23. ↑ E-pillerit sotkevat parinvalinnan" – evoluutiobiologin mukaan hormonaalinen ehkäisy voi selittää myös osan eroista Yleisradio. 30.3.2018. Viitattu 8.10.2022.
  24. ↑ Fisher, Helen: The science behind maintaining a happy long-term relationship Big Think. Viitattu 7.2.2023.
  25. ↑ Alanko, Katarina et al.: Common Genetic Effects of Gender Atypical Behavior in Childhood and Sexual Orientation in Adulthood: A Study of Finnish Twins. Archives of Sexual Behavior, 2010, nro 39, s. 81-92. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.10.2022.
  26. ↑ Wilson, E. O.: Sociobiology: The New Synthesis. Harvard University Press, 1975.
  27. ↑ VanderLaan, D. P. & Vasey, P. L.: Relationship status and elevated avunvcularity in Samoan fa'afafine. Personal Relationships, 2012, nro 19, s. 326-339.
  28. ↑ Vasey, P. L. et al.: Kin selection and the evolution of male androphilia. The Cambridge Handbook off Evolutionary Perspectives on Human Behavior, 2020, s. 366-377. Cambridge University Press.
  29. ↑ Nila, S. et al.: Kin selection and male homosexual preference in Indonesia. Archives of Sexual Behavior, 2018, nro 47, s. 2455-2465.
  30. ↑ Andrea Camperio-Ciani, Francesca Corna, Claudio Capiluppi: Evidence for maternally inherited factors favouring male homosexuality and promoting female fecundity (Artikkeli avattavissa PDF-tiedostona kyseiseltä sivulta.) Royal Society. 7.11.2004. Viitattu 3.7.2022.
  31. ↑ Miller, Edvard: Homosexuality, birth order and evolution: toward an equilibrium reproductive economics of homosexuality. Archives of Sexual Behavior, 2000, nro 29, s. 1-34.
  32. ↑ Blanchard, R.: Fraternal birth order , family size, and male homosexuality: Meta-analysis of studies spanning 25 years. Archives of Sexual Behavior, 2018, nro 47, s. 1-15.
  33. ↑ Kohonen, Kitta: Homoseksuaalisuuden syntyä selvittänyt suomalaistutkija on saanut rajuakin palautetta – "Samanlainen ominaisuus kuin silmien väri" mtvuutiset.fi. 6.9.2018. Viitattu 3.7.2022.
  34. ↑ Kivimäki, Antti: Suomalaiset tutkijat loivat teorian butch- ja femme-lesbouden biologisesta alkuperästä – ”Tämän suorempia todisteita tiede ei voi koskaan tarjota” hs.fi. 5.9.2018. Viitattu 3.7.2022.
  35. ↑ Miriam J.Law Smith, Denis K.Deady, Fhionna R. Moore, Benedict C. Jones, R. Elisabeth Cornwell, Michael Stirrat, Jamie F. Lawson, David R. Feinberg & David I. Perrett: Maternal tendencies in women are associated with estrogen levels and facial femininity. Hormones and behavior, tammikuu 2012, s. 12–16. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.10.2022.
  36. ↑ Jennifer S. Mascaro, Patrick D. Hackett & James K. Rilling: Testicular volume is inversely correlated with nurturing-related brain activity in human fathers. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 9. syyskuuta 2013. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.10.2022.
  37. ↑ Tooley ym. 2006.
  38. ↑ Wadsworth ym. 1983.
  39. ↑ Edellä mainittu Tooleyn tutkimus
  40. ↑ Booth ym. 1994.
  41. ↑ Marlowe 1999.
  42. ↑ Sariola, H. & Uutela, A. (1996). The prevalence and context of incest abuse in Finland. Child Abuse & Neglect 20(9) 1996, Sivut 843–850.
  43. ↑ Workman & Reader, 2021: Määritä nimeke!Määritä julkaisija!
  44. ↑ a b Nesse, Randolph M.: Good Reasons for Feeling Bad: Insights from the Frontier of Evolutionary Psychiatry. Lontoo: Allen Lane, 2019.
  45. ↑ Workman & Reader, 2021: Määritä nimeke!Määritä julkaisija!
  46. ↑ Workman & Reader, 2021: Määritä nimeke!Määritä julkaisija!
  47. ↑ a b Markus J. Rantala, Severi Luoto, Indrikis Krams, Hasse Karlsson: Depression subtyping based on evolutionary psychiatry: Proximate mechanisms and ultimate functions. Brain, Behavior, and Immunity, 1.3.2018, 69. vsk, s. 603–617. doi:10.1016/j.bbi.2017.10.012 ISSN 0889-1591 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  48. ↑ Rantala, Markus J.: Masennuksen biologia: Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin, s. 81. Helsinki: Terra Cognita, 2019. ISBN 9789525697940
  49. ↑ Rantala: Määritä nimeke!Määritä julkaisija!
  50. ↑ Rantala: Määritä nimeke!Määritä julkaisija!
  51. ↑ Evoluutiopsykologian sivuainekokonaisuus Turun yliopistoon 23.7.2014. Turun yliopisto. Arkistoitu 7.11.2014. Viitattu 23.7.2014.
  52. ↑ Hjelt, Yrjö: Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana yle.fi. 24.4.2022. Viitattu 24.4.2022.
  53. ↑ Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tommi: Evoluutio ja ihmisluonto, s. 172–228, 401. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
  54. ↑ Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tommi: Evoluutio ja ihmisluonto, s. 385–386, 401. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
  55. ↑ Roos, J. P.: Siitä mistä ei haluta puhuttavan, ei kannata puhua. Tieteessä tapahtuu, 2009. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta.
  56. ↑ Mikkola, Jaakko: Darwinin mies Turun ylioppilaslehti. 15.1.2015. Arkistoitu 8.8.2022. Viitattu 9.8.2022.
  57. ↑ Yrjö Hjelt: Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana 2.4.2015. Yle Turku. Viitattu 2.4.2015.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Kirjallisuutta sosiobiologiasta ja evoluutiopsykologiasta
  • Buss, David M.: Halun evoluutio: Ihmisen pariutumisstrategiat. ((The evolution of desire: Strategies of human mating, 1994.) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings) Kerava: Sitruuna, 2006. ISBN 952-99366-6-4
  • Judson, Olivia: Tohtori Tatjanan seksineuvoja koko luomakunnalle. ((Dr Tatianas sex advice to all creation, 2003.) Suomentanut Iiris Kalliola) Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-3250-1
  • Tammisalo, Osmo: Rakkauden evoluutio: Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Helsinki: Terra Cognita, 2005. ISBN 952-5202-89-5
  • Waal, Frans de: Hyväluontoinen: Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä. ((Good natured: The origins of right and wrong in humans and other animals, 1996.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra Cognita, 1998. ISBN 952-5202-10-0
  • Viitala, Jussi: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen: Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-301-7
  • Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tomi: Evoluutio ja ihmisluonto. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-043-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Evoluutiopsykologia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Evoluutiopsykologia&oldid=22774776”