Pentti Saarikoski

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pentti Saarikoski
Pentti Saarikoski vuonna 1967.
Pentti Saarikoski vuonna 1967.
Henkilötiedot
Syntynyt2. syyskuuta 1937
Impilahti
Kuollut24. elokuuta 1983 (45 vuotta)
Joensuu
Ammatti kirjailija, suomentaja
Puoliso 1. Tuula Saarikoski (1958–1964)
2. Leena Larjanko (avoliitto)
3. Marjukka Saarikoski (1964–1966)
4. Tuula-Liina Varis (1967–1975)
5. Mia Berner (1975–1983)
Lapset Helena Saarikoski (s. 1958)
Juri Saarikoski (s. 1961)
Saska Saarikoski (s. 1963)
Hertta Saarikoski (s. 1964)
Anna Saarikoski-Tähtelä (s. 1969)
Kirjailija
SalanimiNenä
Äidinkielisuomen kieli
Aikakausi 1958–1983
Esikoisteos Runoja (1958)
Palkinnot

Pro Finlandia (1973)
Aleksis Kiven palkinto (1974)
Kalevi Jäntin palkinto (1959)
Mikael Agricola -palkinto (1965)

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Pentti Ilmari Saarikoski (2. syyskuuta 1937 Impilahti – 24. elokuuta 1983 Joensuu)[1] oli suomalainen runoilija, prosaisistiselvennä ja suomentaja.

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pentti Saarikosken vanhemmat olivat Simo ja Elli Saarikoski. Hänen äitinsä kuului Snellmanin sukuun. Saarikoskella oli vanhempi veli Ismo ja nuoremmat sisaret Sirkka ja Inkeri. Saarikoski kävi koulua Helsingin normaalilyseossa, jossa hänen koulutovereitaan ja hyviä ystäviään olivat Matti Klinge ja Anto Leikola[2].

Saarikoski julkaisi runokokoelmia vuodesta 1958 lähtien tasaisesti kuolemaansa saakka. 1960-luvulla hänen kirjoitustyylinsä alkoi muuttua ja erottautua yhä enemmän muusta suomalaisesta modernismista. Saarikoski itse kuvaili tyyliään demokraattiseksi tai dialektiseksi.[3]

Saarikoski pakinoi nimimerkillä Nenä Ylioppilaslehteen, Uuteen Suomeen ja Kansan Uutisiin. Pakinat ivasivat kirkkoa, armeijaa, politiikkaa ja kaikenlaista konservatiivisuutta. Saarikoski parodioi virallisen Suomen juhlavaa kapulakieltä. Nenän viikoittaiset parodialla sävytettyjen kritiikkipakinat ilmestyivät Ylioppilaslehdessä kaksi vuotta. Saarikoskelle ei riittänyt pakinoiminen sanaleikkien ja hauskuttamisen keinoilla, vaan naurun piti hänen mielestään olla rankaisevaa. Sen ei tarvinnut olla parantavaa eikä rakentavaa. [4] Hän oli myös aktiivinen kommunisti ja pyrki eduskuntaan vuosina 1966 ja 1970 SKDL:n listoilta, mutta ei tullut valituksi.lähde?

Marraskuusta 1966 tammikuuhun 1967 Saarikoski oleskeli Prahassa. Hän muokkasi kokemuksesta omaelämäkerrallisen kirjan Aika Prahassa keväällä 1967. Postuumisti ajasta on julkaistu Prahan päiväkirjat vuonna 1998. Prahassa hän ylläpiti suhdetta syyskuussa 1966 tapaamaansa itäsaksalaiseen runoilija Sarah Kirschiin, jonka oli vaikea saada viisumia länteen.lähde?

Henkilönä Saarikoski oli jo ennen termin tutuksi tulemista "julkkis", jonka tekemisiä seurattiin ja joka kertoi mielellään asioistaan lehdille. Sekä hänen henkilöönsä että tuotantoonsa vaikutti rankka alkoholin käyttö. Se johti delirium-kohtaukseen ja sairaalahoitoon joutumiseen jo vuonna 1968 (ennen kohtausta hän ehti maalata Che Guevaran erään lausahduksen asuntonsa seinään: "Patria o muerte" – "Isänmaa tai kuolema"). Silti hän ei muuttanut juomatapojaan vaan jatkoi valitsemallaan linjalla aina kuolemaansa asti. Lisäksi hänen viimeinen vaimonsa kertoo Saarikosken polttaneen parhaimmilla päivillään noin kolme askia North Statea, ja olleen lähes jatkuvasti ainakin parin lasillisen mukaisessa olotilassa (1960-luvulla Saarikoski itse kertoo päiväkirjassaan pilanneensa keuhkonsa ja kuntonsa kahdella päivittäisellä askilla ja ainakin yhdellä tai kahdellakin viinapullolla päivässä). Pekka Tarkan mukaan Saarikoski kuitenkin piti pitkään myös selviä kausia, jolloin työskenteli, mutta viime vuosinaan luopui näistä, jolloin kunto huononi nopeasti.lähde?

