Tämä on lupaava artikkeli.

Yttrium

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Strontium ← Yttrium → Zirkonium
Sc
↑
Y
↓
Lu  
 
 


Yleistä
Nimi Yttrium
Tunnus Y
Järjestysluku 39
Luokka siirtymämetallit
Lohko d-lohko
Ryhmä 3
Jakso 5
Tiheys4,469[1] · 103 kg/m3
Värihopean valkea
Löytövuosi, löytäjä 1794, Johan Gadolin
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)88,90584(1)[2]
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)180 (212)[3] pm
Kovalenttisäde162 pm
Orbitaalirakenne[Kr] 4d1 5s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 9, 2
Hapetusluvut+III
Kiderakenneheksagonaalinen tiivispakkaus (HCP)
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste1 796 K (1 523[1] °C)
Kiehumispiste3 610 K (3 337[1] °C)
Höyrystymislämpö363[3] kJ/mol
Sulamislämpö11,40[3] kJ/mol
Äänen nopeus3300 m/s 293 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus1,22[3] (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,298 kJ/(kg K)
Sähkönjohtavuus1,8*106[3] S/m
Lämmönjohtavuus17,2 [3] W/(m·K)
CAS-numero7440-65-5
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Yttrium (lat. yttrium) on maametalleihin kuuluva metallimainen alkuaine. Se on jaksollisessa järjestelmässä 39. alkuaine. Sen tiheys huoneenlämmössä on 4,47×10³ kg/m³. Sen sulamispiste on 1 796 K, kemiallinen merkki Y ja atomipaino 88,91. Alkuaineen löysi suomalainen kemisti Johan Gadolin vuonna 1794. Yttrium on nimetty ruotsalaisen kylän Ytterbyn mukaan.

Yttriumia käytetään yleisesti lasereissa sekä suprajohteissa. Tämän lisäksi sitä voidaan käyttää muiden metallien vahvistamiseen sekä fosforin kanssa punaisen värin tuottamiseen televisioihin ja tietokonenäyttöihin.

Ominaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yttriumia

Metallinen yttrium on väriltään hopeanvalkoista, ja sen pinta on kirkas, kuten muillakin metalleilla. Siitä voidaan valmistaa myös tummanharmaata tai mustaa jauhetta. Sen kiderakenne on heksagoninen. Sen sulamispiste on 1 796 kelviniä ja kiehumispiste 3 610 kelviniä. Yttrium on kovaa, kestää kulutusta eikä ruostu. Se johtaa hyvin sähköä.[4][1][5][3]

Yttrium on kemiallisilta ominaisuuksiltaan muiden maametallien kaltainen. Se esiintyy luonnossa ionina Y3+[5]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarina yttriumin löytymisestä alkaa vuonna 1787 Ytterbyn kaivoksesta, joka sijaitsi Ruotsissa, Vaxholmin kunnan Resarön saaressa, ja josta hankittiin paikalliselle keramiikkateollisuudelle korkealaatuista raaka-ainetta. Harrastelijageologi luutnantti Carl Axel Arrhenius, Vaxholmin varuskunnasta, huomasi tutkiessaan mineraaleja kyseisessä kaivoksessa, että pegmatiitin lohkeamassa kvartsin ja maasälvän päällä oli jotain hiilenkaltaista mustaa, mutta raskasta ainetta. Hän ajatteli aineen sisältävän juuri löydettyä uutta alkuainetta volframia. Arrhenius kutsui mustaa mineraalia ytterbiitiksi Ytterbyn kaivoksen mukaan ja lähetti siitä näytteitä muutamille tutkijoille.

Tukholmalainen kaivostarkastaja Bengt Reinhold Geijer (1758–1815) suoritti Arrheniuksen ottamalle mineraalinäytteelle karkean analyysin. Hän totesi, että näyte sisältää rautaa ja arveli, että se saattaisi sisältää myös volframia. Kokenut kemisti Sven Rinman (1720–1792) ei myöskään pystynyt sen paremmin analysoimaan näytettä.

Arrhenius kuitenkin toimitti näytteen mineraalista Turun akatemian kemian professorille Johan Gadolinille, joka oli aikaisemmin työskennellyt kemian professorina Uppsalan yliopistossa. Gadolinin huolelliset tutkimukset osoittivat, että mineraalissa oli uusi, alumiini- ja kalsiumoksidia muistuttava maametallioksidi. Vuonna 1794 Gadolin totesikin, että näyte sisältää todennäköisemmin:

”31 osaa piioksidia, 19 osaa alumiinioksidia, 12 osaa rautaoksidia ja 38 osaa tuntematonta maametallioksidia.” -Johan Gadolin 1794[6]

Ruotsalainen kemisti Anders Gustaf Ekeberg vahvisti Gadolinin tulokset tuntemattomasta maametallioksidista vuonna 1797. Ekeberg ehdotti uudelle maametallioksidille nimeä yttria, ja siten uusi metalli nimettiin yttriumiksi Ytterbyn kylän mukaan.

