Uskonnollinen väkivalta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Täsmennys: Artikkeli käsittelee enimmäkseen suomen uskonnollisissä yhteisöissä tapahtuvaa väkivaltaa ja painottaa liikaa ev.lut. kirkon käsitettä "hengellinen väkivalta".
Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Pilkutus, satunnaisia nimiä lihavoitu, hyperlinkkejä ja linkkilistoja leipätekstissä.

Uskonnollinen väkivalta viittaa väkivaltaiseen käyttäytymiseen, jonka kohteena tai motiivina on uskonto. Tähän lukeutuu muun muassa uskonnollisiin instituutioihin, henkilöihin tai esineisiin kohdistuva väkivalta sekä väkivalta, jonka motiivina ovat joko väkivallan käyttäjän tai sen kohteen uskonnolliset käsitykset tai ominaisuudet. Uskonnollisella väkivallalla ei viitata ainoastaan uskonnollisten ryhmien harjoittamaan väkivaltaan, vaan myös sekulaarien ryhmien uskonnollisia ryhmiä kohtaan harjoittamaan uskonnon motivoimaan väkivaltaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko kutsuu uskonnollisten yhteisöjen sisällä harjoitettavaa uskonnollista väkivaltaa hengelliseksi väkivallaksi ja määrittelee sen tarkoituksen olevan "toisen ihmisen elämänkatsomuksen, elämäntavan tai mielipiteiden nujertaminen".[1]

Laajemmassa mielessä uskontoihin ja aatteisiin liittyvää väkivaltaisuutta ovat tarkastelleet esimerkiksi ranskalainen yhteiskuntafilosofi René Girard, niin ikään ranskalainen journalisti ja tutkija Regis Debray ja amerikkalainen psykoanalyytikko Ruth Stein.

Hengellinen väkivalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen työn väkivaltatyöryhmä määritteli hengellisen väkivallan käsitteen ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Sen mukaan hengellinen väkivalta on uskonnollissävytteistä käyttäytymistä, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.[2] Määritelmä ei anna täyttä kuvaa uskonnollisen väkivallan ongelman monimuotoisuudesta, sillä siihen liittyy paljon piiloon jääviä menetelmiä. Niitä ei aina osata tunnistaa. Väkivaltaa käyttävään ja siten haitalliseen uskonnolliseen ryhmään kuuluva ei lisäksi itse aina ymmärrä olevansa sellaisen jäsen.[3]

Usein hengellisen väkivallan riskejä nähdään ensi sijassa valtakirkkojen ulkopuolella toimivissa niin sanotuissa vapaissa suunnissa ja karismaattisissa liikkeissä sekä uusissa uskonnollisissa liikkeissä. Päähuomio on lisäksi varsinkin viranomaistaholla usein kiinnitetty ensi sijassa maahanmuuttajien meille vieraiden uskontojen väkivaltaisiin piirteisiin, mutta tuttujen lahkojen ja liikkeiden piirissä tapahtuva väkivalta on jäänyt tunnistamatta.[4][5]

Sokeus uskontoja koskevien kysymysten käsittelyssä on ilmennyt myös mediassa, jossa uskontoja kohdellaan usein silkkihansikkain. Esim. päätoimittaja Mikael Pentikäinen ja toimittaja Johanna Korhonen ovatkin vaatineet medialta asiantuntevampaa ja kriittisempää otetta uskontojen käsittelyyn.[6]

Uskonnollisen väkivallan tutkijat ja ihmisoikeuskysymysten asiantuntijat ovat tunnistaneet väkivaltaa myös evankelis-luterilaisen kirkon hengellisessä työssä, seurakunnissa työyhteisöinä sekä kirkon sisällä toimivissa herätysliikkeissä.[7][8][4]

