Piazza Fontanan pommi-isku

Piazza Fontanan pommi-isku
Pankkikonttori, jossa pommi räjähti
Paikka	Piazza Fontana, Milano, Italia
Kohde	pankkikonttori
Ajankohta	12. joulukuuta 1969 16.37– (UTC+1)
Iskutyyppi	ajastettu pommi
Kuolleita	16
Haavoittuneita	88
Epäilty/epäillyt	Ordine Nuovon Veneton jaosto.
Infobox OK

Piazza Fontanan pommi-isku (ital. Strage di piazza Fontana) oli Milanossa Italiassa 12. joulukuuta 1969 tapahtunut terrori-isku, jossa kuoli 16 ihmistä ja haavoittui 88. Ajastettu pommi, joka sisälsi 7 kiloa trotyyliä, räjähti kello 16.37 Piazza Fontanan laidassa sijaitsevassa Banca Nazionale dell’Agricoltura -pankin konttorissa, joka oli vielä auki ja pommin räjähtäessä täynnä asiakkaita. Kuolonuhreihin lisättiin vielä myöhemmin seitsemästoista henkilö, vuonna 1983 kuollut 47-vuotias mies, joka ei ollut täysin toipunut räjähdyksessä saamistaan ruumiillisista ja henkisistä vammoista.

Samana iltapäivänä räjähti myös Roomassa kolme pommia, joiden räjähdyksissä haavoittui yhteensä 16 ihmistä mutta yhtään ei kuollut. Salkkuun kätketty viides pommi jäi niin sanotuksi suutariksi ja löytyi Milanosta toisen pankin, Banca Commercialen, konttorista piazza della Scalalta. Salkku säästettiin tutkimuksia varten, mutta pommin räjäyttivät pomminpurkajat tarkoituksellisesti vielä samana iltana, mainitun pankin sisäpihalla, vaikka sekin olisi voinut antaa tutkimuksiin arvokkaita johtolankoja.

Pommi-iskun tutkimukset ja oikeuskäsittelyt, kaikkiaan seitsemän oikeusprosessia, kestivät yhteensä noin 35 vuotta. Niiden lopputuloksena oli, että melko aikaisin tutkinnassa tunnistetut pääsyylliset voitiin nimetä lopullisesti, mutta ei enää oikeudellisista syistä tuomita teosta. Kassaatiotuomioistuin ilmoitti päätöksessään 3. toukokuuta 2005, että pommi-iskusta oli vastuussa uusfasistisen Ordine Nuovo -järjestön Padovan (tai Veneton) jaosto, ja pääsyyllisiksi nimettiin jaoston aikaisemmat johtajat Franco Freda (s. 1941) ja Giovanni Ventura (1944−2010).

Tutkimukset harhateillä

”Erään anarkistin tapaturmainen kuolema”

Hyvin varhaisessa vaiheessa, heti sen jälkeen kun oli selvinnyt, että kyseessä oli pommi, paikalliset viranomaiset laskivat julkisuuteen tiedon, että teon takana olivat todennäköisesti milanolaiset anarkistit. Samana iltana television Tv7-ajankohtaisohjelmassa arvovaltainen historioitsija ja toimittaja Indro Montanelli lausui ensimmäiset epäilyt tätä hypoteesia vastaan, koska toimintamuoto ei lainkaan vastannut anarkistien periaatteita ja lisäksi teosta ei ollut ottanut vastuuta kukaan, minkä anarkistit aina tekivät. Kristillisdemokraattisen puolueen aluesihteeri Piero Bassetti ilmaisi huolestumisensa siitä, että paikallisten viranomaisten toiminnassa tuntui olevan jotain merkillistä, jota ei haluttu tuoda poliitikkojen tietoisuuteen. Toimintaohjeita viranomaisille tuntui tulevan kahdelta eri taholta. Bassetti käyttikin epäilyistään ilmaisua ”kaksoiskomento” (”doppio comando”).

Neljän ensimmäisen päivän aikana kuulusteluihin haettiin 84 anarkistia ja vasemmistoaktivistia ja lisäksi kaksi äärioikeistolaista aktivistia. Yksi anarkisteista oli 41-vuotias rautatietyöläinen Giuseppe ”Pino” Pinelli, jota ei pidätetty. Pinellin kaupungilta löytänyt komisario Luigi Calabresi kehotti häntä ajamaan poliisiasemalle omalla moottoripyörällään. Calabresi painotti erityisesti, että Pinelli ja tämän seurassa ollut toinen anarkisti, Sergio Ardau, eivät olleet pidätettyjä eikä heitä odottaisi virallinen kuulustelu, vaan pikemminkin keskustelu tapahtuneesta. Ardaulle tarjottiin kyyti poliisiautossa, koska hänellä ei ollut omaa ajoneuvoa, ja hän todisti myöhemmin oikeudessa Calabresin vielä tässä vaiheessa ilmaisseen selväsanaisesti, että Pinelliä ei epäilty osallisuudesta pommi-iskuun.

