Sidney Poitier

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sidney Poitier
Poitier vuonna 1968.
Poitier vuonna 1968.
Henkilötiedot
Syntynyt20. helmikuuta 1927
Miami, Florida, Yhdysvallat
Kuollut6. tammikuuta 2022 (94 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Näyttelijä
Aktiivisena 1946–2009
Merkittävät roolit Virgil Tibbs Yön kuumuudessa (1967)
John Prentice Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967).
Palkinnot

Bafta 1958
Oscar 1963

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Sidney Poitier ['pwɑːtjeɪ] (20. helmikuuta 1927 Miami, Florida – 6. tammikuuta 2022 Los Angeles, Kalifornia[1]) oli yhdysvaltalais-bahamalainen näyttelijä, elokuvaohjaaja ja diplomaatti. Hän syntyi Miamissa, mutta kasvoi Bahamalla. Poitier voitti ensimmäisenä afroamerikkalaisena parhaan miespääosan Oscarin roolistaan elokuvassa Kedon kukkaset (Lilies of the Field, 1963). Hänen kuuluisimmat elokuvansa ovat Yön kuumuudessa (1967) ja Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). Hän sai kunnia-Oscarin vuonna 2002.[2]

Poitier aloitti 1940-luvulla uransa teatterissa Harlemin American Negro Theateressa. Hän sai pian myös rooleja Broadwayllä ja siirtyi sen jälkeen elokuva-alalle. Poitier oli ensimmäisiä mustia näyttelijöitä, jotka nousivat tähtiluokkaan ja sai nimensä myös elokuvajulisteiden keskeisimmille paikoille. Poitier oli vuonna 1969 perustamassa First Artists -tuotantoyhtiötä ja siirtyi 1970-luvun aikana enemmän ohjaajaksi. Hän palasi vielä 1980- ja 1990-luvuilla myös kameran eteen.

Poitier kirjoitti elokuvauransa jälkeen kaksi omaelämäkerrallista teosta ja yhden romaanin. Bahama nimitti hänet myös Japanin- ja Unescon-suurlähettilääksi.

Varhainen elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sidney Poitier syntyi keskosena Miamissa Floridassa, mutta palasi vanhempiensa kanssa Bahamalle. Sidney oli yhdeksänlapsisen perheen nuorin. Perhe asui Cat Islandilla, missä Evelyn ja Reggie Poitier pitivät tomaattitilaa.[3] Sidney oli kymmenenvuotias, kun tila kaatui ja perhe muutti Cat Islandilta Nassauhun.[4]

Sidney Poitier’n isä päätti lähettää poikansa Yhdysvaltoihin, sillä Sidney ajautui nuorena monenlaisiin ongelmiin. Sidney asui ensin jonkn aikaa veljensä luona Miamissa mutta muutti sitten New Yorkiin.[4] Hän työskenteli jonkin aikaa erilaisissa avustavissa töissä, mutta värväytyi sitten toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijaan. Hän valehteli ikänsä ja palveli jonkin aikaa fysioterapiayksikössä. Hän ei viihtynyt siellä ja teeskenteli kärsivänsä psyykkisistä oikeista, minkä ansiosta hänet vapautettiin palveluksesta.[5][6]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterista elokuviin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palvelusaikansa jälkeen Poitier pyrki Harlemin American Negro Theateriin. Hänet hylättiin ensimmäisellä kerralla liian voimakkaan bahamalaisen aksentin perusteella. Poitier muisteli myöhemmin omaelämäkerrassaan, että hylkäys oli hänen elämänsä alkuvaiheen käännekohta. Hän harjoitteli tuon jälkeen amerikkalaista puhetyyliä ja pääsi toisella yrittämällä sisään American Negro Theateriin. Hän suostui toimimaan harjoitteluaikanaan teatterin siivojana.[6] Poitier näytteli American Negro Theaterin näytelmissä ja sai vuonna 1946 roolin Lysistrate-näytelmän Broadway-tuotannossa. Hän sai siitä kehuja ja sai sen jälkeen myös toisen Broadway-roolin näytelmästä Anna Lucasta. Seuraavien parin vuoden ajan Poitier oli mukana kokonaan mustista näyttelijöistä koostuneen seurueen kanssa.[4]

Poitier’n ensimmäinen elokuva oli armeijan dokumentti From Whence Cometh My Help (1949), mutta seuraavana vuonna hänellä oli Hollywood-rooli elokuvassa Kaikki tiet tukossa. Hyvistä arvioista huolimatta Poitier’lle ei tarjottu juurikaan hyviä rooleja, sillä Hollywoodissa oli vielä niin vähän varteenotettavia sivurooleja mustille näyttelijöille. Itke rakastettu maa (1951) oli Poitier’n seuraava elokuva. Se kuvattiin osittain Etelä-Afrikassa.[6]

