OI mikä päivä...

 

  

Meillä oli tänään ohjelmassa kahden ihanan ladyn vierailu. Toisella oli kynä ja vihko, toisella kamera ja jalusta. Molemmilla ystävälliset silmät ja iloinen ote hommaan. Kiitos Johanna ja Tanja!

Ja kiitos kukkakauppa Kulkurin 

Horsma ihanista pioneista!

Minä stressasin ja hermoilin etukäteen ihan hirveästi, ja osa aiotusta nurkkien kohentamisesta jäi tekemättä, sillä arvannette, että tässä taloudessa riittää siivoamista ja sitähän tehtiin, että h-hetkellä olisi siistiä. 

Rimakauhu oli melkoinen, mutta siitä selvittiin. Oli suht siistiä, sohvanpäälliset puhtaina, pöytäliina pöydässä ja sitä rataa, vaikka leipä paloikin uuniin ja raparperimehusta tuli oranssia pinkin sijaan (ne mansikat! mutta en voinut ensikertalaisena aavistaa, että ne oranssiksi värjää...). 

Ammattilaisten poistuttua otin itsekin muutaman kuvan siististä kodista. 

Nyt kelpaa, kunnes taas huomataan, että on elämisen jäljet ympäriinsä ;)

Kakluunin lämmössä

 

 

 

Äiti miks sä äiti otat kuvaa mun vaatteista. Näytä äiti mulle! Kato mä nojaan äiti tässä!

Kaakeliuuni oli rakkautta ensi silmäyksellä!

Ja se vastaa lämmöllä tunteisiini, tuli loimottaa pesässä joka päivä näin pakkaskaudella. Kireimmällä pakkasella (-20 astetta) poltimme pienehkön pesällisen aamuin illoin, vaikka jossain neuvotaankin, ettei saisi polttaa kuin yhden pesällisen päivässä, etteivät uunin rakenteet kärsi. Järkeilimme, että suht tasainen lämpö on kuitenkin parempi kuin jatkuva jäähtyminen ja kuumeneminen. Jos jollakulla on hyvää kokemusta tai tietoa asiaan liittyen, olisin kiitollinen. En kuitenkaan halua pilata ihanaa kakluuniamme liialla lämmittämisellä.

Kesällä aiomme kunnostaa uunin tulipesän pienet halkeamat. Myös luukkujen (jotka on valmistanut Porin Valu) maalaus ja kunnostus on edessä. Sekä tietysti jonkun vanhoihin kakluuneihin perehtyneen takkamestarin perinpohjainen tutkimus.

Tänä aamuna haeskelin uuniamme Kansalliskirjaston digitoiduista aineistoista, ja aika pian tärppäsi: uuni on Rakkolanjoen Kaakelitehtaan mallistoa ja suunnittelijana on ollut ilmeisesti arkkitehti O.Wiljanen.

Uunimme poikkeaa kuvan uunista vain korkeudeltaan ja luukkujen edessä meillä on suorat kaakelit, kun kuvassa näkyy kaarevat.

Hain innoissani tietoa moisesta tehtaasta ja Karjalan liiton sivuilta sitä löytyikin:

Rakkolanjoen kylä sijaitsi Vahvialan itäreunalla Nurmin kylän vieressä joen ja rautatien molemmin puolin. Kylään kuului jo keskiajan alussa kolme taloa ja 1700-luvulla talojen määrä oli noussut kymmeneen. Näistä suurimmat olivat Rakkolanjoen ja Hovinmaan kartanot. Kylän halkaisi Rakkolanjoki, jonka molemmin puolin asutus levisi.

Rakkolanjoen kaakelitehdas oli toinen kylän kahdesta teollisuuslaitoksesta. Se perustettiin vuonna 1877. Rakkolanjoen kaakelitehtaasta tuli menestyvä ja tunnettu kaakeliuunien valmistaja. Uuneja ostettiin paljon Pietariin ja myös kotimaassa Rakkolanjoen kakluunit olivat arvostettuja. Yhtiön toiminta loppui vuonna 1930 taloudellisiin vaikeuksiin. Tehtaan toimintaa jatkoi sotien välissä Karjalan Puuteollisuus Oy. Tänä päivänä suuresta kolmikerroksisesta päärakennuksesta on jäljellä enää vähäinen tiilikasa. Tämäkin tehdas työllisti parhaimmillaan toistasataa työntekijää.

Tykkään ajatuksesta, että meillä on kakluuni Karjalasta, koska sieltäpäin on isäni suku, juurikin tuolta Vahvialan suunnalta. 

Ties vaikka joku esi-isistä olisi ollut kaakelitehtaalla töitä paiskimassa :)

Muistaakseni mummo asui Vahvialassa lapsuutensa -kylläpä nyt aikuisena kiinnostaisi tietää niistä ajoista...!

Hilda auttoi äitiä saamaan uunin kuvauskuntoon pyyhkimällä pölyjä. Ihana pikku apurinen, aina innolla mukana päivän touhuissa. 

 Nyt uunissa rätisee taas tuli. Se tuo niin kotoisaa tunnelmaa. 

Ja sitä lämpöä, ennenkaikkea!