Keskustelu poliisiasemalla kesti yli kolme vuorokautta, ja se päättyi yhteen Italian sodanjälkeisen historian suurimmista skandaaleista. Muutamaa minuuttia ennen keskiyötä 15. joulukuuta Pinelli putosi Calabresin virkahuoneen ikkunasta poliisilaitoksen sisäpihalle ja kuoli samana yönä vammoihinsa. Poliisipäällikkö Marcello Guidan pari tuntia myöhemmin lehdistölle tarjoama selitys oli, että Pinelli oli tehnyt itsemurhan heittäytymällä neljännen kerroksen ikkunasta ulos. Syyn siihen, että Pinelliä oli pidetty laittoman pitkän ajan poliisilaitoksella ilman, että häntä syytettiin mistään rikoksesta, tiesi parhaiten sen päätöksen tehnyt poliittisten rikosten tutkimusosaston päällikkö Antonino Allegra. Pinellin äiti Rosa Malacarne todisti myöhemmin oikeudessa Allegran sanoneen hänelle joutuneensa kovan painostuksen alaiseksi. Pääkaupungissa haluttiin, että hän löytää syyllisen pommi-iskuun nopeasti. Pinellin kuolemaa tutkimaan asetettu tuomari Giovanni Caizzi päätyi 14. toukokuuta 1970 tulokseen, että se oli ”täysin tapaturmainen”, ja täten Dario Fo, yksi monista jotka eivät uskoneet vähääkään poliisien itsemurha-versioon, sai nimen ehkä tunnetuimmalle näytelmistään: Erään anarkistin tapaturmainen kuolema (1970).

Pietro Valpreda

Tanssija ja taksikuski

Seuraava anarkisti, jolle kävi huonosti, oli 37-vuotias milanolainen tanssija ja teatterialan sekatyömies Pietro Valpreda. Valpreda oli perustanut Roomassa anarkistiryhmän nimeltä ”Circolo 22 marzo”. Sen alkuperäisten jäsenien joukosta löytyi anarkistille sopimatonta seuraa, nimittäin uusfasistisen Avanguardia Nazionale -järjestön jäsen Mario Merlino ja tämän ystävä ”Andrea”, joka itse asiassa oli poliisin ryhmään soluttama vakooja.

Valpredan pidätyksen syyksi esitettiin, että muuan taksinkuljettaja, 47-vuotias Cornelio Rolandi, oli tunnistanut hänet valokuvasta henkilöksi, jonka hän oli päästänyt kyydistä pankkikonttorin edustalla ja joka oli pyytänyt häntä odottamaan. Tällöin tällä henkilöllä oli Rolandin mukaan ollut kädessään salkku. Kun hän palasi taksiin, hänellä ei enää ollut salkkua. Rolandin lausunto kuitenkin kyseenalaistettiin eri syistä, esimerkiksi sen takia, että ensimmäinen tunnistaminen 15. joulukuuta ei tapahtunut normaalilla tavalla. Hänelle näytettiin vain Valpredan valokuva ja kysyttiin, oliko edessä oikea henkilö. Vasta seuraavana päivänä järjestettiin virallinen tunnistaminen Roomassa, kuvasta, jossa oli Valpredan lisäksi neljä muuta, keskenään aika samannäköistä mutta Valpredasta ulkonäöltään selvästi poikkeavaa miestä. Tällöin Rolandi oli siis jo nähnyt Valpredan valokuvan. Rolandi myönsi itse asiassa jo ennen virallista tunnistamista nähneensä Valpredan valokuvassa. Sen olivat hänelle näyttäneet poliisit Milanossa, samalla sanoen suunnilleen, että tämän täytyi olla se mies, jonka hänen odotettiin tunnistavan. Hänelle oli näytetty muidenkin kuvia mutta niitä kommentoimatta.

Pian osoittautui, että Rolandi oli syyttäjäpuolen ainoa todistaja, joka edes mahdollisesti saattoi kytkeä Valpredan pommi-iskuun. Kun Rolandi yllättäen kuoli heinäkuussa 1971, tutkimukset olivat kuitenkin jo kääntyneet toiseen suuntaan, ja Valpreda alkoi asteittain muuttua epäillystä päätekijästä isoksi ongelmaksi, koska hän oli istunut pitkään vangittuna, vaikka todisteita hänen osallisuudestaan ei löytynyt. Tästä kiusallisesta ongelmasta päästiin lopulta säätämällä joulukuussa 1972 uusi laki ad personam, varta vasten Valpredan tapausta ajatellen. Laki tunnetaan nimellä "legge Valpreda" (virallisesti Legge n. 773 del 15 dicembre 1972), ja sen avulla Valpreda voistiin vapauttaa väliaikaisesti odottamaan oikeuden lopullista vapauttavaa päätöstä, joka tuli vasta 1980-luvun puolivälissä.

