Inkerin kirkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Inkerin kirkko
Suuntautuminen Luterilaisuus
Hallinto Episkopaalisuus
Johtaja piispa Ivan Laptev
Yhteistyötahoja Luterilainen maailmanliitto
Kansainvälinen luterilainen neuvosto
Toiminta-alue Venäjä
Perustettu 1992
Irtautunut Viron evankelis-luterilaisesta kirkosta
Hiippakuntia 1
Seurakuntia 78 (2007)
Jäseniä 8 000[1]
Aiheesta muualla
Sivusto

Inkerin evankelis-luterilainen kirkko (ven. Евангелическо-лютеранская церковь Ингрии, Evangelitšesko-ljuteranskaja tserkov Ingrii) on vuonna 1992 itsenäisen toimintansa aloittanut luterilainen kirkko Venäjällä. Kirkon juuret ulottuvat 1610-luvulle, jolloin Inkerinmaalle, nykyisen Pietarin ympäristöön muutti väestöä Suomesta ja heitä varten perustettiin luterilaisia seurakuntia. Ennen itsenäistymistään 1992 kirkon seurakunnat kuuluivat Viron evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Inkerin kirkko oli pitkään yksi keskeisimmistä inkerinsuomalaisuuden järjestäytyneen toiminnan muodoista. Kirkko alkoi venäläistyä vasta 1990-luvulla, jolloin venäjän kieli alkoi syrjäyttää suomen kielen kirkon ykköskielenä. Kehitykseen vaikutti ratkaisevasti inkeriläisten paluumuutto Suomeen. Nykyisin kirkko on monikansallinen ja toimii ympäri Venäjää.

Kirkkoon kuuluu nykyisin noin 80 seurakuntaa ja 8 000 jäsentä ympäri Venäjää. Sen hallinto sijaitsee Pietarissa Pyhän Marian kirkon yhteydessä. Ensimmäinen piispa oli suomalainen Leino Hassinen, ja kirkon nykyinen piispa on Ivan Laptev.[2]

Inkerin kirkko julkaisee lehteä Inkerin Kirkko, joka on ilmestynyt joulukuusta 1991.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen luterilainen seurakunta perustettiin Lempaalaan 1611. Stolbovan rauhan jälkeen 1617 suuri joukko savolaisia ja karjalaisia muutti Inkeriin, ja heitä varten alettiin perustaa suomenkielisiä luterilaisia seurakuntia. Venäjän keisarikunta valloitti 1703 Inkerin, mutta seurakunnat saivat jatkaa toimintaansa. Luterilaisuudesta muodostui suomen kielen ohella inkeriläisen identiteetin peruselementti, joka erotti inkerinsuomalaiset ympäröivästä venäläis-ortodoksisesta valtakulttuurista. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, Inkeriin alkoi siirtyä suomalaisia pappeja, ja yhteydet Suomeen vilkastuivat monin tavoin.

Vuosina 1704–1917 Inkerin suomen- ja ruotsinkielisissä seurakunnissa toimi yhteensä 397 suomalaista pappia. Heistä kolme neljäsosaa (301) oli Suomessa syntyneitä ja neljä viidesosaa (324) Turun ja Helsingin yliopistoissa koulutettuja.[3]

Neuvostoliiton aikaan Inkerin luterilaisiin seurakuntiin kohdistui vainoja ja niiden jäsenet hajosivat Stalinin kuljetusten vuoksi ympäri maata muun muassa Siperiaan. 1970-luvulla Venäjälle perustettiin kaksi luterilaista seurakuntaa, Petroskoihin 1970 ja Puškiniin 1977. Ne toimivat Viron evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä.

Perestroikan ja glasnostin seurauksena Neuvostoliiton voimakkaan kontrolloiva uskontopolitiikka alkoi murtua, mikä toi runsaasti toimintavapauksia uskonnollisille yhteisöille. Tällöin inkeriläiset alkoivat perustaa uusia seurakuntia asuinseuduilleen. Samaan kansallisuuskysymykset nousivat esiin ympäri Neuvostoliittoa ja vähemmistökansat alkoivat ajaa oikeuksiaan. Myös inkeriläisten keskuudessa syntyi kansallinen liikehdintä, jonka yksi ilmenemismuoto oli oman kansallisen kirkon uudelleen perustaminen. Ensin kesällä 1990 inkeriläisseurakunnista muodostettiin Inkerin rovastikunta Viron kirkon yhteyteen ja vuoden 1992 alussa Inkerin kirkko aloitti toimintansa itsenäisenä kirkkona. Sen ensimmäisenä piispana toimi vuosina 1993–1995 suomalainen Leino Hassinen. Vuodesta 1996 vuoteen 2020 piispana toimi Aarre Kuukauppi.[4]