Saarikosken elämää on käsitellyt laajasti Pekka Tarkka kaksiosaisessa elämäkertateoksessaan. Hän arvioi Saarikosken merkityksen suomalaisen kirjallisuuden historiassa erittäin suureksi, mutta toteaa tämän olleen erittäin ristiriitainen persoona. Suhteen julkisuuteen on sanottu saaneen joskus hyvinkin narsistisia sävyjä.lähde?

Saarikosken arkistoa löytyi Norjasta Mia Bernerin jäämistöstä, ja se talletettiin vuonna 2010 SKS:lle. Joukossa on tekstejä ja päiväkirjoja 1970-luvun loppupuolelta Saarikosken kuolemaan asti.[5]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarikosken runotuotannosta on tapana nostaa laadukkaimpina esille erityisesti nuoruuden runot eli ns. kreikkalainen kausi (teokset Runoja, Toisia runoja sekä Runot ja Hipponaksin runot) sekä "vanhuuden runot" eli kolmen viimeisen runoteoksen muodostama Tiarnia-sarja.lähde? Runokokoelmaa Mitä tapahtuu todella? pidetään suomalaisen runon kannalta ratkaisevana irtiottona modernistisesta perinteestä.[6] Marxilaisuuden kautta tuolloista ajankuvaa tulkinnut Mitä tapahtuu todella? aloitti samalla korostuneen poliittisen vaiheen Saarikosken runotuotannossa.[7]

Saarikosken yritykset kirjoittaa romaani jäivät tuloksiltaan heikoiksi: ainoa Saarikoskelta julkaistu romaaniksi luokiteltava teos Ovat muistojemme lehdet kuolleet on pelkkä kollaasitekniikan harjoitelma. Saarikoskea pidetään kuitenkin eräänä Suomen huomattavimmista päiväkirjakirjoittajista: hän piti päiväkirjaa ensin nuoruusvuosinaan 1951–1958 sekä vuodesta 1966 kuolinvuoteen 1983 asti.[8] Luovan työn kuvauksen ja tuolloisen kulttuuri- ja poliittisen elämän taltioinnin ohella päiväkirjoissa on esimerkiksi maailmankirjallisestikin harvinaislaatuisia deliriumkohtauksen kuvauksia, jotka on kirjoitettu kohtauksen aikana.[9]

Saarikosken nuoruudenaikaisissa päiväkirjoissa tulee esiin uskonnollinen etsintä ennen julkista uraa. Keskisuomalainen-lehden kriitikon Hannu Waaralan mukaan se oli aitoa uskonnollista kamppailua ja pohdiskelua Kierkegaardin hengessä.[10] Saarikoski itse piti päiväkirjojaan omana magnum opuksenaan runotuotannon ohella.lähde?

Ruotsin-kaudellaan Saarikoski käsikirjoitti myös kuunnelmia. Hän voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon 1981 käsikirjoituksestaan Kuikan pelto. [11]

Suomentaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reino Helismaa ja Pentti Saarikoski vuonna 1962.

Saarikoski myös suomensi useita kirjoja, kuten Homeroksen Odysseian, Aristoteleen Runousopin, James Joycen Odysseuksen ja J. D. Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa. Hän käänsi suuren määrän aikalaisproosaa englannista, vaikka ei osannut englantia hyvin. Näitä käännöksiä, kuten Sieppari ruispellossa, onkin väitetty vapaatulkintaisuutensa vuoksi enemmän cover-versioiksi alkuperäisistä kuin varsinaisiksi käännöksiksi.[12] Tätä vapautta – ja nimenomaan Siepparin vapaatulkintaa – kuvaava ilmaisu "Saarikoski-syndrooma" on jäänyt kriittiseen sanavarastoon. Aikalaisproosan käännösten laatuun vaikuttaa suuresti myös Saarikosken kulloinenkin motivoituneisuus: suuren osan käännöksistä hän teki vain rahan vuoksi, ja se näkyy toisinaan suoranaisena hutilointina[13].