Tutkimukset mustalla linjalla

Anarkistien ja muiden ”punaisten” jälkien seuraaminen ei toistuvista yrityksistä huolimatta johtanut mihinkään. Selvisi kuitenkin, että Piazza Fontanan pommissa käytetty tavallisessa kodinkoneessa ajastin oli myyty Trevisossa ja salkku, josta oli löytynyt Milanon räjähtämätön pommi, Padovassa. Näitä johtolankoja alettiin seurata toden teolla noin puolitoista vuotta pommin jälkeen. Tutkimuksia johti kaksi Trevisossa toimivaa tutkintatuomaria, Giancarlo Stiz ja Pietro Calogero. Heidän tutkimuksensa johtivat aivan päinvastaiseen suuntaan politiikan kentässä kuin aikaisemmat. Pian Trevisosta toimitettiin Milanoon raportti, josta löytyi epäiltyjen listalle uudet nimet: 30-vuotias lakimies Franco Freda ja 27-vuotias voimistelunopettaja ja kirjakauppias Giovanni Ventura. Heidän löytämisensä takana oli ilmianto, jonka teki Venturan ystävä, trevisolainen opettaja Guido Lorenzon. Lorenzon oli jo kolme päivää pommi-iskun jälkeen kertonut asianajajalle tietävänsä, kuka oli terroriteon takana. Stizin tutkimuksissa selvisi, että Freda oli ostanut 50 samantyyppistä ajastinta kuin se, jota oli käytetty Piazza Fontanan pommissa. Tutkimukset selvittivät myös, että Freda ja Ventura olivat osallistuneet pienitehoisilla räjähteillä aikaisempiin pommi-iskuihin, jotka eivät vaatineet ihmisuhreja. Nämä pommiräjäytykset, joita oli kaikkiaan 17, alkoivat huhtikuussa 1969, ja ilmeisesti ne olivat 12. joulukuuta tehtyjen iskujen esiharjoittelua.

Franco Freda (keskellä) neuvottelee asianajajiensa kanssa.

Padovassa syntynyt Freda oli jo kouluaikana liittynyt MSI:hin. Aikaa myöten radikalisoiduttuaan hän oli liittynyt Pino Rautin perustaman Ordine Nuovon kannattajiin. Freda tunnettiin muun muassa siitä, että hän oli kustantanut Hitlerin kirjan Mein Kampf uuden painoksen Italiassa ja että hän oli julkisesti sanonut olevansa Himmlerin ihailija. Trevisolainen Ventura oli Fredan ystävä, alkuaan katolinen aktivisti, josta Fredan vaikutuksen alaisena ajan kuluessa tuli tämän tavoin jyrkkäsanainen demokratian vastustaja. Tutkijat Stiz ja Calogero pyysivät 22. maaliskuuta 1972 virallisesti syyttäjää nostamaan syytteen Fredaa ja Venturaa vastaan osallisuudesta Piazza Fontanan pommi-iskuun.

Melko varhain epäiltyjen listalle joutui myös uusfasistisen järjestön Avanguardia Nazionalen johtaja Stefano Delle Chiaie. Hän katosi kuitenkin jo yhdeksän päivää pommin jälkeen 21. joulukuuta 1969, eikä hän siis ollut paikalla, kun ensimmäinen pommi-iskua käsittelevä oikeudenkäynti alkoi Roomassa 23. helmikuuta 1972. Hänet pidätettiin Caracasissa 23. maaliskuuta 1987 ja luovutettiin Italiaan, jossa oikeus totesi 20. helmikuuta 1989 hänet syyttömäksi.

Oikeudenkäynnit

Oikeudenkäynnit vuoteen 1987 asti

Fredan ja Venturan toimien tutkiminen johti siihen, että Catanzarossa 18. maaliskuuta 1974 alkanut toinen oikeudenkäynti Valpredaa ja Merlinoa vastaan keskeytettiin huhtikuussa. Kolmannen oikeudenkäynnin alkaessa 27. tammikuuta 1975 syytettyinä olivat myös Freda ja Ventura. Tämä oikeudenkäynti keskeytettiin lisätutkimuksia varten aika tarkalleen vuoden kuluttua. Neljäs oikeudenkäynti alkoi 18. tammikuuta 1977, ja se oli ensimmäinen, jota voitiin jatkaa tuomioiden julistamiseen asti (23. helmikuuta 1979): Freda, Ventura ja heidän jälkeensä syytetyksi joutunut toimittaja Guido Giannettini tuomittiin elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta terroritekoon. Valpreda ja Merlino todettiin syyttömiksi terroritekoon, mutta tuomittiin neljän ja puolen vuoden vankeuteen rikollisesta salaliitosta ("associazione a delinquere"). Tuomioista valitettiin, ja seuraavassa asteessa (Corte d'appello) kaikki viisi vapautettiin syytteistä. Ylin oikeusaste, kassaatiotuomioistuin, vahvisti Giannettinin vapauttavan tuomion, mutta kumosi muiden ja palautti näiden osalta asian uudelleen käsiteltäväksi. Viides oikeudenkäynti alkoi 13. joulukuuta 1984 ja päättyi 1. elokuuta 1985 kaikkien vapauttamiseen syytteistä. Kun kassaatiotuomioistuin vahvisti tämän tuomion 27. tammikuuta 1987, varmistui että ketään siihen asti syytetyistä viidestä miehestä ei voitaisi enää koskaan asettaa syytteeseen osallisuudesta Piazza Fontanan pommi-iskuun. Freda ja Ventura tuomittiin kuitenkin jo 20. maaliskuuta 1981 Piazza Fontanan iskua edeltäneistä pomminräjäytyksistä 15 vuoden vankeusrangaistuksiin, ja tämä tuomio jäi voimaan.

