NKVD:n erikoisleirit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
NKVD:n erikoisleirin nro 7 museo Sachsenhausenissa.

NKVD:n erikoisleirit (saks. Speziallager) olivat Neuvostoliiton sisäasiainministeriön NKVD:n perustamia keskitysleirejä Saksaan toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä. Leirejä oli Neuvostoliiton miehittämässä osassa Saksaa ja Oder–Neisse-linjan itäpuolella. Leirit perustettiin Neuvostoliiton sotilashallinnon alaisuudessa, ja niiden toiminnasta vastasi NKVD.[1] Hallinnollisesti leirit siirrettiin Gulagin alaisuuteen 8. elokuuta 1948.[2] Erikoisleirit tunnetaan saksaksi myös hiljaisuusleireinä (saks. Schweigelager), sillä niiden vangeille ei sallittu minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan.[3]

Erikoisleirien olemassaolo oli salaisuus, ja Neuvostoliitto tunnusti niiden olemassaolon vasta länsimaiden painostuksen jälkeen. Tämän jälkeen Neuvostoliitto käynnisti hillityn propagandakampanjan puolustaakseen niiden tarkoitusperää.[4] Yhtään vankia ei vapautettu ennen vuotta 1948.[2] Vuonna 1950 erikoisleirien hallinta siirrettiin Itä-Saksan hallitukselle, joka käynnisti oikeudenkäynnit jäljellä oleville vangeille.[2] Niiden toiminta-aikana vangittiin yhteensä 122 000–150 000 henkilöä, joista 43 000 menehtyi.[2]

Vangit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lukumäärät ja vangitsemissyyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leireille vangittiin henkilöitä, joiden epäiltiin olevan natsimielisiä, haittaavan Neuvostoliiton linjan toteuttamista tai sattumanvaraisesti ilman ilmeistä syytä.[5] Vangitsemisten taustalla oli NKVD:n johtajan Lavrenti Berijan 18. huhtikuuta 1945 antama käsky No. 00315. Siinä puna-armeija valtuutettiin ottamaan kiinni ilman esitutkintaa ”aktiiviset” natsipuolueen jäsenet, natsijärjestöjen johtajat, henkilöt, joilla on laittomia paino- tai radiolähetyskoneita tai asevarastoja, julkishallinnon virkamiehet ja toimittajat.[6]

Vangit luokiteltiin ”tuomittuihin” ja ”internoituihin” sen mukaan, oliko Neuvostoliiton sotilastuomioistuin tuominnut heidät vai ei.[7] Liittoutuneiden valvontakomission asetus 30. lokakuuta 1946 määräsi oikeudenkäynnin ennen internointia pakolliseksi. Tästä huolimatta marraskuussa 1946 ainoastaan 10 % vangeista luokiteltiin ”tuomituiksi”. Luku nousi 55 prosenttiin alkuvuoteen 1950 mennessä.[7]

”Internoiduista” noin 80 % oli natsipuolueen jäseniä vuoden 1945 alussa ja kaksi kolmasosaa vuoden loppupuolella, mutta enää puolet helmikuun 1946 jälkeen.[5] ”Tuomituista” 25 % oli natsipuolueen jäseniä vuonna 1945, 20 % vuonna 1946, 15 % vuonna 1947, 10 % vuonna 1948 ja enää alle 10 % vuoden 1949 jälkeen.[5] Todellisten sotarikosten käsittelyä ei Neuvostoliiton sotatuomioistuimessa merkittävissä määrin käyty.[5] Epäiltyjen natsimielisten joukossa oli muun muassa saksalaisten suunnitteleman vastarintayksikön Werwolfin jäseniksi syytettyjä poikia.[8] Noin 10 000 internoiduista oli lapsia tai nuoria, joista puolet kuoli leireillä.[9]

