Saksan valtakunnanpresidentti

Saksan valtakunnanpresidentti
	Reichspräsident
Virka-asunto	Valtakunnanpresidentin linna
Kauden pituus	7 vuotta
Perustettu	11. helmikuuta 1919
Ensimmäinen	Friedrich Ebert
Viimeinen	Paul von Hindenburg (perustuslaillisesti); Karl Dönitz (de facto)
Lakkautettu	2. elokuuta 1934 (Paul von Hindenburgin kuolema); 23. toukokuuta 1945 (Flensburgin hallituksen lakkauttaminen)

Saksan valtakunnanpresidentti (saks. Reichspräsident) oli tasavaltaisen (1919–1933) sekä kansallissosialistisen (1933–1943) Saksan valtakunnan ja Suur-Saksan valtakunnan (1943–1945) valtionpäämies. Vuosina 1949–1990 Länsi-Saksaa ja vuodesta 1990 jälleenyhdistynyttä Saksaa on johtanut liittopresidentti. Itä-Saksaa johti vuosina 1949–1990 presidentti.

Valinta

Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtakunnanpresidentti valittiin suoralla, salaisella, yleisellä ja yhtäläisellä kansanvaalilla, jossa jokainen 35 vuotta täyttänyt Saksan kansalainen oli äänioikeutettu (art. 41). Presidentin vaalikausi kesti seitsemän vuotta, vaalikausien määrää ei perustuslaissa rajattu. Mikäli kukaan ehdokkaista ei ensimmäisellä vaalikierroksella saavuttanut ehdotonta enemmistöä eli yli puolta äänistä, riitti toisella kierroksella suhteellinen enemmistö eli suurin osuus äänistä.

Valtuudet

Valtakunnanpresidentillä oli Saksan keisarikunnan peruina laajat valtaoikeudet. Hän nimitti valtakunnankanslerin ja tämän ehdotuksesta muut valtakunnanministerit (art. 53). Sekä kanslerin että yksittäisten ministerien oli kuitenkin nautittava parlamentarismin mukaisesti valtiopäivien luottamusta, joten valtiopäivien enemmistö voi milloin tahansa erottaa sekä valtakunnankanslerin hallituksineen että yksittäisen ministerin. Valtakunnanpresidentti saattoi myös hajottaa valtiopäivät ja määrätä uudet vaalit toimeenpantaviksi – tämä oli tosin mahdollista vain kerran samalla perusteella (art. 25). Valtakunnanpresidentti oli sotavoimien ylipäällikkö (art. 47). Hän myös nimitti valtionhallinnon virkamiehet ja upseerit (art. 46). Presidentillä oli armahdusoikeus yksittäistapauksissa, armahduslakien säätäminen oli jätetty valtiopäivien tehtäväksi (art. 49). Presidentillä oli oikeus antaa lainsäädäntöä täydentäviä asetuksia, jotka valtiopäivät tosin voivat yksinkertaisella enemmistöllä kumota. Presidentillä ei ollut oikeutta olla allekirjoittamatta perustuslaillisessa järjestyksessä säädettyä lakia, mutta hän voi halutessaan alistaa lain kansanäänestykseen (art. 73).

Erityisen tärkeäksi osoittautui valtakunnanperustuslain artikla 48, jonka mukaan valtakunnanpresidentillä oli oikeus julistaa maahan hätätila ja hallita tämän aikana hätätila-asetuksin, jotka astuivat voimaan välittömästi ja voivat käsitellä myös normaalisti valtiopäivien lainsäädäntövaltaan kuuluvia asioita. Presidentin hätätila-asetuksia käytettiin usein normaalin lainsäädäntömenettelyn sijasta sekä Weimarin tasavallan alkuaikoina 1919–1923 että sen poliittisesti myrskyisänä loppukautena 1929–1933. Vaikka valtakunnanperustuslaki oli tarkoittanut presidentin hätätila-asetukset käytettäviksi vain todellisen hätätilan aikana, jolloin normaali lainsäädäntötyö olisi tosiasiallisesti mahdotonta, käytettiin niitä usein vain valtiopäivien ohittamiseksi lainsäädännössä. Hätätilana pidettiin tuolloin valtiopäivien heikkoutta ja riitaisuutta sekä kyvyttömyyttä päättää riittävän laajapohjaisen hallituksen muodostamisesta, joka olisi pystynyt pitkäjänteiseen hallitustyöskentelyyn.