Uskonnollinen väkivalta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on julkisesti ilmoittanut, että se ei hyväksy minkäänlaista hengellistä painostusta eikä väkivaltaa kirkon piirissä. Kirkko teetti vuonna 1991 selvityksen hengellisen väkivallan yleisyydestä.[8] Vuonna 1995 Suomen mielenterveysseura ja Kirkon tutkimuskeskus julkaisivat yhteistyönä laatimansa tutkimuksen Uskonnon kahdet kasvot – Mielenterveyden tuki vai taakka.[9]

Uskonnollista väkivaltaa on tunnistettu evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoidollisessa työssä sekä varsinkin joissakin kirkon sisäisissä ryhmittymissä. Suomen ev.lut. Kansanlähetyksen johto pyysi joitakin vuosia sitten julkisesti anteeksi yhteisön piirissä harjoitettua hengellistä väkivaltaa. Erityisen paljon väkivaltaa on Tanja Kukkulan Turun yliopistossa tekemän haastattelututkimuksen mukaan koettu toisaalta Jehovan todistajien piirissä ja toiseksi eniten kirkon suurimman herätysliikkeen vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.[10] Samansuuntaisia tuloksia sai myös Aila Ruoho pro gradu -tutkimuksessaan Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian laitoksella.[8]

Vanhoillislestadiolaisuuden väkivalta on konkretisoitunut erityisesti kahteen kysymykseen: liikkeen sielunhoidollisena menetelmänä soveltamaan hoitokokousmenettelyyn sekä ehkäisykieltoon. Hoitokokouskäytäntöä on pidetty alistavana kollektiivisena väkivaltana,[11][12][12] ja ehkäisykiellon on katsottu rajoittavan perustuslain takaamia itsemääräämisoikeuksia. Hoitokokouskäytäntöä ovat kritisoineet sekä liikkeeseen kuuluvat että ulkopuoliset tahot.[13][14][15]

Vuonna 2009 Ihmisoikeusliitto käynnisti selvityksen vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusloukkauksista, erityisesti ehkäisykiellosta. Liitto julkisti 4.3.2009 taustamuistion, jossa ihmisoikeusjuristit totesivat liikkeen ehkäisykiellon loukkaavan ihmisoikeuksia.[16]

Sosiaali- ja terveysministeriön alainen Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) huomautti lausunnossaan 2009, että laissa turvattu uskonnonvapaus ei anna uskonnolliselle yhteisölle oikeutta rajoittaa jäsentensä ihmisoikeuksia. TANEn mukaan uskonnollisten johtajien auktoriteetti ja yhteisön paine eivät jätä lestadiolaiselle naiselle tosiasiallista mahdollisuutta päättää omasta kehostaan ja seksuaalisesta itsemääräämisoikeudestaan.[17]

Vuonna 2009 silloinen arkkipiispa Jukka Paarma kehotti vanhoillislestadiolaista herätysliikettä, joka toimii Suomen luterilaisen kirkon sisällä, tekemään selvityksen hoitokokouksiin liittyvästä mahdollisesta painostuksesta. Tutkimustiedon tarve oli todettu myös tutkijoiden ja kirkollisen median taholla.[18] [19] [20] Paarma korosti kirkon kantana: ”On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi.”[15] Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei ole pitänyt selvitystä tarpeellisena.[21]

Vuonna 2010 Lapin yliopisto käynnisti tutkimushankkeen, jonka yhtenä osana laadittiin perinpohjainen tutkimus hoitokokouksista.[22] YTT Aini Linjakummun tutkimus Haavoittunut yhteisö ilmestyi vuonna 2012.[23][24]

Syksyllä 2011 SRK:n johtokunta julkaisi lehdistötiedotteen, jossa se ilmoitti pahoittelevansa hoitokokousten yhteydessä esiintyneitä opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä. SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen ilmoitti, että hoitokokouksia ei ole syytä pahoitella ja että liikkeen sielunhoitokäytäntöjä on edelleen tarkoitus jatkaa. ”Liike ei voi jatkossakaan välttyä siltä, että jotkut voivat kokea tällaisen sielunhoidon negatiivisesti”, totesi Voittonen Kotimaa24:n haastattelussa.[25]

