Tämä on lupaava artikkeli.

Siionin viisaiden pöytäkirjat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Siionin viisaiden pöytäkirjat
Протоколы Сионских мудрецов
Kansilehti Sergei Nilusin uskonnollisen teoksen Velikoje v malom vuoden 1905 laitoksesta, jossa Siionin viisaiden pöytäkirjojen nykyään tunnettu versio ilmestyi ensi kerran.
Kansilehti Sergei Nilusin uskonnollisen teoksen Velikoje v malom vuoden 1905 laitoksesta, jossa Siionin viisaiden pöytäkirjojen nykyään tunnettu versio ilmestyi ensi kerran.
Alkuperäisteos
Suomennos
Kustantaja Hämeen kustannustoimisto
Julkaistu 1920
Sivumäärä 154 s.
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Siionin viisaiden pöytäkirjat (ven. Протоколы Сионских мудрецов, Protokoly Sionskih mudretsov tai ven. Сионские Протоколы, Sionskije Protokoly, tunnetaan myös nimellä Siionin vanhinten pöytäkirjat) koostuu väärennetyistä asiakirjoista, joissa kuvataan juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmia. Monet antisemitistiset ryhmät käyttivät niitä todisteina ja niillä perusteltiin 1900-luvun alussa juutalaisiin kohdistunutta vainoa.[1]

Sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pöytäkirjoissa, joita on väitetty vuonna 1897 Baselissa järjestetyssä, Theodor Herzlin johtamassa ensimmäisessä sionistikongressissa kirjoitetuiksi, kuvataan kokouksia, joissa juutalaiset suunnittelivat länsimaisen kristityn yhteiskunnan alistamista. Suunnitelmiin kuului maailmantalouden romahduttaminen ja poliittisen järjestyksen horjuttaminen sosialismin ja anarkismin avulla.[1] Pöytäkirjat koostuvat 24 erillisestä merkinnästäselvennä, ja niissä kuvataan erilaisia tapoja, joilla maailmanvalloitus voidaan toteuttaa. Tärkein keino oli lehdistön, rahalaitoksen ja poliittisten instituutioiden haltuunotto kullan ja rahan avulla. Euroopan maita lietsottaisiin sotimaan keskenään, ja uskonto korvattaisiin ”aritmeettisesti lasketuilla materiaalisilla tarpeilla”.[2] Moraalin turmelijoina toimisivat alkoholi ja pornografia.[1] Pöytäkirjoissa myös väitetään, että juutalaisvastaisuus on juutalaisten itsensä tietoisesti provosoimaa.[3]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pöytäkirjat julkaisi uskonnollinen kirjailija Sergei Nilus Venäjällä vuonna 1905. Hän väitti saaneensa ne vuonna 1901 aatelismarski Sergei Suhotinilta, joka taas olisi saanut ne eräältä ulkomaalaiselta naiselta. Alun perin ne olisivat olleet peräisin ”sionistien salaisesta päämajasta”, joka sijaitsi jossain päin Vähää-Aasiaa.[3] Jo ennen Nilusta pöytäkirjat olivat ilmestyneet vuonna 1903 Pavel Kruševanin julkaisemassa Znamja-lehdessä.[4] Pöytäkirjojen todelliseksi laatijaksi on kuitenkin arveltu Venäjän salaisen poliisin eli ohranan ulkomaanosaston päällikköä Pjotr Ratškovskia. Keisari Nikolai II sai pian tietää, että kyseessä oli väärennös, ja hän itse kieltäytyi tukemasta niiden käyttöä propagandatarkoituksiin, mutta siitä huolimatta sekä ohrana että monet antisemitistiset ryhmät käyttivät niitä todisteina siitä, että juutalaiset suunnittelisivat vallankaappausta.[3]

Ennen ensimmäistä maailmansotaa pöytäkirjat eivät juuri herättäneet huomiota länsimaissa, mutta kiinnostus niihin lisääntyi huomattavasti Venäjän vallankumouksen ja maailmansodan jälkeen, koska monet niissä ennakoidut uhkakuvat näyttivät toteutuneen.[4][3] Pöytäkirjat käännettiin vuodesta 1919 alkaen monille muille kielille, ja niistä muodostui osa antisemitististä kirjallisuutta. Yhdysvalloissa esimerkiksi liikemies Henry Ford piti niitä pitkään aitoina. Vaikka hän myöhemmin myönsikin ne väärennöksiksi, hän kuitenkin katsoi niiden hyvin kuvaavan länsimaisen kulttuurin rappiota ja katsoi, että niiden laatija oli hyvin osannut ennustaa 1900-luvun tapahtumia, kuten ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen.[3] Ford myös painatti satojatuhansia kappaleita itse kirjoittamaansa samantapaista kirjaa Kansainvälinen juutalainen.[2] Adolf Hitler puolestaan piti tärkeänä, että pöytäkirjat oli tehtävä mahdollisimman yleisesti tunnetuiksi, ja vuoteen 1940 mennessä niitä painettiin natsi-Saksassa yli kuusi miljoonaa kappaletta.[3]