Tuomari Salvinin tutkimukset ja viimeiset oikeudenkäynnit

Vuoden 1987 vapauttavien tuomioiden astuttua lopullisesti voimaan vaikutti siltä, että edemmäs ei asiassa enää päästäisi. Vain pari vuotta myöhemmin, tammikuussa 1989, tuomari Guido Salvini avasi kuitenkin tutkimukset uudelleen merkillisen yhteensattuman johdosta. Muuan koditon henkilö löysi yösijaa etsiessään erään talon vintiltä äärivasemmistolaisen Avanguardia Operaia -järjestön vanhan arkiston, joka ilmeisesti oli sinne kätketty ja sitten hylätty. Arkisto sisälsi muun muassa tuhansien fasisteina pidettyjen henkilöiden osoitteita, valokuvia ja muita henkilötietoja. Koska eräitä järjestön jäseniä epäiltiin syyllisiksi opiskelija Sergio Ramellin vuonna 1975 tapahtuneeseen murhaan, arkisto toimitettiin tätä murhaa tutkivalle Salvinille. Hän löysi tuhansien dokumenttien joukosta yhden, josta selvisi minne ylimääräiset ajastimet oli kätketty Piazza Fontanan pommi-iskun jälkeen.

Alkoi uusi kuulustelujen sarja, jonka seurauksena Dominikaaninen tasavalta luovutti vuonna 1992 Italiaan yli vuosikymmenen kateissa olleen Santo Domingossa piileskelevän, Ordine Nuovon aseiden ja räjähteiden asiantuntijan Carlo Digilion, joka tunnettiin myös peitenimellä Otto-setä (”zio Otto”). Tutkimuksissa selvisi, että jossain vaiheessa Piazza Fontanan iskussa käytetty räjähde oli ollut Digilion hallussa, ja hän suostui lopulta vastahakoisesti yhteistyöhön syyttäjien kanssa. Tästä seurasi eräänlainen ketjureaktio, ja kuultaviksi ilmoittautui useita yhteistyöhalukkaita todistajia. Salvinin tutkimukset laajenivat asteittain käsittämään kaikki lyijyvuosien pommi-iskut ja valtion elinten osallisuuden niihin. Lopulta 13. maaliskuuta 1995 Salvini toimitti oikeuteen tutkimustensa ensimmäiset tulokset ja vaati yli 30 henkilön asettamista syytteeseen lyijyvuosien rikoksista. Kolme vuotta myöhemmin hän lisäsi syytettyjen listaan uusia nimiä. Syytettyjen joukossa oli Japanissa vuodesta 1977 asunut ja siellä kansalaisuuden saanut Delfo Zorzi, Ordine Nuovon Mestren alueen johtaja, joka syytteen mukaan oli pommin Piazza Fontanan pankkikonttoriin sijoittanut henkilö. Zorzin osallisuuden vahvisti aluksi syyttäjien todistajaksi kääntynyt uusfasisti Martino Siciliano, joka kuitenkin myöhemmin perui lausuntonsa, paeten kesken oikeudenkäynnin Kolumbiaan. Vuonna 2004, viimeisessä oikeudenkäynnissä todistajaksi palannut Siciliano viittasi alkuperäiseen vuonna 1994 kuulustelussa antamaansa lausuntoon, kertoen peruneensa sen, koska Zorzi oli asianajajien välityksellä maksanut hänelle 115 000 dollaria, jotta hän pitäisi jatkossa suunsa kiinni ja myöhemmin vielä lisää, jotta hän myös peruisi tämän alkuperäisen lausuntonsa. Siciliano todisti vuonna 2004 että oli suostunut Zorzin tarjoukseen heikkouden hetkenä jouduttuaan pahaan taloudelliseen ahdinkoon.