Läpimurto ja Oscar-palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisen läpimurtonsa Poitier teki elokuvassa Älä käännä heille selkääsi (1955), missä hän näytteli kymmenen vuotta itseään nuorempaa high school -opiskelijaa. Sitä ennen hänellä oli ollut useita pienempiä sivurooleja, mutta hän oli elättänyt perhettänsä lähinnä ravintolatöillä. Älä käännä heille selkääsi -elokuvan jälkeen Poitier näytteli muun muassa elokuvissa Hyvästi, ystäväni (1956), Musta kiihko (1957) ja Miehen mitta (1957).[6]

Poitier’sta tuli ensimmäinen musta näyttelijä, joka sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Sen hän sai elokuvasta Kahle, jossa hän karkaa vankilasta Tony Curtisin näyttelemän valkoisen vangin kanssa. He joutuvat työskentelemään yhdessä poliisien välttelemiseksi. Kahletta pidettiin aikanaan hyvin provokatiivisena, sillä se esitti rotujen välistä sopuisaa yhteiseloa.[5] Poitier’n nimi oli myös Curtisin vaatimuksesta mainosjulisteessa elokuvan nimen yläpuolella, mikä oli poikkeuksellista aikanaan. Poitier voitti roolistaan sekä Baftan että Berliinin elokuvajuhlien Hopeisen karhun.[6] Rooli teki yhdessä kasvavien katsojalukujen kanssa Poitier’sta näkyvän hahmon kansalaisoikeusliikkeessä. Seuraavat roolit, kuten Porgy ja Bess (1959), vakiinnuttivat hänen asemansa sukupolvensa johtavana afroamerikkalaisena näyttelijänä.[2]

Poitier jatkoi elokuvauransa rinnalle myös teatterissa, ja hänellä oli kehuttu rooli Lorraine Hansberryn näytelmässä A Raisin in the Sun (1959). Hän toisti roolinsa myös elokuvaversiossa Särkynyt illuusio (1961).[5] Poitier oli tässä vaiheessa saanut ajalleen harvinaisen aseman mustana näyttelijänä: hänelle tarjottiin tasaiseen tahtiin hyviä pääosarooleja. Pienellä budjetilla tehty Kedon kukkaset (1966) toi hänelle parhaan miespääosan Oscarin ja toisen Hopeisen karhun.[6] Hän oli ensimmäinen musta miesnäyttelijä, joka voitti Oscarin, ja toinen musta näyttelijä Hattie McDanielin jälkeen. Poitier näytteli elokuvassa entistä sotilasta, joka auttaa nunnia rakentamaan kappelin.[5]

Oscarin jälkeen Poitier tuli entistäkin kiireisempi. Hänen seuraaviin elokuviinsa kuuluu muun muassa Hyökkäys Jäämerellä (1965), jossa Poitier esitti toimittajaa. Roolissa merkityksellistä oli se, että Poitier ei saanut sitä mustana näyttelijänä. Hän näytteli myös westernissä Taistelu paholaiskanjonissa (1966) ja E. R. Braithwaiten omaelämäkertaan perustuneessa elokuvassa Vastahakoiset (1967). Jälkimmäinen tehtiin pienellä budjetilla, ja Poitier suostui pienempään palkkaan osuudesta lipputuloihin. Elokuva veti kuitenkin yllättävästi katsojia ja toi myös Poitier’lle hyvät tulot.[6]

Poitier oli vuonna 1967 lipputuloilla mitattuna menestynein näyttelijä, sillä hän esiintyi samana vuonna kolmessa menestyneessä elokuvassa. Vastahakoisten lisäksi tuolloin ilmestyivät Arvaa kuka tulee päivälliselle ja Yön kuumuudessa.[3] Elokuvassa Arvaa kuka tulee päivälliselle Poitier esitti valkoisen naisen afroamerikkalaista sulhasta.[5] Elokuvassa Yön kuumuudessa hän puolestaan esitti älykästä afroamerikkalaista etsivää Virgil Tibbsiä, joka tutkii murhaa Etelävaltioissa. Elokuva sai Oscarin parhaana elokuvana.[5] Poitier palasi rooliin jatko-osissa Komisario Tibbs ei hellitä (1970) ja Huumejärjestö iskee (1971).[5] Alkuperäisessä Yön kuumuudessa oli myös kuuluisa kohtaus, jossa Tibbs läimäyttää valkoista plantaasinomistajaa, joka oli ensin läimäyttänyt etsivää. Poitier kertoi myöhemmin, että käsikirjoituksessa Tibbs olisi lähtenyt pois tilanteesta ensimmäisen läimäytyksen jälkeen. Hän kuitenkin päätti, että nyt oli mahdollisuus näyttää myös vihaa valkoisen miehen toimintaa kohtaa eikä vain "kääntää toista poskea".[3]