Gadolin suoritti tarkkoja kokeita yttrialle (yttriumoksidi) ja havaitsi, että sen sulamispiste on korkea ja booraksin kanssa se muodosti väritöntä lasia (nämä ovat harvinaisille maametalleille tyypillisiä ominaisuuksia).

Gadolin ja Ekeberg eivät huomanneet, että heidän ensimmäiset analyysinsa mineraalinäytteestä olivat virheellisiä. Aine, jota kumpikin piti alumiinioksidina, olikin itse asiassa berylliumoksidia. Berylliumin löysikin virallisesti ranskalainen kemisti Louis Nicolas Vauquelin vuonna 1798. Myöhemmin Ekeberg vahvisti, että heidän tutkimassaan näytteessä olikin alumiinioksidin tilalla berylliumoksidia.

Yttriumin löytö merkitsi kuitenkin alkusysäystä muiden harvinaisten maametallien etsimiselle, sillä vuonna 1843 C. G. Mosander huomasi, ettei Gadolinin löytö ollut puhdas aine vaan seos. Yttriumoksidin lisäksi näyte sisälsi harvinaisten maametallien oksideja. Mosander itse löysi terbiumin ja erbiumin. Myöhemmin todettiin, että myöskään Mosanderin löytämät aineet eivät olleet puhtaita, vaan niistä löytyi vielä kuutta muuta eri alkuainetta: ytterbium, skandium, tulium, holmium, dysprosium ja lutetium. Nämä metallit löydettiin erikseen myöhempinä vuosina.[4][5]

Johan Gadolinia pidetään kuitenkin henkilönä, joka ensimmäisenä löysi yttrium-alkuaineen. Hän myös on ainoa suomalainen, joka on ensimmäisenä maailmassa löytänyt uuden alkuaineen.

Vuonna 1800 Martin Klaproth uudelleen nimesikin Arrheniuksen löytämän ja nimeämän ytterbiittimineraalin gadoliniitiksi Johan Gadolinin kunniaksi. Gadoliniitti on kemialliselta koostumukseltaan Y2FeBe2Si2O10 (yttrium-rauta-berylliumsilikaattimineraali). Vuonna 1880 sveitsiläinen kemisti Jean Charles Galissard de Marignac tutki gadoliniittimineraalia ja havaitsi spektroskopiatutkimuksissaan todisteita uudesta alkuaineesta, jota vuodesta 1886 eteenpäin kutsuttaisiin gadoliniumiksi (kem. lyhenne Gd).

Vuonna 1828 berliiniläinen kemisti Friedrich Wöhler onnistui erottamaan yttriummetallin raakamuodossa. Vuonna 1953 Frank Spedding Iowan Ames-laboratoriosta tuotti erittäin puhdasta yttriumia ioninvaihtotekniikalla.

Yttriumjauhe saattaa räjähtää hapen vaikutuksesta korkeissa lämpötiloissa. Laboratoriokokeissa on havaittu, että suuret annokset yttriumia ovat myrkyllisiä rotille.[5]

Esiintyminen ja erotus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yttriumia esiintyy lantanidien mineraaleissa. Sitä ei esiinny luonnossa lähes koskaan metallisena, ja tutkimuksessa käytetään valkoista yttriumoksidia (Y2O3 tai yttriumfluoridia (YF3). Yttriumia on kohtalaisen paljon maaperässä (yhtä paljon kuin kuparia tai sinkkiä). Keskimäärin yttriumia on maaperässä 33 ppm. Yttrium esiintyy muiden maametallien kanssa, tärkein mineraali on monatsiitti, jossa on keskimäärin 3 % yttriumia. Tätä löytyy monista paikoista maapallolta, muun muassa Brasiliasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja Kanadasta. Suomessakin on vielä 1980-luvulle asti erotettu apatiitista yttriumia, mutta Kemira lopetti sen kannattamattomana. Muita hyvin tärkeitä yttriumia sisältäviä mineraaleja ovat ksenotiimi ja gadoliniitti. Sata grammaa puhdasta yttriumia maksaa noin 150 euroa.[4][5][3][7]

Yttriumin erotus muista kemiallisilta ominaisuuksiltaan samankaltaisista harvinaisista maametalleista on vaikeaa. 1950-luvulle asti menetelmänä käytettiin ioninvaihtoa, joka perustui kelatoiviin yhdisteisiin kuten EDTA:han ja DCTA:han. Tämän menetelmän on sittemmin korvannut liuotinuutto tai prosessi, jossa yttrium muodostaa selektiivisesti kompleksin di-2-(etyyliheksyyli)fosforihapon kanssa.[7]