Zorzi, Carlo Maria Maggi ja Giancarlo Rognoni tuomittiin Piazza Fontanan terroriteosta 30. kesäkuuta 2001 elinkautiseen vankeuteen, Zorzi poissaolevana. Tuomiosta valitettiin korkeampaan oikeusasteeseen, jossa elinkautiset kumottiin ja syytteet hylättiin 12. maaliskuuta 2004. Tämän vapauttavan tuomion vahvistamisen yhteydessä seuraavana vuonna todettiin myös, että pääsyyllisiä ei enää voitu toista kertaa asettaa syytteeseen, vaikka nyt varmuudella tiedettiin, että he olivat Freda ja Ventura. Ventura kuoli Argentiinassa vuonna 2010. Edellä mainituista Maggi tuomittiin kuitenkin 22. heinäkuuta 2015 elinkautiseen toisesta terroriteosta, Piazza della Loggian pommi-iskusta vuonna 1974 Bresciassa, jossa kuoli kahdeksan ihmistä. Tämän tuomion kassaatiotuomioistuin vahvisti 20. kesäkuuta 2017, 43 vuotta tapahtuman jälkeen. Maggi oli tuomion astuessa voimaan jo 82-vuotias, eikä häntä huonon terveydentilan takia voitu passittaa vankilaan. Hän kuoli kotonaan 26. joulukuuta 2018, kolme päivää ennen kuin olisi täyttänyt 84 vuotta. Hänen kuolemaansa kommentoinut tuomari Salvini sanoi, että yli kaksi vuosikymmentä Ordine Nuovon Veneton jaostoa johtanut Maggi vei hautaan mukanaan kaikki salaisuudet "lyijyvuosien" pommi-iskuista. Salvini lisäsi, että vaikka Maggi tuomittiin ainoastaan yhdestä pommi-iskusta, hän oli varmuudella osallinen myös niihin, joista häntä ei voitu tuomita.

Loppujen lopuksi ainoa mistään osallisuudesta Piazza Fontanan iskuun tuomittu, jonka tuomio jäi voimaan, oli Carlo Digilio. Hänet tuomittiin osasyylliseksi iskun valmisteluihin. Digilion mittava yhteistyö viranomaisten kanssa katsottiin kuitenkin niin lieventäväksi asianhaaraksi, että hänen rikoksensa määriteltiin vanhentuneeksi.

Avaintodistaja joka pelkäsi liikaa

Tuomari Salvini paljasti vuonna 2005 antamassaan haastattelussa mielipiteensä, että Freda ja Ventura olisi aikanaan voitu tuomita Piazza Fontanan pommista, jos eräs avaintodistaja olisi ajoissa paljastanut, mitä tiesi. Tämä todistaja oli sähkömies Tullio Fabris, joka jo varhaisessa vaiheessa kertoi trevisolaisille tutkintotuomareille olleensa Fredan mukana ostamassa kodinkoneiden ajastimia. Fredan selitys näiden ajastimien kohtalosta oli, että hän oli ostanut ne Algerian tiedustelupalvelun kapteeni Hamidin laskuun Lähi-idässä käytettäväksi. Tätä kapteeni Hamidia ei ole koskaan voitu tunnistaa, eikä hänen olemassaolostaan ole löytynyt mitään näyttöä. Fabris antoi yli 20 vuotta myöhemmin vuonna 1995 uuden lausunnon, jonka mukaan hän tiesi asiasta huomattavasti enemmän kuin oli ensimmäisessä oikeudenkäynnissä kertonut. Fabris tunnusti, että hän oli se henkilö joka, painostuksen alaisena, oli näyttänyt Fredalle ja Venturalle miten ajastimia oli muunneltava niin, että niitä paristojen avulla voitiin käyttää myös muuhun tarkoitukseen kuin kodinkoneiden ajastamiseen. Tärkein kohta Fabrisin lausunnossa oli se ajankohta, milloin tämä oli tapahtunut. Se oli nimittäin sen jälkeen kun Freda väitti luovuttaneensa ajastimet kapteeni Hamidille. Salvinin mukaan Fabris siis tiesi, että tämä kohta Fredan alibissa oli valhe, ja Fabris sanoi myös ymmärtäneensä välittömästi Piazza Fontanan pommin jälkeen, että siinä käytetty ajastintekniikka oli juuri se, jonka hän oli Fredalle ja Venturalle opettanut. Fabris kuitenkin pelkäsi Ordine Nuovon kostoa, jos hän paljastaisi kaiken mitä tiesi, ja hän oli siksi aluksi kertonut vain pienen osan totuudesta. Kun hän lopulta kertoi kaiken, se oli jo kahdeksan vuotta liian myöhään.