Saarikosken englannista tekemiä suomennoksia on yhä enemmän kritisoitu, kuten H. K. Riikonen huomauttaa. Siepparin lisäksi huomion kohteena on ollut etenkin Herzog mutta myös Joycen Odysseus[14] Suomennos J. P. Donleavyn veijariromaanista The Ginger Man (Holtiton mies) jäi häneltä kesken, ja sen viimeisteli toinen suomentaja, mutta Saarikoski sai sen nimiinsä[15] kahdessa ensimmäisessä painoksessa. Kolmanteen painokseen kääntäjäksi merkittiin Erkki Haglund.[16] Jukka Kemppisen mukaan kustannusmaailmassa tiedetään, mitä kaikkea Saarikoski on saanut nimiinsä.[17]

Martti Anhava siteeraa Otavan kustannustoimittajaa Martta Eskelistä, joka toimitti suuren osan Saarikosken proosakäännöksistä:

»Suomentajana Saarikoski oli kupla. Hän ei hallinnut englannin kielen idiomeja eikä viitsinyt niitä opetella. Jos hänelle huomautti kömmähdyksistä, hän sanoi haluavansa rikastuttaa suomen kieltä uusilla ilmaisuilla. Hän kertoi mielellään, että hänellä on Websterin sanakirja, mutta kovin usein hän ei sitä avannut.[18]»

Anhava kuitenkin kehuu Sieppari-suomennosta: "Saarikoski sai aikaan eläväisen tulkinnan, joka on innostanut kokonaisia nuorisosukupolvia lukemaan." Hän heittää ajatuksen, että jos joku olisi tehnyt suomennoksen kieli keskellä suuta, teos olisi unohtunut saman tien. Anhavalle itselleenkin Sieppari oli elämys. Sen sijaan Joycen Odyssseuksesta hän sanoo, että teos olisi ansainnut "paneutuvampaa suhtautumista". Saarikoskella oli aikomus tehdä siihen korjauksia, siksi uusintapainos sai odottaa toteutumista 15 vuotta ennen uutta painosta. Korjaukset jäivät tekemättä, kun Saarikoski ymmärsi työn ylivoimaisuuden.[19]

Tuomas Anhava oli sitä mieltä, että Saarikoskella oli sisäsyntyinen tärvelemisen halu. Saarikosken parhaina töinä hän on maininnut Platonin Gorgiaan ja Faidroksen sekä nuoruudenaikaisen Ksenofon-suomennoksen[20] Pekka Tarkan mukaan se kieli, jonka Saarikoski hallitsi parhaiten, oli saksa, mutta hän teki saksasta vain kaksi käännöstä: Max Frischin näytelmän Tuhopolttajat ja Bertolt Brechtin Pakolaiskeskustelut.[21]


Elokuvakäsikirjoittaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailijanuransa ohella Saarikoski toimi pariin otteeseen myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän oli yksi käsikirjoittajista Veikko Itkosen elokuvassa Voi veljet, mikä päivä (1961) ja kirjoitti dialogin Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ensimmäiseen elokuvaan Yö vai päivä (1962).[22]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarikoski oli naimisissa neljästi. Hänen vaimonsa ja myös sisaruksensa ovat myöhemmin laatineet useita hänen elämäänsä käsitteleviä teoksia.lähde?

Saarikosken puolisot:

  1. Tuula Saarikoski (o.s. Unkari) 1958–1964, lapset Helena s. 1958, Juri Saarikoski s. 1961
  2. Leena Larjanko (ei avioliitossa), poika Saska s. 1963
  3. Marjukka Saarikoski (o.s. Mela), 1964–1966, tytär Hertta Saarikoski s. 1964
  4. Tuula-Liina Varis (o.s. Puuppo), 1967–1975, tytär Anna Saarikoski-Tähtelä s. 1969
  5. Mia Berner

Saarikoski muutti vuonna 1974[23] Ruotsiin, missä neljännen vaimonsa Mia Bernerin suojissa laatimassaan Tiarnia-sarjassa koki vielä lyyrisen nousun, joka herätti hämmästystä ja ihastusta.lähde?

