Toinen intifada

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toinen intifada
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Israelin sotilaita Nablusissa
Israelin sotilaita Nablusissa
Päivämäärä:

28. syyskuuta 2000 – 8. helmikuuta 2005

Paikka:

Länsiranta, Gazan kaista

Lopputulos:
Osapuolet

 Israel

Komentajat
Tappiot

1 024 israelilaista kuollut

4 219 palestiinalaista kuollut; palestiinalaiset teloittivat itse 119 lisää epäiltyinä yhteistyöstä Israelin kanssa[1]

Toinen eli Al-Aqsan intifada on palestiinalaisten kansannousu Israelin miehitystä vastaan, joka alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa, ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä, ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan ”osa palestiinalaishallinnon laskelmoivaa politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon” ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin ”vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen”. Palestiinalaisten mukaan se on ”palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen”.[2]

Näkemyksiä toisen intifadan syistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[3] Tätä on sanottu tukevan muun muassa se, että Israelin turvallisuusjoukot raportoivat johtavan palestiinalaishallinnon turvallisuudesta vastaavan virkamiehen, Tawfiq Dirawin, olleen paikalla Temppelivuorella Sharonin vierailun aikana sekä Palestiinalaishallinnon viestintäministerin Imad Al-Falujin pitämä puhe, jossa hän toteaa ”tämän intifadan olleen ennalta suunniteltu aina siitä asti kun presidentti Arafat palasi Camp Davidin neuvotteluista”. Israelin turvallisuusyhteisön sisälläkin on käyty keskustelua Jasser Arafatin henkilökohtaisesta roolista intifadan syttymiseen. Pääasiassa sotilastiedustelun näkemys on ollut, että Arafat kontrolloi väkivallan määrää kun taas Shin Betin näkemys on ollut, että Arafatin vaikutusmahdollisuudet ovat olleet korkeintaan rajalliset. Molemmat kuitenkin katsovat ettei Arafat tehnyt mitään tilanteen rauhoittamiseksi.

Tutkijoiden Alan Dowtyn ja Michelle Gawercin mukaan todisteiden valossa näkemys Arafatin rajallisesta vaikutusvallasta tai ainakin rajallisesta halusta hallita tilannetta näyttää todennäköisemmältä.[4]

Dowtyn ja Gawercin intifadan aikaisten palestiinalaislähteiden tutkimus on paljastanut monipuolisemman kuvan tilanteesta. Jälkikäteen katsottuna oli havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta.[4] Yhdysvaltalaisen Foreign Affairs -lehden näkemys on, että Arafat pyrki ohjaamaan toista intifadaa hänelle edulliseen suuntaan ja Fatahin taistelijoita myös mobilisoitiin kansannousun ensimmäisinä päivinä ilmeisesti Arafatin suostumuksella. On myös todennäköistä, että sekä PLO että Israel olivat tehneet suunnitelmia uuden aseellisen konfliktin varalle. Mikään ei kuitenkaan viittaa Arafatin toiminnan sellaiseen suunnitelmallisuuteen ja järjestelmällisyyteen, jota useat israelilaiset tutkijat sekä esimerkiksi maan silloinen ulko- ja turvallisuusministeri Shlomo Ben-Ami ovat esittäneet.[5][6]

Toisen intifadan vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Israelin tarkastuspiste Abu Disin lähellä.