”Valtion verilöyly”

Nimitys ja sen tausta

Piazza Fontanan pommi-iskusta alettiin varhaisessa vaiheessa vasemmiston piirissä käyttää nimitystä "valtion verilöyly" (”Strage di stato”). Ensimmäisen kerran ilmaisu tuli julkisuuteen milanolaisten anarkistien järjestämässä lehdistötilaisuudessa 17. joulukuuta 1969. Ilmaisua julkisuudessa käyttävät pitivät varmana, että valtion edustajia oli sekaantunut pommi-iskun suunnitteluun tai ainakin räjähteiden välittämiseen ja jälkien peittelemiseen. Väitettiin muun muassa olevan selvää näyttöä siitä, että Italian silloinen sotilaallinen tiedustelupalvelu (SID) tiesi pommi-iskusta etukäteen. Tämän olettamuksen vahvisti, vuonna 2000 antamassaan todistajalausunnossa, monessa hallituksessa vaikuttanut entinen ministeri, senaattori Paolo Emilio Taviani. Taviani kertoi että entinen tiedustelupalvelun agentti, asianajaja Matteo Fusco, oli saanut tehtäväkseen matkustaa Roomasta Milanoon estämään tulossa olevan terrori-iskun, mutta tämä komennus tuli liian myöhään ja Fusco oli vielä Fiumicinon lentokentällä kun pommi räjähti.

Piazza Fontanan iskun takana ei siis tämän käsityksen mukaan olisi ollut pieni yksittäinen terroristiryhmä, vaan laaja poliittinen verkosto, jonka muodostivat pääasiassa ulkoparlamentaariset fasistit ja valtion korkean tason äärioikeistolaiset virkamiehet, joilla oli yhteinen vihollinen: kommunistit. Italian parlamentin puhemies Roberto Fico pyysi pommi-iskun vuosipäivänä 12. joulukuuta 2018 julkisesti anteeksi uhrien omaisilta kaikkia harhautuksia (”depistaggi”) ja sitä, että tietyt (nimeämättömät) valtiokoneiston osat eivät ole tehneet mitään totuuden löytämiseksi asiassa. Hän vaati lisäksi lyijyvuosien pommi-iskuja ja P2-vapaamuurariloosia koskevien asiakirjojen julkistamista.

Valtion elinten osuus esitutkinnassa

Tuomari Giancarlo Stizin tutkimuksissa selvisi, että jo varhaisessa vaiheessa oli tehty merkittäviä havaintoja, jotka eivät johtaneet tutkimuksia edistäviin toimenpiteisiin. Eräs näistä havainnoista koski niitä salkkuja, joissa 12. joulukuuta 1969 eri paikkoihin sijoitettuja pommeja oli kuljetettu. Salkkuja oli löytynyt kahta mallia. Salkkujen saksalainen valmistaja Mosbach-Gruber ilmoitti, että Italiassa oli vain kolme liikettä, joille oli toimitettu sekä ruskeaa City 2131-mallia että mustaa Peraso 2131-mallia. Salkkuja näytettiin television uutisissa, ja padovalaisen Al Duomo -liikkeen omistaja Fausto Giuriati soitti poliisille saman tien, koska hänen palveluksessaan oleva myyjä Loretta Galeazzo tiesi kertoa, että 10. joulukuuta hyvin pukeutunut nuori mies oli ostanut yhteensä neljä ruskeaa ja mustaa salkkua. Poliisi kuulusteli Galeazzoa ja välitti tiedot edelleen Milanon tutkijoille ja sisäasiainministeriön tiedustelupalvelulle (”Ufficio affari riservati”). Kesti kolme vuotta ennen kuin viranomainen seuraavan kerran saapui Al Duomon liikkeeseen tutkimaan asiaa lähemmin, ja silloin hän tuli sinne Stizin lähettämänä, eikä Stiz silloin edes tiennyt, että asiasta oli tehty ilmoitus jo kolme vuotta aikaisemmin. Juuri sisäasiainministeriön tiedustelupalvelu oli kuitenkin ollut pommi-iskujen tutkimuksissa mukana jo varhaisessa vaiheessa. Ministeriön ja Milanon rikostutkijoiden yhteysmiehenä toimi alusta asti korkean tason virkamies Elvio Catenacci, joka oli johtavassa asemassa ministeriön tiedustelupalvelussa.

Valtion edustajia oikeudessa

Valtion elinten mahdollisen osallisuuden tutkiminen alkoi jo varhain 1970-luvulla kun toimittaja Guido Giannettinin paperit joutuivat Venturan kuulustelujen seurauksena tutkintotuomareiden työpöydille. Niistä löytyi tietoja, joiden mukaan Giannettini olisi ollut peitenimellä ”agentti Z” tunnettu sotilastiedustelupalvelun (SID) vakooja ja yhteysmies jo vuodesta 1966. Tuomari Gerardo D'Ambrosio esitti 27. tammikuuta 1973 SID:in edustajille virallisen kyselyn Giannettinin asemasta. SID kieltäytyi vastaamasta vedoten ”sotilassalaisuuteen”. Vuosina 1972–1973 pääministerinä toiminut puolustusministeri Giulio Andreotti vahvisti kuitenkin 20. kesäkuuta 1974 Il Mondo -aikakauslehdelle antamassaan haastattelussa, että Giannettini toimi SID:n laskuun. Kun tiedustelupalvelun entiset komentajat, kenraali Vito Miceli ja amiraali Eugenio Henke, todistivat oikeudessa 14.–15. tammikuuta 1976, molemmat kieltäytyivät vastaamasta kysymyksiin Giannettinin ja SID:in yhteyksistä, koska se olisi heidän mukaansa ollut lainvastaista valtion salaisuuksien paljastamista. Koska myös Giannettini kieltäytyi vastaamasta moniin kysymyksiin kuulusteluissa ja oikeudessa, jossa hänet lopulta vapautettiin syytteistä, tätä tutkimuslinjaa ei vielä 1980-luvulla voitu viedä juuri pitemmälle. Vasta vuonna 1989 aloitettujen Salvinin tutkimusten aikana valtion elinten osuus alkoi selvitä, ja sen myötä alkoi myös julkinen keskustelu, myös poliittisella tasolla, CIA:n ja NATOn osuudesta Italiassa tapahtuneisiin pommi-iskuihin.