Vuonna 2009 arkkipiispa Paarma kehotti vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtoa kiinnittämään huomiota myös molempien sukupuolten osallisuuteen ja oikeuksiin herätysliikkeessä.[15] Kirkon tasa-arvoasiain neuvottelukunta ja Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunta KION [26] ovat kumpikin käsitelleet vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusongelmia ja laatineet kysymyksestä lausunnon arkkipiispalle vuonna 2009 (KION:in sihteerin lausunto Turun yliopiston seminaarissa 9.3.2010). Lausuntoa ei ole kuitenkaan julkistettu. KIONin puheenjohtaja, Tampereen hiippakuntadekaani Ari Hukari on haastattelussaan Kotimaa24:ssä ilmoittanut, että KION katsoo, että lestadiolaisten ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Ari Hukarin mukaan KION on neuvottelukunta, jolla ei ole asemaa lausua julkisuuteen kirkon kantaa. Sen tehtävä on valmistella asioita kirkkohallitukselle, joka lausuu asiasta kirkon virallisen kannan. Enempää Kirkkohallitus kuin piispatkaan eivät kuitenkaan ole ottaneet kantaa asiaan.[27]

Hengellistä väkivaltaa kokeneen auttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa toimi vuoteen 2011 saakka Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunta(KION), joka on pyrkinyt edistämään hengellisen väkivallan tunnistamista ja siitä tiedottamista sekä antanut lausuntoja.[28]

KIONin toiminta päätettiin lakkauttaa jäsenten omasta aloitteesta vuoden lopussa 2011. Tähän lienee ollut ilmeisimpänä syynä resurssien puute. Kun kirkon ihmisoikeus- ja rauhantyön sihteerin työ oli päättynyt, ei tarvittavia valmisteluresursseja KION:in käyttöön olisi ollut enää käytettävissä. Lisäksi asiantuntijajäsenet eivät kokeneet työtä mielekkääksi. Samalla he totesivat, että vaativin KION:ilta kesken jäänyt tehtävä on kirkon omien sisäisten ihmisoikeuskysymysten käsittely. Niiden tarkasteluun tulisi löytää kirkon ulkopuolinen yhteistyötaho.[29]

Suomen evankelis-luterilaisissa seurakunnissa ei tiettävästi toistaiseksi ole erityisesti suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä kärsimään joutuneiden tai hengellistä väkivaltaa kokeneiden tukemiseen koulutettuja asiantuntijoita.

Tietokirjailija ja konsultti Aila Ruoho, joka on tutkinut uskonnollista väkivaltaa, on organisoinut Lohjalla vertaistukea seurakunnan piirissä järjestetyissä säännöllisissä vertaistukitapaamisissa.

Uskonnollista väkivaltaa kokeneiden tukiyhdistyksenä toimii Uskontojen uhrien tuki ry. [30] UUT järjestää vertaistukiryhmiä ja seminaareja, julkaisee Muutos-lehteä ja pyrkii lausunnoillaan vaikuttamaan yhteiskunnassa niin, että uskonnollista väkivaltaa voidaan entistä paremmin tunnistaa ja torjua sekä saada voimavaroja ja asiantuntemusta väkivallasta kärsineiden tukemiseksi.

Väkivaltaa ja muuta kärsimystä eri hengellisissä yhteisöissä kokeneille on tarjolla vertaistukea lähinnä vapaaehtoistyön pohjalta käynnistettynä tukitoimintana sekä Internetin keskustelupalstoilla. Joitakin esimerkkejä vertaistukipalveluista:

Uskonnollisten tekstien vaikutus väkivaltaisuuteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusten mukaan uskonnolliset tekstit voivat yllyttää väkivaltaan. Ihmiset kansallisuudesta ja uskonnollisuudesta riippumatta reagoivat tapahtumiin hyökkäävämmin silloin, kun he uskovat aggression oikeutetuksi.[31] Ihmisillä on taipumus totella auktoriteetteja, vaikka tottelemisesta seuraisi suurta kärsimystä.[31] Ihmiset ovat myös ryhmäkuntaisia, ja ryhmän rajalle loppuu myös moraali. Yhteisöön kuuluminen on ihmisille elinehto. Erityisesti miehet ovat taipuvaisia puolustautumaan väkivaltaisesti muita ryhmiä vastaan riippumatta toiminnan järkiperäisyydestä.[31]

Richard Dawkins kertoo kirjassaan Jumalharha[32] tutkimuksesta, jossa israelilaiset lapset lukivat, kuinka Raamatun kertomuksessa israelilaiset Joosuan johdolla hyökkäsivät Jerikoon ja tappoivat kaikki kaupungin asukkaat. Yli 65 prosenttia hyväksyi kansanmurhan ja perusteli sitä uskonnollisilla syillä (Jumala käski tehdä niin, uhrit elivät juutalaisille luvatulla maalla ja niin edelleen). 26 prosenttia ei hyväksynyt murhaamista ja perusteli tätä muilla syillä: esimerkiksi eläimet, jotka tapettiin kaikkien ihmisten mukana, olisi pitänyt jättää sotasaaliiksi. Toinen oppilas totesi samaa omaisuudesta. Kolmas totesi että arabit ovat epäpuhtaita, joten epäpuhtaalle maalle meneminen tekee epäpuhtaaksi ja langettaa saman kirouksen israelilaisten päälle. Sama teksti esitettiin uudelleen, mutta nimet muutettiin kiinalaisiksi ja 3 000 vuotta vanhaksi tapahtumaksi. Tällöin vain seitsemän prosenttia hyväksyi kansanmurhan, mutta jopa 75 ei hyväksynyt sitä.[33]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Hengellinen väkivalta Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 16.12.2014. Viitattu 10.11.2012.
  2. ↑ https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/19225/gradu2007kukkula.pdf?sequence=1&isAllowed=y
  3. ↑ Lauerma, Hannu: Usko, toivo ja huijaus: Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-201-9
  4. ↑ a b Mitä tapahtuu Iloisen talon kellareissa? freepathways.wordpress.com.
  5. ↑ Kouros, Kristiina: Iloisen talon kellareissa. Helsinki: Into Kustannus, 2011.
  6. ↑ Korhonen, Johanna: Ei hyysätä fundamentalistia uskontojournalismi.blogspot.com.
  7. ↑ Kukkula, Tanja: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Turun yliopisto, 2009. doria.fi. Arkistoitu 25.10.2015. Viitattu 28.10.2011.
  8. ↑ a b c Aila Ruoho: Päästä meidät pelosta: hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Helsingin yliopisto 2010.https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/62969/paastame.pdf?sequence=1
  9. ↑ Harri Heino, Pirkko Lahti, Kristina Salonen.: Uskonnon kahdet kasvot: mielenterveyden tuki vai taakka. Helsinki: Kirkon tutkimuskeskus, Suomen mielenterveysseura, 1995. ISBN 951-9458-37-9
  10. ↑ Tanja Kukkula: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Turun yliopisto 2007. https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/19225/gradu2007kukkula.pdf?sequence=1 (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ Arkkipiispa Mikko Juva vanhoillislestadiolaisista: Kirkon puututtava painostukseen. Helsingin Sanomat, 1979, s. 28. 2.12.1979.
  12. ↑ a b Jorma Kurvinen: Raportti lestadiolaisuudesta, s.136 ISBN 951-621-265-4
  13. ↑ <name="Kaleva">Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. kaleva, 29.5.2010, s. 28.
  14. ↑ Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä freepathways.wordpress.com.
  15. ↑ a b c Jukka Paarma: vapauteen Kristus meidät vapautti, Tervehdyspuhe Suviseurojen avajaisissa Oripäässä 26.6.2009 evl.fi. 26. kesäkuuta 2009. Arkistoitu 17.9.2011. Viitattu 26.9.2010.