Vankien joukossa oli myös useita Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä tai kannattajia, jotka olivat etenkin vuodesta 1946 neuvostoviranomaisten huomion kohteena.[10] Kun sosiaalidemokraattinen puolue oli yhdistynyt Itä-Saksassa Saksan kommunistiseen puolueeseen, sosiaalidemokraatteja internoitiin erikoisleireille, jotta Saksan sosialistisessa yhtenäisyyspuolueessa varmistettiin stalinistinen enemmistö.[10] Myös henkilöt, joiden epäiltiin vastustavan uutta hallintoa tai omaavan kontakteja länteen, saatettiin vangita Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälän ”neuvostovastaisen toiminnan” perusteella.[10] Bautzenin erikoisleirillä 66 % vangeista oli vangittu tämän perusteella.[10]

Eristämiskäytäntö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erikoisleireillä oli alusta alkaen käytäntönä vankien täydellinen eristäminen ulkomaailmasta. 27. heinäkuuta 1945 annettu asetus totesi erikoisleirien tehtävän olevan vankien eristäminen ja karkaamisen estäminen. Se myös kielsi postin ja vieraiden käymisen leireillä.[3] Toinen asetus 25. heinäkuuta 1946 vahvisti eristämisen ympäröivästä yhteiskunnasta ja määräsi, ettei virallisia syytteitä tule nostaa eikä vankien oikeustapauksia tule dokumentoida kirjallisesti.[3]

Vangit eivät voineet pitää mitään yhteyttä sukulaisiinsa, tai toisin päin, lukuun ottamatta joitain poikkeuksia erikoisleirien varhaisessa vaiheessa.[3] Sukulaiset eivät saaneet leireiltä mitään tietoa vangeista, ei edes heidän mahdollisesta kuolemastaan.[11] Yhdessä tapauksessa erikoisleirin nro 8 päällikkö kysyi erikoisleireistä vastaavalta johtajalta Sviridovilta lupaa antaa sukulaisten lähettää kesävaatteissa vangituille vangeille talvivaatteet. Sviridov vastasi pyyntöön kielteisesti.[11]

Vuoden 1947 lopussa vangeille annettiin rajattu mahdollisuus lukea kommunistisia sanomalehtiä. Tämä oli heidän ensimmäinen kontaktinsa ulkomaailmaan kiinniottamisensa jälkeen.[12]

Ensimmäiset vapauttamiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset 27 749 vankia vapautettiin kesällä 1948, sen jälkeen kun Neuvostoliiton sotilashallinto Saksassa, MVD ja MGB olivat käsitelleet uudestaan 43 853 vangin tapauksen.[2] Vapautettujen joukossa oli pääasiassa natsimielisiksi epäiltyjä henkilöitä, sillä komissio piti heidän muodostamaa uhkaansa vähäisenä.[2]

Lukumäärä ja kuolleet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkien kiinniotettujen määrä on epäselvä. Neuvostoliiton sisäministeriö ilmoitti vuonna 1990, että vangittuna oli yhteensä 122 671 henkilöä, joista 42 889 kuoli pääasiassa nälkiintymiseen ja tauteihin, 756 tuomittiin kuolemaan ja 45 261 vapautettiin.[2] 12 770 karkotettiin pakkotyöhön Neuvostoliittoon, 6 680 asema vaihdettiin sotavangiksi ja 14 202 luovutettiin Itä-Saksan hallinnolle.[2] Historioitsija v. Flocken pitää näitä lukuja liian alhaisena ja arvioi vankien lukumäärän olleen 160 000–180 000, joista 65 000 menehtyi. Historioitsijat Plato, Mirenko, Niethammer, Jeske ja Finn asettavat vankien määrän 154 000 ja pitävät neuvostoliittolaisten antamaa uhrilukua realistisena.[2] Kuolleiden joukossa on 12 000 vankia, joiden ruumiit löydettiin vuonna 1990 joukkohaudoista läheltä Sachsenhausenin keskitysleiriä.[13]

Siirtäminen Itä-Saksalle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroo päätti 28. syyskuuta 1949 siirtää leirien hallinnan Saksan demokraattiselle tasavallalle, joka luotaisiin Neuvostoliiton miehitysalueesta.[2] 6. tammikuuta 1950 Neuvostoliiton sisäministeri Sergei Kruglov vahvisti 10 513 vangittavana pidettävän henkilön ja 3 500 oikeudenkäyntiä odottavan vangin siirtämisen Itä-Saksan sisäministeriön alaisuuteen.[2]