Oikeuden eteen joutuneista korkea-arvoisista tiedustelupalvelun upseereista yksi osoittautui huomattavasti muita puheliaammaksi: kenraali Gianadelio Maletti, SID:in niin sanotun D-osaston (vastavakoilu) komentaja kesäkuusta 1971 alkaen. Malettin johtama osasto tuotti huomattavan osan niistä harhautuksista, joita puhemies Ficon julkinen anteeksipyyntö vuonna 2018 koski. Tämä tehtiin muun muassa suurella määrällä väärennettyjä asiakirjoja. Eniten huomiota herätti 10. marraskuuta 1972 karabinieerien Camerinon lähistöltä asumattomasta rakennuksesta löytämä suuri asekätkö, jonka väitettiin olevan vasemmistoterroristien. Juonessa mukana ollut toimittaja, entinen fasistisen Avanguardia Nazionale -järjestön jäsen Guido Paglia, tärveli kuitenkin tämän harhautuksen lähes täysin paljastaessaan siitä seuraavana päivänä julkaisemassaan artikkelissa yksityiskohtia, jotka eivät vielä silloin olleet edes asekätkön löytäneiden karabinieerien tiedossa. Lisäksi ilmeni, että rakennuksen omistaja oli ollut tarkastuskäynnillä vain muutamaa päivää aikaisemmin, ja silloin aseita ei paikalla ollut.

Malettin joutuminen syytetyksi johtui siitä, että hänen epäiltiin antaneen Giannettinille tehtäväksi auttaa Venturaa poistumaan maasta, koska tämän pelättiin muuten suostuvan yhteistyöhön syyttäjien kanssa. Suunnitelma onnistui vain osittain, ehkä siksi, että Ventura pelkäsi, että sen perimmäinen tarkoitus oli vaientaa hänet lopullisesti matkalla Espanjaan, ja hän karkasi siksi omin päin Argentinaan. Samoin teki Giannettini, joka 9. huhtikuuta 1973 pakeni Pariisiin ja sieltä edelleen Madridin kautta Buenos Airesiin. Hänet etsintäkuulutettiin tammikuussa 1974. Giulio Andreottin paljastettua Giannettinin SID-yhteyden haastattelussa saman vuoden kesäkuussa, tämä palasi Italiaan suunnitelmanaan suunsa kiinni pitäminen, mikä osoittautuikin menestyksekkääksi taktiikaksi. Kenraali Maletti pidätettiin 28. maaliskuuta 1976 ja tuomittiin 23. helmikuuta 1979 neljän vuoden vankeuteen, rikollisen avustamisesta, rikokseen yllyttämisestä ja väärästä valasta. Rangaistusta lievennettiin myöhemmissä oikeudenkäynneissä 1981 ja 1985, mutta silloin Maletti oli jo paennut Etelä-Afrikkaan.

Maletti, joka oli myöhäisemmissä oikeudenkäynneissä tuomittu poissaolevana pitkiin vankeusrangaistuksiin, palasi vuonna 2001 Italiaan todistamaan oikeudessa saatuaan takuut siitä, että häntä ei pidätettäisi ja että hän pääsisi palaamaan Etelä-Afrikkaan oikeudenkäynnin jälkeen. Maletti myönsi syyttäjien antaman kuvan tapahtumista pääpiirteissään oikeaksi ja nosti erityisesti esille CIA:n osallisuuden yllyttäjänä, rahoittajana ja tukijana. Malettin käsitys oli, että amerikkalaiset olivat Nixonin virkakaudella valmiita tekemään melkein mitä hyvänsä pysäyttääkseen kommunismin etenemisen Italiassa.

Maletti on myöhemmin paljastanut asioita joista hän oikeudenkäynneissä vaikeni. Vuonna 2012 antamassaan haastattelussa hän sanoi tietävänsä, että pommi-iskun toimeenpanijoina oli neljä "uusfasistia", joista kaksi meni pankkiin, kahden odottaessa ulkopuolella. Koska Maletti ei suostunut itse nimeämään tekijöitä, hänelle ehdotettiin kahta nimeä: Delfo Zorzi (s. 1947) ja Ivano Toniolo (1946−2015). Maletti vahvisti näiden kahden osallisuuden mutta ei paljastanut mitään yksityiskohtia heidän tehtävistään.