Yhteenotoissa kuoli toisen intifadan aikana 945 – 1 010 israelilaista ja 3 179 – 3 354 palestiinalaista.[7] Palestiinalaiset terroristit hyökkäsivät israelilaisia siviilejä kohtaan tekemällä itsemurhapommi-iskuja julkisilla paikoilla, kuten ravintoloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Israel vastasi terrori-iskuihin ja pyrki valvomaan tarkemmin raja-alueita. Hamasilla, Islamilaisella jihadilla ja Fatahilla oli varastossa aseita, joita valmistettiin asepajoissa Hebronin, Nablusin ja Ramallahin kaupungeissa. Euroopan unioni, Yhdysvallat, Israel, Kiina, Venäjä ja YK vaativat palestiinalaishallintoa puuttumaan terrorismiin alueellaan.[8]

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vuoksi Israelin puolustusvoimat IDF on omaksunut niin sanotun matalan intensiteetin sodankäynnin strategian palestiinalaistaistelijoita vastaan, jotka usein toimivat tiheästi asutuilla alueilla. Taistelijoiden ja israelilaissotilaiden yhteydenotoissa on ajoittain kuollut lähistöllä olleita siviilejä. IDF on käyttänyt myös kiistanalaisia ennalta ehkäiseviä täsmäiskuja (hepr. ‏סיכול ממוקד‎, sikul memukad) estääkseen tulevia väkivallantekoja tappamalla mahdolliseen tulevaan iskuun liittyviä, esimerkiksi terroristeiksi arvioimiaan, henkilöitä, jotka ovat suunnittelemassa terroristi-iskua.

IDF on tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, todeten sen olevan tehokas taktiikka itsemurhaiskujen vähentämiseksi. Itsemurhaiskujen perheet ovatkin joskus estäneet iskun peläten kotinsa menettämistä. Kriitikkojen mielestä taktiikan tehokkuus ei kuitenkaan oikeuta liiallisen voiman käyttöä, ja siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen oikeuden vastaista.

Turva-aita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Länsirannan turva-aita
Suunniteltu ja rakennettu turva-aita Länsirannalla toukokuussa 2004. Aita on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.
Turva-aitaa Länsirannalla.

Intifadan seurauksena Israel rakensi Länsirannan turva-aidan, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin.[9] YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu.[10] Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.[11] Enemmistö israelilaisista tukee hanketta väkivallattomana keinona estää terrori. Gazassa on ollut aita jo vuodesta 1994 lähtien. Israelin puolustusvoimien näkemyksen mukaan aidan avulla itsemurhaiskujen määrä Samariassa väheni vuoden 2002 17:stä vuoden 2003 viiteen iskuun. Lisäksi itsemurhaiskujen kokonaismäärä väheni samana ajanjaksona 30 prosenttia, mikä voi osaksi olla aidan ansiota.[12] Kuitenkin vain neljä prosenttia itsemurhaiskuista on tehty vuoden 1967 rajan läheisyydessä ja aidan merkitystä itsemurhaiskujen vähentäjänä on tilastojen perusteella vaikea arvioida.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ http://www.btselem.org/English/Statistics/Casualties.asp
  2. ↑ THE INTIFADA: REVEALING THE CHASM. The Middle East Review of International Affairs (MERIA), 2001, nro Volume 5, No. 3. "The intifada was thus “part of a calculated policy of the Palestinian leadership in respect of the conduct of its relations with Israel", "In a typical Palestinian formulation, the intifada “was not just a reaction to a provocative incident... It is a declared, unequivocal position by the Palestinian people on the bankruptcy of the negotiating option and the full rejection of the overall Israeli conduct.”(11)"
  3. ↑ Hannu Juusola: Israel Sharonin jälkeen. Ulkopolitiikka, 2006, nro 1, s. 11.
  4. ↑ a b THE INTIFADA: REVEALING THE CHASM. The Middle East Review of International Affairs (MERIA), 2001, nro Volume 5, No. 3. "Israeli security sources noted the presence of a top Palestinian security figure, Tawfiq Dirawi, on the Temple Mount on the fateful day of September 29, lending further credence to the view that “Arafat lit the fire, even Dowtyn if he is now having trouble controlling the intensity of the flames.”(8) The clearest claim of responsibility on the Palestinian side came from PA Communications Minister , who asserted that “this intifada was planned in advance, ever since President Arafat's return from the Camp David negotiations.”(9) Such later claims may overstate the case.(10)...Our survey of Palestinian sources over this period, however, reveals a more complex picture, showing the extent to which the two sides were living in different realities, with Palestinians openly expressing a sense of deep dissatisfaction that threatened to erupt at any time.In retrospect, there were numerous signs of a potential explosion that might be set off by any random event.", "The question of Yasir Arafat's personal role may be of less importance than at first appears. Within the Israeli defense establishment debate has raged between those (mostly in military intelligence) who argue that Arafat controls the level of violence and others (Shin Bet and the government coordinator in the territories) who conclude that Arafat's hold on matters is shaky at best.(40) Both sides agree that Arafat has done little or nothing to put out the flames, but they disagree on the reason. The weight of evidence seems to favor those who see Arafat's control--or at least his desire to seek to take control of the situation--as limited."
  5. ↑ Glenn E. Robinson: Being Yasir Arafat: A Portrait of Palestine's President November/December 2003. Foreign Affairs. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi)
  6. ↑ Joel Beinin: When Doves Cry. The Nation, 2006, nro April 17. "In his official capacities Ben-Ami presided over both the suppression of the second intifada and the continuation of talks with the Palestinians until Sharon became prime minister. He also orchestrated Israel's campaign to blame the failure at Camp David on Arafat's rejection of Barak's "generous offer" and to portray Arafat as personally responsible for the intifada and thus not "a partner for peace."
  7. ↑ Palestine Red Crescent Society (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ EU Position on the Middle East Peace Process: EU urges it to show determination in the fight against extremist violence and to confront individuals and groups conducting and planning terrorist attacks.
  9. ↑ Israel’s Security Fence 2003. The State of Israel. Arkistoitu 10.11.2006. Viitattu 23.3.2009. (englanniksi)
  10. ↑ Execution of the Security Fence project 2003. The State of Israel. Arkistoitu 30.4.2013. Viitattu 23.3.2009.: "The separation fence is a central security component in the fight against terrorism. The fence is inherently temporary. "
  11. ↑ BBC: Q&A: What is the West Bank barrier? ICJ: Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory
  12. ↑ The Anti-Terrorist Fence – An Overview