Poitier näytteli vuonna 1968 romanttisessa komediassa Sulhasta etsitään, jota hän oli ollut myös käsikirjoittamassa. Viimeinen laukaus (1969) herätti debattia, sillä se oli klassikkoelokuva Neljän tuulen talon (1947) uudelleenfilmatisointi. Poitier oli siinä musta radikaali, kun alkuperäisessä elokuvassa karkumatkalla oli Irlannin tasavaltalaisarmeijan jäsen. Yön kuumuudessa -jatko-osien välissä Poitier teki elokuvan Brother John.[6]

Myös ohjaajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poitier oli vuonna 1969 perustamassa First Artists -tuotantoyhtiötä, ja hänen ensimmäinen ohjaustyönsä oli Buck ja tappajasaarnaaja (1972).[2] Poitier näytteli lännenelokuvan pääosassa ystävänsä Harry Belafonten kanssa. He olivat yhdessä myös Poitier’n ohjaamassa komediassa Säpinää laitakaupungilla (1974).[4] Poitier’n ohjaamia komedioita olivat myös Homma hanskassa (1977) ja Mänteillä menee lujaa (1980). Niiden keskeisin perintö se, että Poitier pystyi antamaan elokuvien kautta monille mustille näyttelijöille säännöllisiä rooleja.[6] Mänteillä menee lujaa, jonka pääosissa olivat Richard Pryor ja Gene Wilder, oli myös Poitier’n ohjausuran suurin taloudellinen menestys.[4]

Mänteillä menee lujaa -elokuvan jälkeen Poitier vähensi hieman työkuormaansa. Hän ohjasi vielä 1980-luvun alkupuoliskolla elokuvat Lirissä (1982) ja Fast Forward - täyttä vauhtia (1984). Fast Forwardin jälkeen Poitier piti muutaman vuoden tauon.[2]

Paluu näyttelijäksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poitier teki ensimmäisen valkokangasroolin yli vuosikymmeneen Roger Spottiswooden jännityselokuvassa Tarkoituksena tappaa (1988). Sen jälkeen hän näytteli draamassa Kasvottomat vakoojat (1988). Poitier’n viimeinen ohjaustyö oli flopannut Bill Cosby -komedia Isäni on kummitus (1990).[2]

Poitier näytteli vuonna 1992 rikoselokuvassa Sneakers. Samana vuonna hän sai ensimmäisenä mustana näyttelijänä AFI:n elämäntyöpalkinnon. Sitä seurasi pitkästä aikaa hieman kiireisempi kausi elokuva-alalla. Hän teki televisioelokuvat To Sir with Love 2 (1996) ja Mandela and de Klerk, missä hän näytteli Nelson Mandelaa. Poliittisessa jännärissä Sakaali (1997) Poitier oli FBI:n varajohtaja. Poitier’n viimeinen rooli oli televisioelokuvassa Amerikan viimenen tiilentekijä (2001), jossa hän näytteli leskeä, jonka työstä oli tulossa vanhentunutta.[6]

Kirjat ja Bahaman-suurlähettiläänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poitier’n hengellinen omaelämäkerta The Measure of a Man ilmestyi vuonna 2000. Sen äänikirjaversiosta hän sai parhaan puhutun albumin Grammy-palkinnon. Vuonna 2008 Poitier julkaisi puolestaan viisauksia tuleville sukupolville eli teoksen Life Beyond Measure: Letters to My Great-Granddaughter.[4] Jännitysromaani Montaro Caine ilmestyi vuonna 2013.[5]

Vuonna 1997 Poitierin kotimaa Bahama nimesi hänet suurlähettilääksi Japaniin. Hän sai luvan hoitaa tehtävää ulkomailta käsin.[7] Poitier toimi suurlähettiläänä vuoteen 2007 saakka.[5] Samaan aikaan hän oli myös Bahaman Unesco-lähettiläs.[6]

Hänellä on tähti Hollywood Walk of Famella.[8]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poitier oli naimisissa kaksi kertaa. Hän meni naimisiin Juanita Hardyn kanssa vuonna 1950. Pariskunta erosi vuonna 1965. Vuodesta 1976 alkaen Poitier oli naimisissa kanadalais-irlantilaisen näyttelijän Joanna Shimkusin kanssa. Hänellä oli neljä tytärtä ensimmäisestä avioliitosta ja kaksi toisesta.