Ensimmäinen suomalainen pöytäkirjojen painos julkaistiin ruotsiksi vuonna 1919. Nimimerkillä S. esiintynyt ruotsintaja oli todennäköisesti antisemitistinä tunnettu toimittaja Rafael Lindqvist.[4] Vuonna 1920 pöytäkirjat julkaistiin suomeksi nimellä Juutalaisten salainen ohjelma.[5] Ruotsinkielisestä painoksesta otettiin nopeasti neljä lisäpainosta, ja suomenkielinen laitos julkaistiin vuonna 1933 uudelleen nimellä Kansojen ruoska. Suomessa julkaistuja käännöksiä pyrittiin muokkaamaan oloihin sopivammiksi alkuperäistä teosta muokkaamalla.[2] Suomalaisen Työn Puolue julkaisi puoluesihteeri Taavi Vanhasen käännöksen teoksesta,[6][7] ja Siniristi-järjestö julkaisi omansa vuonna 1943.[4] Pekka Siitoinin Isänmaallinen Kansanrintama painatti myös pöytäkirjat suomeksi 1970-luvulla.[8] Osia pöytäkirjoista on sisällytetty analyyttisessä tarkoituksessa myös Pekka Sartolan vuonna 2003 julkaistuun arabimaailman antisemitismiä käsittelevään kirjaan Totuutena valhe.[9]

Väärennöksen paljastuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pöytäkirjoja epäiltiin yleisesti väärennetyiksi niiden julkaisemisesta lähtien. Vuonna 1921 ne lopullisesti osoitettiin venäläisten sepitelmiksi.[1] Tuolloin The Times -lehden Istanbulin-kirjeenvaihtaja Philip Graves sai käsiinsä Maurice Jolyn vuonna 1864 anonyymisti julkaiseman satiirisen pamfletin Dialogue aux Enfers entre Machiavel et Montesquieu (’Machiavellin ja Montesquieun vuoropuhelu helvetissä’). Siinä Machiavelli edusti häikäilemätöntä voimapolitiikkaa, Montesquieu sen sijaan siveellisille periaatteille uskollista oikeuspolitiikkaa. Satiiri oli suunnattu Ranskan keisari Napoleon III:ta vastaan, joka Jolyn mukaan sovelsi Machiavellin oppeja. Pamfletissa Machiavelli suosittelee hallitsijalle muun muassa kansalaisten yhteishengen heikentämistä erilaisin juonikkain keinoin. Siionin viisaiden pöytäkirjoissa samat keinot on esitetty juutalaisten salajuonena. Graves ja muut tutkijat ovat todenneet, että suuri osa pöytäkirjojen sisällöstä on mukailua Jolyn dialogista. Noin kaksi kolmasosaa tekstikappaleista perustuu ainakin osittain siihen, ja jotkin kappaleet ovat siitä lähes kokonaan suoraa lainausta.[3]

Jolyn pamfletin ohella Siionin viisaiden pöytäkirjat on ilmeisesti saanut vaikutteita myös Hermann Goedschen romaanista Biarritz (1868), jossa juutalaisten heimojen päämiehet suunnittelevat salaisessa kokouksessa maailman orjuuttamista, Édouard Drumontin teoksesta La France Juive (’Juutalainen Ranska’, 1886) sekä eräistä muista Ranskassa 1800-luvun lopulla ilmestyneistä juutalaisvastaisista kirjoista.[3] Onkin arveltu, että väärennöksen alkuperäinen versio olisi mahdollisesti laadittu 1890-luvun Ranskassa, jossa Dreyfus-oikeudenkäynti nostatti voimakkaita juutalaisvastaisia mielialoja, ja se olisi sitten päätynyt tuntemattomalla tavalla Venäjälle.[3][4]

Sveitsissä käytiin vuosina 1933–1937 huomiota herättänyt niin sanottu Bernin oikeudenkäynti, jossa kahta pöytäkirjoja levittänyttä henkilöä syytettiin säädyttömän kirjallisuuden levittämisestä. Oikeudenkäynnin yhteydessä useat kansainvälisesti tunnetut henkilöt, mukaan lukien Graves, toimivat syyttäjän asiantuntijatodistajina ja todistivat pöytäkirjat väärennökseksi. Alempi oikeusaste tuomitsi syytetyt pieniin sakkoihin, mutta ylioikeus vapautti heidät syyttöminä. Vaikka teos todettiinkin väärennökseksi, Sveitsin silloisen lainsäädännön perusteella väärennöksen levittämisestä ei voinut rangaista.[3]