Saarikoski on haudattu Heinävedelle Uuden Valamon luostarin hautausmaalle. Elämänsä viimeisinä vuosina hän vietti useita jaksoja hiljentyneenä Uudessa Valamossa.[24]

Mitä Missä Milloin -vuosikirjan toimituksen vuonna 1987 kokoama raati valitsi Saarikosken yhdeksi Suomen itsenäisyyden ajan 70 vaikuttajasta.[25] Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Saarikoski oli asiantuntijaraadin valitsemalla ennakkolistalla, mutta karsiutui yleisöäänestyksen tuloksena muodostuneelta lopulliselta sadan kaikkien aikojen suurimman suomalaisen listalta.[26]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Runoja. Helsinki: Otava, 1958.
  • Toisia runoja. Helsinki: Otava, 1958.
  • Runot ja Hipponaksin runot. Helsinki: Otava, 1959.
  • Maailmasta. Helsinki: Otava, 1961.
  • Mitä tapahtuu todella?. Helsinki: Otava, 1962.
  • Kuljen missä kuljen. Helsinki: Otava, 1965.
  • Ääneen. Helsinki: Otava, 1966.
  • Laulu laululta pois. Helsinki: Otava, 1966.
  • En soisi sen päättyvän. Helsinki: Otava, 1968.
  • Katselen Stalinin pään yli ulos. Helsinki: Otava, 1969.
  • Onnen aika. Helsinki: Otava, 1971.
  • Alue. Helsinki: Otava 1973.
  • Eino Leino - legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY, 1974. (Runomuotoinen henkilökuva)
  • Ja meille jäi kiireetön ilta / Kvällen gör sig ingen brådska. Helsinki: Otava, 1975. (Yhdessä Mia Bernerin kanssa)
  • Tanssilattia vuorella. Helsinki: Otava, 1977.
  • Tanssiinkutsu. Helsinki: Otava, 1980.
  • Hämärän tanssit. Helsinki: Otava, 1983.
    • Otava on julkaissut edellä mainitut kolme runokokoelmaa Tiarnia-nimisenä yhteisniteenä vuonna 2012.
  • Nuoruuden runot: Kreikkalainen kausi 1958–1959. (Toimittanut ja jälkisanan kirjoittanut Pekka Tarkka) Otava, 1994. ISBN 951-1-13096-X
  • Tiarnia-sarja ja muut Ruotsin-kauden runot. (Toimittanut ja jälkisanan kirjoittanut H. K. Riikonen) Helsingissä: Otava, 1996. ISBN 951-1-13098-6
  • Runot. (Toimittanut Mikko Aarne) Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19325-2
  • Runot 1961–66. (Toimittaneet ja jälkisanan kirjoittaneet Janna Kantola ja H. K. Riikonen) Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22600-0
Proosateokset
  • Ovat muistojemme lehdet kuolleet. Helsinki: Otava, 1964.
  • Punaiset liput (pamfletti) Helsinki: Weilin + Göös, 1966.
  • Aika Prahassa. Helsinki: Otava, 1967.
  • Kirje vaimolleni. Helsinki: Otava, 1968.
  • Ihmisen ääni. Helsinki: WSOY, 1976. (Osa eri tekijöiden Ihmisen ääni -kirjasarjaa)
  • Asiaa tai ei. Otava, 1980. ISBN 951-1-05601-8
  • Euroopan reuna: Kineettinen kuva. Otava, 1982 (3. painos 1990). ISBN 951-1-07092-4
  • Köyhyyden filosofia. Helsinki: Otava, 1986. (Kuunnelmia)
  • Nenän pakinat. (Toimittanut ja jälkisanan kirjoittanut Pekka Tarkka. Pakinat julkaistu sanoma- ja aikakauslehdissä 1959–1969) Otava, 1995. ISBN 951-1-13097-8
Päiväkirjat
  • Nuoruuden päiväkirjat. Toim. Pekka Tarkka, Helsinki: Otava, 1984.
  • Prahan päiväkirjat. Toim. Pekka Tarkka, Helsinki: Otava, 1998.
  • Juomarin päiväkirjat. Toim. Pekka Tarkka, Helsinki: Otava, 1999.
  • Toipilaan päiväkirjat. Toim. Pekka Tarkka, Helsinki: Otava, 2001.
  • Suomentajan päiväkirjat. Toim. H. K. Riikonen ja Janna Kantola, Helsinki: Otava 2012.
  • Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toim. Tommi Liimatta, Helsinki: Otava 2019.
Suomennokset

Lauluja Saarikosken teksteihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pentti Saarikosken runoihin ovat säveltäneet lauluja muun muassa Heikki Sarmanto (kokonaiset albumit Onnen aika ja Salakuljetettu ikoni), Henrik Otto Donner (En soisi sen päättyvän, 1970), Tapio Lipponen (lauluyhtye Muksujen cd-kokoelma Viisumi keväästä syksyyn – kootut laulut 1966–1970) ja Eero Koivistoinen. Yksittäisiä lauluja Saarikosken teksteihin on myös monien muiden artistien albumeilla.