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelijänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kaikki tiet tukossa (No Way Out, 1950)
  • Itke, rakastettu maa (Cry, the Beloved Country, 1951)
  • Paholaisajajat (Red Ball Express, 1952)
  • Go, Man, Go! (1954)
  • Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle, 1955)
  • Hyvästi, ystäväni (Good-bye, My Lady, 1956)
  • Miehen mitta (Edge of the City, 1957)
  • Musta kiihko (Something of Value, 1957)
  • Orjakauppias (Band of Angels, 1957)
  • Paratiisi myytävänä (Virgin Island, 1958)
  • Haukan merkki (The Mark of the Hawk, 1958)
  • Kahle (The Defiant Ones, 1958)
  • Porgy ja Bess (Porgy and Bess, 1959)
  • Voittamattomat miehet (All the Young Men, 1960)
  • Särkynyt illuusio (A Raisin in the Sun, 1961)
  • Pariisin rytmiä (Paris Blues, 1961)
  • Painajainen (Pressure Point, 1962)
  • Orm Punainen (The Long Ships, 1963)
  • Kedon kukkaset (Lilies of the Field, 1963)
  • Hyökkäys Jäämerellä (The Bedford Incident, 1965)
  • Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, 1965)
  • Kosketus onneen (A Patch of Blue, 1965)
  • 30 minuuttia kuolemaan (The Slender Thread, 1965)
  • Taistelu paholaiskanjonissa (Duel at Diablo, 1966)
  • Vastahakoiset (To Sir, with Love, 1967)
  • Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967)
  • Arvaa kuka tulee päivälliselle (Guess Who's Coming to Dinner, 1967)
  • Sulhasta etsitään (For Love of Ivy, 1968)
  • Viimeinen laukaus (The Lost Man, 1969)
  • Komisario Tibbs ei hellitä (They Call Me MISTER Tibbs!, 1970)
  • Brother John (1971)
  • Huumejärjestö iskee (The Organization, 1971)
  • Buck ja tappajasaarnaaja (Buck and the Preacher, 1972)
  • Lämmin syksy (A Warm December, 1973)
  • Säpinää laitakaupungilla (Uptown Saturday Night, 1974)
  • Huijarit vauhdissa (Let's Do It Again, 1975)
  • Suuri silmukka (The Wilby Conspiracy, 1975)
  • Homma hanskassa (A Piece of the Action, 1977)
  • Tarkoituksena tappaa (Shoot to Kill, 1988)
  • Kasvottomat vakoojat (Little Nikita, 1988)
  • Sneakers (Sneakers, 1992)
  • Sakaali (The Jackal, 1997)

Ohjaajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Buck ja tappajasaarnaaja (Buck and the Preacher, 1972)
  • Lämmin syksy (A Warm December, 1973)
  • Säpinää laitakaupungilla (Uptown Saturday Night, 1974)
  • Huijarit vauhdissa (Let's Do It Again, 1975)
  • Homma hanskassa (A Piece of the Action, 1977)
  • Mänteillä menee lujaa (Stir Crazy, 1980)
  • Lirissä (Hanky Panky, 1982)
  • Fast Forward – täyttä vauhtia (Fast Forward, 1985)
  • Isäni on kummitus (Ghost Dad, 1990)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Sidney Poitier, Bahamanian American actor Encyclopædia Britannica. Viitattu 29.5.2022. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Jason Ankeny: Sidney Poitier Biography AllMovie. Netaktion LLC. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Walter Ray Watson: Sir, we loved you: Sidney Poitier dies at 94 7.1.2022. NPR. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f Sidney Poitier Biography Biography.com. 7.1.2022. A&E Television Networks. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f g h i Sidney Poitier 7.1.2022. Encyclopedia Britannica. Viitattu 8.1.2022.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k Brian Baxter: Sidney Poitier obituary The Guardian. 7.1.2022. Guardian News & Media Limited. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
  7. ↑ Poitier Named Bahamas' Ambassador To Japan. 1997. Chicago Tribune. Arkistoitu 4.2.2015. Viitattu 25.6.2014.
  8. ↑ Sidney Poitier Hollywood Star Walk. The Los Angeles Times. Viitattu 23.6.2014.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sidney Poitier.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sidney_Poitier&oldid=21248990”