Inkerin kirkossa ei ole naispappeja. Kirkko ei myöskään lähettänyt edustajaansa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäisen naispiispan vihkimistilaisuuteen vuonna 2010.[5] Vuonna 2013 Helsingin yhteinen kirkkoneuvosto kielsi avustuksen Inkerin kirkolta, koska kirkko ei hyväksy naispappeutta eikä seksuaalivähemmistöjä. Raha oli tarkoitus käyttää kirkon Kazanin rakennushankkeeseen.[6]

Vuonna 2022 Suomen Lähetysseura lopetti Venäjän-työnsä ja Inkerin kirkon tukemisen osana päätöstään luopua työstä Euroopassa.[7]

Inkerin kirkon seurakuntia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin Kirkko jakaantuu yhdeksään rovastikuntaan, jotka sijaitsevat koko Venäjän federaation alueella. Yhteensä seurakuntia on melkein sata. Inkerin kirkolla on nykyisin seurakuntia seuraavissa pitäjissä ja kaupungeissa.[8] Tähdellä merkityt seurakunnat ovat ns. vanhoja ja uudelleen perustettuja seurakuntia.

Karjalan rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Aleksei Krongolm (Petroskoi)

Pietarin rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Ivan Hutter (Haapakankaan seurakunta)

Länsi-Inkerin rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Pavel Krylov (Skuoritsa)

Moskovan rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Jaroslav Boitšenko (Nižni Novgorod)

  • Moskova – Pyhien Kirillin ja Mefodin seurakunta
  • Moskova – Pyhän kolminaisuuden seurakunta
  • Nižni Novgorod
  • Ržev – Pyhän Apostoli Luukkaan seurakunta
  • Tver – Kristus Vapahtajan seurakunta
  • Velikije Luki – Pyhän Markuksen seurakunta

Volgan rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Olav Pantsu

Uralin rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Konstantin Subbotin (Tšeboksary)

Siperian rovastikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääninrovasti Ville Melanen

Kansainväliset suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin kirkko toimii yhteistyössä maailman tunnustuksellisten luterilaisten kirkkojen Kansainvälisen luterilaisen neuvoston ja yhdysvaltalaisen Missouri-synodin kanssa.[9] Inkerin kirkko on lisäksi Euroopan kirkkojen konferenssin ja Luterilaisen maailmanliiton jäsen.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Churches in Russian Federation The Lutheran World Federation. Viitattu 28.7.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Ivan Laptev valittiin Inkerin kirkon piispaksi Seurakuntalainen. Viitattu 17.2.2020.
  3. ↑ Engman, Max: Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 155. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34880-2
  4. ↑ Luoma, Antti: Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993. Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2020.
  5. ↑ Piispa piirtää vanhoillista linjaa Inkerissä HS.fi.
  6. ↑ Homokielteinen Inkerin kirkko jätettiin rahatta 3.6.2013. Kirkko & Kaupunki.
  7. ↑ Piispa Aarre Kuukauppi: Lähetysseura päätti yksipuolisesti lopettaa Inkerin kirkon tukemisen kotimaa24.fi.
  8. ↑ http://personal.inet.fi/koti/pentti.smeds/Inkerin%20kirkko.htm
  9. ↑ Kansainvälinen luterilainen neuvosto ilc-online.org. Viitattu 7.6.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Luoma, Antti, Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2020, ISBN 978-952-5031-96-6
  • Jürjo, Villu (koostaja), Ingeri kiriku ristitee. Narva: EELK Narva Aleksandri kogudus, 2011, ISBN 978-9949-21-929-2 (viroksi)
  • Ylönen, Kaarina, Inkerin kirkon nousu kommunistivallan päätyttyä. Tampere: Kirkon Tutkimuskeskus, 1997, ISBN 978-951-6932-15-9
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Inkerin_kirkko&oldid=22854847”