  16. ↑ Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. 4.3.2009. http://www.ihmisoikeusliitto.fi/images/pdf_files/ehkaisykielto.pdf
  17. ↑ http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=48287&name=DLFE-10664.pdf[vanhentunut linkki]
  18. ↑ Ijäs, Johannes: Professorit: Lestadiolaisten hoitokokoukset on tutkittava. Kotimaa, 17.7.2008, nro 29, s. 3. Helsinki: Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa. ISSN 0356-1135 suomi
  19. ↑ Jussi Rytkönen: Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon tabu. Kotimaa 17.7.2008. http://verkkolehti.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=5666&Itemid=41[vanhentunut linkki]
  20. ↑ Hoitokokoustutkimus puhdistaisi ilmaa. Pääkirjoitus, Kaleva 27.7.2008.
  21. ↑ SRK:n puhujakokous: "Vaikeita vuosia" ei oteta erityistarkasteluun. Kaleva 31.12.2008.
  22. ↑ Aini Linjakumpu: Tiedonkeruuta vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista http://laestadian-ism.blogspot.com/2010/05/tiedonkeruuta-vanhoillislestadiolaisten.html
  23. ↑ Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere: Vastapaino, 2012. ISBN 978-951-768-390-6
  24. ↑ Teemu Järventie: Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa aamulehti.fi. Arkistoitu 26.11.2012. Viitattu 10.11.2012.
  25. ↑ Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pyytävät anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä kotimaa24.fi. 10. lokakuuta 2011. Arkistoitu 11.10.2011. Viitattu 28.10.2011.
  26. ↑ http://www.evl.fi/kkh/to/KION/kion.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. ↑ KION: Ehkäisykielto on ihmisoikeusloukkaus freepathways.wordpress.com.
  28. ↑ http://www.evl.fi/kkh/to/KION/kion.html (Arkistoitu – Internet Archive) Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunta KION
  29. ↑ http://takapenkki.blogspot.fi/2012_11_01_archive.html
  30. ↑ http://www.uskontojenuhrientuki.fi/Uskontojen Uhrien Tuki ry.
  31. ↑ a b c Pyhä sana usuttaa aseisiin. Tiede, 24.4.2007, 4/2007. vsk, nro 4, s. 8.
  32. ↑ Richard Dawkins: Jumalharha. ((Alkuteos: The God delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1
  33. ↑ G. R. Tamarin: The Influence of Ethnic and Religious Prejudice on Moral Judgment. New Outlook, 1966, nro 9:1, s. 49–58.
    G. R. Tamarin: The Israeli Dilemma: Essays on a Warfare State. Rotterdam: Rotterdam University Press, 1973. ISBN 951-662-334-4
    Selostusta tutkimuksesta on artikkelissa John Hartung: Love Thy Neighbor: The Evolution of In-Group Morality. Skeptic, 1995, nro Vol. 3, No. 4, 1995.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sudhir Chandra (dir.), Violence and Non-violence across Times. History, Religion and Culture, Routledge, London and New York, 2018 [articles by various authors] ISBN 9780367479237
  • Girard, René: Väkivalta ja pyhä. ((Ransk. alkuteos: La violence et le sacré, 1972). Suomentanut Olli Sinivaara) Helsinki: Tutkijaliitto, 2004. ISBN 952-5169-33-2
  • Harris, Sam: Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. ((The end of faith: Religion, terror, and the future of reason, 2004.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5202-99-1
  • Hartvaara, Leo: Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka, 1984. Tositapahtumiin perustuva romaani vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksista 1970-luvulla.
  • Harri Heino, Pirkko Lahti, Kristina Salonen.: Uskonnon kahdet kasvot: mielenterveyden tuki vai taakka. Helsinki: Kirkon tutkimuskeskus, Suomen mielenterveysseura, 1995. ISBN 951-9458-37-9
  • Lauerma, Hannu: Usko, toivo ja huijaus: Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-201-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Uskonnollinen_väkivalta&oldid=22818228”