Suosio arabimaissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siionin viisaiden pöytäkirjat käännettiin arabiaksi ensi kerran Kairossa vuonna 1927 tai 1928.[10][11] Ne ovat säilyttäneet suosionsa useissa arabimaissa, joissa Israelin politiikan vastustus on ruokkinut juutalaisvastaisuutta. Muun muassa Egyptissä ja Saudi-Arabiassa valtiovalta tuki uusien painosten julkaisua ja levitystä 1960- ja 1970-luvuilla[3]. Myös palestiinalainen islamistinen järjestö Hamas on korostanut pöytäkirjojen sisältöä Israelin vastustamisessa retoriikassa ja taistelussa.[12] Egyptissä esitettiin vuonna 2002 kansainvälistä paheksuntaa herättänyt 30-osainen historiallinen televisiosarja, joka käyttää pöytäkirjoja juonen osana.[13] Myös Hizbollah-järjestön omistama libanonilainen Al-Manar-satelliittikanava esitti vuonna 2004 niihin perustuneen draamasarjan.[14][15]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d 10 suurinta huijausta. Tieteen kuvalehti historia, 3/2008. Oslo: Bonnier Publications International. ISSN 0806-5209
  2. ↑ a b c Taylor, Andrew: Kirjat jotka muuttivat maailmaa, s. 250–251. (Books that changed the world: The 50 most influential books in human history, 2008.) Suomentanut Simo Liikanen. Helsinki: Ajatus, 2010. ISBN 978-951-20-8144-8
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Sarsila, Juhani: Historian väärennöksiä ja väärentämisen historiaa, s. 85-97. (2., korjattu ja laajennettu laitos) Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-09981-7
  4. ↑ a b c d e Hanski, Jari: Juutalaisviha Suomessa 1918–1944, s. 207–214. Helsingissä: Ajatus kirjat, 2006. ISBN 978-951-207-041-1 Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Nilus, S.: Juutalaisten salainen ohjelma: Nykyisten sivistysmaailman hävittämiseksi perustettava itsevaltainen juutalaisten maailmanvalta ”Siionin viisaitten” salaisten pöytäkirjain mukaan. Hämeenlinna: Hämeen kustannustoimisto, 1920.
    Nilus, S.: Salaisuus paljastuu... Tulevainen maailmankeisarikunta, Sionin viisaitten salaisten pöytäkirjojen mukaan. Kuopio: Kuopion uusi kp., 1920.
  6. ↑ Nummelin, Juri (toim.): Oikeiston vihapuhetta: 1900-1950. Turku: Savukeidas, 2014. ISBN 978-952-268-105-8.
  7. ↑ Hanski, Jari (2006). Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918–1944. Diss. Helsinki: Helsingin yliopisto. s. 37. ISBN 952-10-3015-1.
  8. ↑ Fasismia, terrorismia vai nallipyssynatsien leikkiä? Julkinen keskustelu Isänmaallisen Kansanrintaman toiminnasta loppuvuodesta 1977 Piipponen, Marko ; Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Historia- ja maantieteiden laitos ; Faculty of Social Sciences and Business, Department of Geographical and Historical Sciences
  9. ↑ Sartola, Pekka: Totuutena valhe. Turku: Ajanteos, 2003.
  10. ↑ Hadassa Ben-Itto: The Lie that Wouldn't Die: The Protocols of The Elders of Zion, p. 280 (London: Vallentine Mitchell, 2005).  ISBN 0-85303-602-0
  11. ↑ Bernard Lewis: Semites and Anti-Semites: An Inquiry into Conflict and Prejudice WW Norton & Co.. (englanniksi)
  12. ↑ Hamas Covenant avalon.law.yale.edu. (englanniksi)tarvitaan parempi lähde
  13. ↑ "Egypt criticised for 'anti-Semitic' film", BBC News Online 1.11.2002. Viitattu 11.4.2021.
  14. ↑ "France offers 'hate TV' reprieve", BBC News Online 20.8.2004. Viitattu 11.4.2021.
  15. ↑ Elaine Sciolino & Carole Corm: A New French Headache: When Is Hate on TV Illegal? The New York Times. 9.12.2004. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eero Kuparinen: Antisemitismin musta kirja: Juutalaisvainojen pitkä historia. Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-494-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Siionin_viisaiden_pöytäkirjat&oldid=22857504”