Perustuslain mukaan valtakunnanpresidentin oikeudet siirtyivät väliaikaisesti mutta rajoittamatta valtakunnankanslerille, mikäli presidentti erosi, kuoli tai tuli muuten kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa (art. 51). Perustuslaissa kuitenkin todettiin, että asia voidaan lainsäädäntöteitse ratkaista toisellakin tavalla. Presidentti Friedrich Ebertin kuoltua yllättäen 28. helmikuuta 1925 valtiopäivät säätivät 10. maaliskuuta 1925 lain, jonka mukaan valtakunnanpresidentin valtaoikeudet siirrettiin Saksan korkeimman oikeuden presidentille, kunnes uusi presidentti oli valittu virkaansa.

Erottaminen

Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtiopäivillä oli oikeus panna valtakunnanpresidentti viralta 2/3 enemmistöllä. Tämä päätös tuli kuitenkin alistaa kansanäänestykseen. Mikäli kansa äänestyksessä hylkäsi viraltapanon, oli presidentin hajotettava valtiopävät ja määrättävä uudet vaalit toimeenpantavaksi (art. 43). Tätä mahdollisuutta ei Weimarin tasavallan aikana kertaakaan käytetty.

Saksan valtakunnanpresidentit

	Virkakausi	Puolue	Huomioita
Friedrich Ebert	11. helmikuuta 1919 – 28. helmikuuta 1925	sosiaalidemokraatti	Kuoli virassaan luonnollisista syistä
Paul von Hindenburg	12. toukokuuta 1925 – 2. elokuuta 1934	sitoutumaton	Kuoli virassaan luonnollisista syistä
Adolf Hitler (Johtaja ja Valtakunnankansleri)	2. elokuuta 1934 – 30. huhtikuuta 1945	kansallissosialisti	Itsemurha
Karl Dönitz	30. huhtikuuta 1945 – 23. toukokuuta 1945	kansallissosialisti	Pidätys; virka lakkautettu

1. Friedrich Ebert: Weimarin perustuslakia säätävä kansalliskokous valitsi Friedrich Ebertin Saksan valtakunnanpresidentiksi 11. helmikuuta 1919. Päivää aikaisemmin kansalliskokous oli säätänyt lain valtiovallan väliaikaisesta jakamisesta, jonka § 7 perusteella vaali suoritettiin. Hänet valittiin virkaansa alun perin siksi, kunnes samana päivänä hyväksytyn Weimarin tasavallan perustuslain mukaiset presidentinvaalit olisi pidetty ja uusi presidentti astunut virkaansa. 24. lokakuuta 1922 valtiopäivät kuitenkin pidensivät hänet virkakauttaan 30. kesäkuuta 1925 asti vedoten maassa vallitsevaan levottomuuteen, joka teki presidentinvaalien järjestämisen vaikeaksi. Koska vaali rikkoi perustuslakia, sen säätäminen edellytti 2/3 perustuslakienemmistöä. Ebert kuoli virassa 25. helmikuuta 1925 sairastuttuaan äkillisesti umpilisäkkeen tulehdukseen.

* Walter Simons: Valtiopäivät päättivät 10. maaliskuuta 1925, että valtakunnanpresidentin valtaoikeudet siirtyvät väliaikaisesti, mutta jakamattomina Saksan korkeimman oikeuden presidentille, kunnes uusi virkaan valittu presidentti on astunut virkaansa. Tämän mukaisesti Korkeimman oikeuden presidentti Walter Simons toimi Saksan virkaatekevänä valtakunnanpresidenttinä 11. maaliskuuta ja 30. huhtikuuta 1925 välisenä aikana.

2. Paul von Hindenburg: Hindenburg valittiin valtakunnanpresidentiksi presidentinvaaleissa 26 huhtikuuta 1925 ja toiselle kaudelleen 10. huhtikuuta 1932. Hän kuoli virassa 2. elokuuta 1934 pitkällisen sairauden murtamana.

3. Adolf Hitler yhdisti valtalain säädösten vastaisesti valtakunnanpresidentin viran valtakunnankanslerin virkaan heti Hindenburgin kuoltua. Tämä vahvistettiin kansanäänestyksessä 19. elokuuta 1934. Hitler ei kuitenkaan käyttänyt valtakunnanpresidentin arvonimeä, vaan otti käyttöön nimityksen "Johtaja (Führer) ja valtakunnankansleri". Hitler teki itsemurhan Führerbunkerissa 30. huhtikuuta 1945.

4. Karl Dönitz otti valtakunnanpresidentin viran hoitoonsa Hitlerin kuoleman jälkeen 1. toukokuuta 1945. Hitler oli päivää aikaisemmin nimittänyt suuramiraali Dönitzin valtakunnanpresidentiksi poliittisessa testamentissaan. Dönitz määräsi 8. toukokuuta 1945 tapahtuneen ehdottoman antautumisen. Hänen virkakautensa päättyi käytännössä hänen pidätykseensä 23. toukokuuta 1945.