Sisäkuvia
| Sisäkuvia | |
|---|---|
| Interiors | |
 |
|
| Ohjaaja | Woody Allen |
| Käsikirjoittaja | Woody Allen |
| Tuottaja | Charles H. Joffe, Jack Rollins |
| Kuvaaja | Gordon Willis |
| Leikkaaja | Ralph Rosenblum |
| Tuotantosuunnittelija | Mel Bourne |
| Pukusuunnittelija | Joel Schumacher |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdysvallat |
| Tuotantoyhtiö | United Artists |
| Levittäjä | United Artists |
| Ensi-ilta | 1978, Suomessa 1979 |
| Kesto |
88 minuuttia 92 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Sisäkuvia (Interiors) on Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 1978. Se on Allenin ensimmäinen vakava elokuva ja ensimmäinen, jossa hän ei itse näytellyt. Ingmar Bergmanin tyyliä muistuttavassa draamassa kolme aikuista sisarta joutuvat kohtaamaan eläkeikäisten vanhempiensa yllättävän avioeron ja sen kautta huonot keskinäiset suhteensa. Elokuvan näyttelijöitä ovat Diane Keaton, Mary Beth Hurt, E. G. Marshall, Geraldine Page, Richard Jordan, Sam Waterston, Kristin Griffith ja Maureen Stapleton.[1][2]
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ikääntyvä, mienterveydeltään epävakainen ja itsetuhoinen sisustussuunnittelija Eve (Page) ja hänen aikuistuneet tyttärensä kuulevat yllättäen ruokapöydässä, että perheen isä Arthur (Marshall) aikoo muuttaa pois vaimonsa luota. Seurauksena heidän kolmen tyttärensä kaunaiset suhteet alkavat paljastua. Mustasukkainen ja epävarma menestyskirjailija Renata (Keaton), päättämätön Flyn (Griffith) ja aloitteleva näyttelijätär Joey (Hurt) yrittävät epätoivoisesti tulla keskenään toimeen murtuneen äitinsä vuoksi. [3][4]
Arvioita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdysvaltalainen VideoHound’s Golden Movie Retriever sanoo elokuvaa masentavaksi ja huumorittomaksi, mutta kehuu erityisesti näyttelijöiden roolityötä ja Gordon Willisin kuvausta Se antaa elokuvalle kolme ja puoli tähteä neljästä.[2]
Helsingin Sanomien Matti Salo piti Sisäkuvia tuoreeltaan hieman teoreettisena elokuvatutkielmana, jossa yhteenkään päähenkilöön ei onnistu suhtautumaan kovin myötätuntoisesti: ”Näkemys protestanttisista amerikkalaisista on lohduttoman ankea.” Hän sanoo elokuvan etenevän paljolti asetelmallisten konfrontaatioiden kautta, Ingmar Bergmanin Syyssonaattia muistuttaen.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Huhtala, Jussi: Woody Allenin parhaat elokuvat – katso top 10, Episodi.fi 31.8.2014. Viitattu 11.11.2016.
- ↑ a b Interiors[vanhentunut linkki], VideoHound’s Golden Movie Retriever. Gale, 2008. Haettu 9.11.2016 palvelusta HighBeam Research (vaatii tilauksen).
- ↑ Sisäkuvia, Suomalainen Elokuvapalvelu. Viitattu 11.11.2016.
- ↑ a b Salo, Matti: Hääkuvia. Helsingin Sanomat, 22.4.1979, s. 27. Näköislehden aukeama (tilaajille).