Seuranneita oikeudenkäyntejä kutsutaan Waldheimin oikeudenkäynneiksi (saks. Waldheimer Prozesse), joiden näytösoikeudenkäynti päättyi ennalta määrättyihin pitkiin vankeustuomioihin.[2] Useat näistä tuomioista käsiteltiin uudelleen vuonna 1952.[2]

Ennen leirien siirtämistä Itä-Saksalle osa vangeista karkotettiin Siperiaan. Heidän kohtalonsa on jäänyt tuntemattomaksi.[9]

Leirit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto perusti yhteensä 10 erikoisleiriä entisten natsi-Saksan keskitysleirien, stalagien, kasarmien tai vankiloiden tilalle.

Vankilat ja Oder–Neisse-linjan itäpuoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan alueella olevien erikoisleirien lisäksi useita leirejä ja vankiloita perustettiin alueille, jotka Saksa tulisi luovuttamaan Puolalle ja Neuvostoliitolle. Leirit ja vankilat perustettiin samoilla Lavrenti Berijan määräyksillä kuin Saksan alueellakin.[14] Oder–Neissen itäpuolelta NKVD vangitsi sodan aikana saksalaisen miesväestön lähes kokonaisuudessaan ”hitleriläisinä”.[15] Ainoastaan harva heistä oli todellisuudessa natsipuolueen jäsen.[15] Muutama viikko Saksan antautumisen jälkeen linjan itäpuolella olevat leirit ja vankilat siirrettiin Neuvostoliiton hallitsemalle Saksan miehitysvyöhykkeelle. Näissä leireissä olevat vangit siirrettiin myös Saksaan, lukuun ottamatta niitä jotka oli määrätty pakkotyöhön Neuvostoliittoon.[16]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cornelius, Kai: Vom spurlosen Verschwindenlassen zur Benachrichtigungspflicht bei Festnahmen. BWV Verlag, 2004. ISBN 3-8305-1165-5
  • Weber, Petra: Justiz und Diktatur: Justizverwaltung und politische Strafjustiz in Thüringen 1945-1961 : Veröffentlichungen zur SBZ-/DDR -Forschung im Institut für Zeitgeschichte. Oldenbourg Wissenschaftsverlag, 2000. ISBN 3-486-56463-3
  • Haustein, Petra: Instrumentalisierung, Verdrängung, Aufarbeitung: die sowjetischen Speziallager in der gesellschaftlichen Wahrnehmung 1945 bis heute. Wallstein Verlag, 2006. ISBN 3-8353-0051-2
  • Holm, Kirsten: Stiftung Gedenkstätten Buchenwald und Mittelbau-Dora. ed. Das sowjetische Speziallager Nr. 4 Landsberg/Warthe. Wallstein Verlag, 2005. ISBN 3-89244-952-X
  • Urban, Thomas: Der Verlust: Die Vertreibung der Deutschen und Polen im 20. Jahrhundert. C.H.Beck, 2006. ISBN 3-406-54156-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j Cornelius, s. 126.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m Cornelius, s. 131.
  3. ↑ a b c d Cornelius, s. 133–134.
  4. ↑ Haustein, s. 12.
  5. ↑ a b c d Cornelius, s. 128.
  6. ↑ Weber, s. 98.
  7. ↑ a b c Cornelius, s. 127.
  8. ↑ Weber, s. 99.
  9. ↑ a b Fruth, Pia: Die Lüge vom Werwolf. Warum Tausende Jugendliche in sowjetischen Lagern landeten (PDF) 7.5.2010. Südwestdeutscher Rundfunk. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 2.2.2013. (saksaksi)
  10. ↑ a b c d Cornelius, s. 129
  11. ↑ a b Cornelius, s. 135.
  12. ↑ Cornelius, s. 136
  13. ↑ Ex-Death Camp Tells Story Of Nazi and Soviet Horrors New York Times. 17. joulukuuta, 2001
  14. ↑ Holm, s. 9.
  15. ↑ a b Urban, s. 116.
  16. ↑ Holm, s. 11.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta NKVD:n erikoisleirit.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=NKVD:n_erikoisleirit&oldid=22799397”