Kunnianosoitukset ja palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Valtion kirjallisuuspalkinto vuosina 1963, 1966, 1970, 1973, 1981 ja 1982
  • Kääntäjien valtionpalkinto vuosina 1970, 1973 ja 1982
  • Kalevi Jäntin palkinto 1959
  • Kariston proosapalkinto 1961
  • Tammen kääntäjäpalkinto 1962
  • Kirjailijaliiton palkinto 1963
  • Mikael Agricolan palkinto 1965
  • Otavan kääntäjäpalkinto 1970
  • Pro Finlandia 1973
  • Aleksis Kiven palkinto 1974
  • WSOY:n kääntäjäpalkinto 1974
  • Suomen Kulttuurirahaston palkinto 1975
  • Sokeain kuunnelmapalkinto 1981
  • Muistolaatta, Kerava 2004
  • Otavan Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu 75-vuotisjuhlan kunniaksi 2012

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tarkka, Pekka: Pentti Saarikoski: Vuodet 1937–1963. Otava 1996. - Uusi painos 2014 ISBN 978-951-1-28126-9
  • Tarkka, Pekka: Pentti Saarikoski: vuodet 1964–1983. Otava 2003. - Uusi painos 2014 ISBN 978-951-1-2841-0
  • Martti Anhava: Merisatakieli lurittelee. Pentti Saarikosken suomennoksista. Parnasso 5/2010 s. 10–12

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Calamnius-sukuseura calamnius.fi. Viitattu 18.12.2010.
  2. ↑ Klinge, Matti (2012). Kadonnutta aikaa löytämässä. Muistelmia 1936-1960.
  3. ↑ Niemi-Pynttäri, Risto: Mitä tapahtui todella? Pentti Saarikoski Kirjallisuuden aikajana: Euroopan kirjallisuushistoria. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 7.3.2011.
  4. ↑ Sisättö, Vesa & Halme, Jukka: Kotimaisia pakinoitsijoita, s. 100–101. Helsinki: BTJ Finland, 2013. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  5. ↑ Majander, Antti: SKS sai lisää Saarikosken päiväkirjoja. Helsingin Sanomat 2.11.2010, s. C 2.
  6. ↑ Kirjasampo: Mitä tapahtuu todella? kirjasampo.fi. Viitattu 25.7.2019.
  7. ↑ Pentti Saarikoski, Paul Auster ja tahto nähdä tulevaan yle.fi. Viitattu 21.7.2019.
  8. ↑ Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski. Vuodet 1937–1963, s. 16. Otava, 2014.
  9. ↑ Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski II. Vuodet 1964–1983, s. 218. Otava, 2014.
  10. ↑ Pentti Saarikoski: Nuoruuden päiväkirjat Keskisuomalainen. Viitattu 21.7.2019.[vanhentunut linkki]
  11. ↑ Kuikan pelto : Pentti Saarikosken köyhyyden filosofia. Yle Areena, kuunnelman esittelyteksti. Viitattu 29.1.2024.
  12. ↑ Jokinen, Arto: Pentti Saarikoski: Jumalan onneton narri Aviisi. 1996. Tampereen yliopisto. Viitattu 31.3.2009.
  13. ↑ Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski II. Vuodet 1964–1983, s. 313. Otava, 2014.
  14. ↑ H. K. Riikonen: Ulysses (pdf) (s. 124–125) Niin & näin. 3/2012. Viitattu 30.3.2018.
  15. ↑ Petri Liukkonen: Pentti Saarikoski Author's Calendar. (englanniksi)
  16. ↑ Anhava s. 10 alaviite, toim. huom.
  17. ↑ Jukka Kemppinen, Suomennoksista. 4.10.2007
  18. ↑ Anhava s. 10
  19. ↑ Anhava s. 11
  20. ↑ Anhava s. 12
  21. ↑ Anhava s. 12
  22. ↑ Pentti Saarikoski Elonet., viitattu 18.5.2022
  23. ↑ Jan Kaila: Saarikoski tulee Suomeen viimeistelemään kirjaansa. (Tilaajille) Helsingin Sanomat, 1.6.1979. Artikkelin verkkoversio.
  24. ↑ Ikuinen muisto: Pentti Saarikoski Valamon luostari. Arkistoitu 15.8.2017. Viitattu 14.8.2017.
  25. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 197. Helsinki: Otava, 1987.
  26. ↑ Suuret suomalaiset, s. 258. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pentti_Saarikoski&oldid=22741990”