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yttriumin ja fosforin yhdisteillä tuotetaan väritelevision sekä tietokonenäyttöjen punainen väri. Sitä käytetään myös ydintekniikassa. Yttriumin isotooppia 90Y on tutkittu syövän hoidossa. Yttriumia on käytetty useasti myös loistelampuissa. Koska yttrium kestää kulutusta ja ei ruostu, sitä käytetään katkaisupihdeissä, tiivisteissä, laakereissa. Sitä voidaan käyttää myös vahvistamaan alumiinia tai magnesiumia metalliseoksissa, joissa se parantaa lämmön- ja värähtelynkestoa sekä sähkönjohtavuutta. Sitä voidaan myös käyttää muun muassa vanadiinin kanssa, jolloin vanadiinin myrkyllisyys häviää. Yttriumia käytetään myös eteenin valmistamisessa katalyyttinä.[5][3][4][7]

Yttriumin yhdisteistä yttrium-barium-kuparioksidi (YBa2Cu3O7)[8] tunnetaan korkean lämpötilan suprajohteena, sillä se muuttuu suprajohtavaksi jo 90 kelvinin lämpötilassa, joka on saatavissa aikaan nestetypen avulla. Suprajohteita käytetään voimakkaissa magneeteissa muun muassa sairaaloiden kuvauslaitteissa. Yttriumia voidaan käyttää myös lasereissa, jolloin se on yhdisteenä granaatin ja alumiinin kanssa. Yttriumia käytetään raudan (Y3Fe5O12) kanssa mikroaalloilta suojautumiseen. Yttriumia käytetään myös muun muassa optisissa kuiduissa ja polttokennoissa.[9][5][3][10][4]

Isotoopit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yttriumin ainoa stabiili isotooppi on 89Y. Tunnettuja massalukuja on 79Y:stä 103Y:hyn asti.[11]

Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi
79Y 14,8 s EC, β+
80Y 35 s EC, β+
81Y 70,4 s EC, β+
82Y 9,5 s EC, β+
83Y 7,08 min EC, β+
83mY 2,85 min EC, β+, IT (40,5 %)
84Y 4,6 s EC, β+
84mY 39,5 min EC, β+
85Y 2,68 h EC, β+
85mY 4,86 h EC, β+, IT (< 1%)
86Y 14,74 h EC, β+
86mY 48 min IT (99,31 %), EC, β+
87Y 79,8 h EC, β+
87mY 13,37 h IT (98,43 %), EC, β+
88Y 106,65 d EC, β+
88mY 13,9 ms IT
89Y Stabiili
89mY 16,06 s IT
90Y 64,0 h β-
90mY 3,19 h IT, β- (< 0,01%)
 
Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi
91Y 58,51 d β-
91mY 49,71 min IT, β- (< 1,5 %)
92Y 3,54 β-
93Y 10,18 h β-
93mY 0,82 s IT
94Y 18,7 min β-
95Y 10,3 min β-
96Y 5,34 s β-
96mY 9,6 s β-
97Y 3,75 s β-
97m1Y 1,17 s β-, IT (< 0,7 %)
97m2Y 142 ms IT, β- (< 20 %)
98Y 0,548 s β-
98mY 2,0 s β- (90 %), IT
99Y 1,470 s β-
100Y 735 ms β-
100mY 0,94 s β-
101Y 0,45 s β-
102Y 0,36 s β-
102mY 0,30 s β-
103Y 0,23 s β-

Lähde:[11]

 

EC = Elektronisieppaus
α = Alfahajoaminen
β+ = Beeta-plus-hajoaminen
β- = Beeta-miinus-hajoaminen
IT = Isomeerinen transitio
m = Välitila tai virittynyt atomi

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Basic Information chemicalelements.com. Viitattu 15.6.2011. (englanniksi)
  2. ↑ Standard Atomic Weights of 14 Chemical Elements Revised. Chemistry International, 29.10.2018, 40. vsk, nro 4, s. 23–24. IUPAC. doi:10.1515/ci-2018-0409 ISSN 1365-2192 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.12.2018. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j Yttrium Element Facts chemicool.com. Viitattu 15.6.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Johanna Mannila: Suomalaisten ikioma alkuaine 31.10.2006. Helsingin Sanomat. Arkistoitu Viitattu 8.7.2010.
  5. ↑ a b c d e f g Yttrium chemistryexplained.com. Viitattu 14.6.2011. (englanniksi)
  6. ↑ De sällsynta jordartsmetallernas historia NyTeknik. 31.5.2000. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 21.1.2016. (ruotsiksi)
  7. ↑ a b c Ian McGill: Rare Earth Elements, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2002 Teoksen verkkoversio Viitattu 17.6.2011
  8. ↑ Yttrium barium copper oxide Encyclopedia Britannica. Viitattu 8.7.2010.
  9. ↑ Structure of YBCO (Yttrium Barium Copper Oxide) ch.ic.ac.uk. Viitattu 8.7.2010.
  10. ↑ Kalevi Rantanen: Hightech-metallit ehtyvät mutta eivät lopu. Tiede, 7.6.2011, 31. vsk, nro 6, s. 18. Turku: Tieteen tiedotus ry. ISSN 1457-9030
  11. ↑ a b Isotopes of Yttrium (Z=39) ie.lbl.gov. Arkistoitu 13.5.2008. Viitattu 14.6.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Yttrium&oldid=22851376”