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arabien–Israelin konflikti
Osanottajat
Hallitukset:  Egypti ·  Irak ·  Israel ·  Jordania · Palestiinalaishallinto Palestiinalaishallinto ·  Saudi-Arabia ·  Syyria ·  Jemen
Aktiiviset järjestöt: Al-Aksan marttyyrien prikaatit · Arabiliitto · Fatah · Hamas · Hizbollah · PFLP · PLO · Amal
Toimintansa lopettaneet järjestöt: Etelä-Libanonin armeija · Irgun · Lehi · Musta syyskuu · Palestiinan brittiläinen mandaatti
Tärkeimmät tapahtumat ja konfiktit

Levottomuudet 1929 (Hebronin verilöyly) · Arabikapina 1936–1939 · Palestiinan sisällissota · Israelin itsenäisyyssota · Suezin kriisi · Kuuden päivän sota · Näännytyssota · Münchenin verilöyly · Operaatio Jumalan kosto · Jom kippur -sota · Libanonin sisällissota 1975–1990 · Operaatio Entebbe · Libanonin sota 1982 · Ensimmäinen intifada · Toinen intifada · Operaatio Kesäsade · Libanonin sota 2006 · Israelin Gazan operaatiot 2007 · Operaatio Valettu lyijy · Operaatio Puolustuksen tukipylväs · Gazan sota 2023

Diplomatia/Rauhanehdotukset

Balfourin julistus · Peelin komitea · Valkoinen paperi 1939 · YK:n jakosuunnitelma · Israelin valtion perustaminen 1948 · Khartumin kokous 1967 · Camp Davidin rauha · Israelin ja Jordanian rauhansopimus · Oslon rauhanprosessi (1993–2000) · Camp Davidin kokous 2000 · Tiekartta

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Toinen_intifada&oldid=22375871”