Tuomari Salvinin uusimmat tutkimukset

Tuomari Salvini avasi uudelleen pommi-iskun tutkimukset vuonna 2008 kun eräs aikaisempien oikeudenkäyntien todistajista, entinen armeijan upseeri Gianni Casalini, otti häneen yhteyttä kirjeitse, kertoen että oli nyt valmis paljastamaan enemmän. Casalinin todistajanlausunnon epätäydellisyyteen oikeudessa, 18. toukokuuta 2000, oli suuresti vaikuttanut Zorzin asianajaja, Gaetano Pecorella, muodollisesti koska Casalini todistaessaan samalla myönsi oman merkittävän osuutensa Piazza Fontanan pommia edeltäneisiin terrori-iskuihin. Pecorella huomautti tällöin että Casalinilla ei ollut asianajajaa, vaikka hänellä sellainen pitäisi syntyneessä tilanteessa olla, ja vaati Casalinin lausunnon keskeyttämistä. Oikeuden puheenjohtaja antoi kuitenkin Casalinin jatkaa mutta tämä muuttui Pecorellan vastalauseen jälkeen vaiteliaammaksi. Casalini myönsi kuitenkin että hän ja Ivano Toniolo olivat yhdessä 8. elokuuta 1969 sijoittaneet kaksi pommia Milanon keskusrautatieasemalla seisoviin juniin. Jostain selittämättömästä syystä Casalinin todistajalausunto ei johtanut mihinkään jatkotutkimuksiin, eikä häntä koskaan asetettu syytteeseen tunnustamastaan rikoksesta.

Salvini oli kuulustellut Casalinia jo kahdesti aikaisemmin, toukokuussa 1992 ja helmikuussa 1993. Casalini oli jo silloin kertonut että Franco Freda oli sekaantunut Piazza Fontanan pommia edeltäneisiin terrotitekoihin, mainiten erityisesti Milanossa 25. huhtikuuta 1969 tapahtuneet pommi-iskut. Vuoden 2008 lokakuussa alkoi Salvinin ja Casalinin yhteistyö, jonka tuloksena oli paljon Salvinille uutta tietoa. Casalini kertoi että elokuun 1969 pommeissa (kaikkiaan kymmenkunta) ajastimina käytetyt, Ruhla-merkkiset kellot, oli hankkinut Freda. Toniolo teki kellot saatuaan tarvittavat poraus- ja sähkötyöt. Pommit oli teknisesti helppo tehdä, niiden perusidean ollessa että ne räjähtäisivät kellon viisarin aikaansaaman tahallisen oikosulun seurauksena. Casalini suunnitteli varmistimen joka estäisi virtapiirin sulkeutumisen vahingossa kuljetuksen aikana, ja Marco Pozzan rakensi keittiössään kovalevystä ulkokuoret.

Casalini kertoi myös että vuoden 1969 pommikampanjassa käytetyt räjähteet oli tehnyt sopivan voimakkaiksi Badia Polesinen kunnassa, Rovigon maakunnassa toiminut autosähköasentaja Ugo Cavicchioni. Franco Freda oli lähettänyt Casalinin tapaamaan Cavicchionia ja siinä yhteydessä viimeksi mainittu oli näyttänyt miten junapommeihin hankittuja räjähteitä oli annosteltava jotta ne eivät aiheuttaisi kuolemantapauksia. Cavicchionin nimen oli jo vuonna 1973 tutkintavankeudessa ollessaan kuulustelijoilleen myös maininnut Giovanni Ventura. Casalini lisäsi lausunnossaan että Cavicchioni oli Fredan "luottoteknikko" ("tecnico di fiducia") ja siten tiesi Piazza Fontanan pommi-iskuun osallistuneiden henkilöllisyyden. Cavicchioni kuoli vuonna 2009 eikä Salvini valitettavasti ehtinyt kuulustella häntä Casalinin antamien tietojen johdosta.

Lähteet

• Cardini, Stefano (toim.): Piazza Fontana 43 anni dopo. Le verità di cui abbiamo bisogno. Mimesis, 2012. ISBN 9788857512914 (italiaksi)
• Lanza, Luciano: Bombe e segreti. Piazza Fontana: una strage senza colpevoli. Milano: Elèuthera, 2009. ISBN 9788889490761 (italiaksi)
• Salvini, Guido & Sceresini, Andrea: La maledizione di piazza Fontana. Chiarelettere, 2019, 2. p.. ISBN 9788861906341 (italiaksi)
• Sofri, Adriano: La notte che Pinelli. Sellerio, 2009. (italiaksi)
• Zavoli, Sergio: La notte della Repubblica. Mondadori, 2015 (1992) 14. p.. ISBN 9788804401902 (italiaksi)