Manzikertin taistelu

Manzikertin taistelu
Osa Bysantin ja seldžukkien sotia
Päivämäärä: mahdollisesti 26. elokuuta 1071 Paikka: Manzikert (nyk. Malazgirt, Muş, Turkki) Lopputulos: seldžukkien ratkaiseva voitto
Osapuolet
Bysantin keisarikunta Frankkilaisia, englantilaisia, normanneja, georgialaisia, armenialaisia, bulgarialaisia, turkkilaisia petseneggi- ja kumaanipalkkasotureita	Seldžukkien sulttaanikunta Petseneggi- ja kumaanipalkkasotureita
Komentajat
Romanos IV Diogenes, Nikeforos Bryennios	Alp Arslan
Vahvuudet
noin 20 000	yli 20 000
Tappiot
noin 2 000	–

Manzikertin taistelu käytiin vuonna 1071 Bysantin valtakunnan ja seldžukkien välillä. Sulttaani Alp Arslanin joukot kukistivat Bysantin joukot Manzikertin linnoituksen lähellä ja vangitsivat keisari Romanos IV Diogenesin. Taistelun lopputuloksena Bysantti menetti seuraavina vuosina koko Vähän-Aasian.

Tausta

Seldžukkien sulttaani Alp Arslan antoi 1060-luvulla turkkilaisten liittolaistensa tunkeutua Armeniaan ja Vähään-Aasiaan jossa he tuhosivat viljelysmaita ja ryöstivät kaupunkeja. Vuonna 1068 keisari Romanos IV yritti tuhota tunkeilijat, mutta hänen hidas jalkaväkensä ei saanut kiinni turkkilaisten ratsuväkeä. Bysanttilaiset saivat kuitenkin vallattua Hierapoliksen kaupungin seldžukeilta. Vuonna 1070 Romanus johti toista retkeä kohti Manzikertin linnoitusta, jonka seldžukit olivat vallanneet. Romanos tarjosi sulttaanille rauhaa ja Hieropolista jos tämä lopettaisi Edessan piirityksen. Alp Arslan kieltäytyi kuitenkin tarjouksesta.

Mukaansa sotaretkelle Romanos otti Andronikos Dukaksen joka oli ennestään keisarin vihamiehiä. Armeijassa oli noin 5 000 sotilasta valtakunnan läntisistä osista ja saman verran itäisistä osista. Mukana oli myös 500 Roussel de Bailleulin johtamaa frankki- ja normannipalkkasotilasta, joitain turkkilaisia sekä bulgarialaisia palkkasotureita. Lisäksi Antiokian herttuan johtamaa jalkaväkeä, armenialaisia joukkoja ja varjagikaarti. Kokonaisuudessaan armeija koostui ehkä noin 40 000–70 000 miehestä. Teemoista (provinsseista) värvättyjen sotilaiden määrä oli laskenut Romanuksen nousua edeltävinä vuosina, kun keskushallitus päätti suunnata resursseja palkkasotureiden värväämiseen, joita pidettiin vähemmän mahdollisina osapuolina vallankaappauksissa ja irrallisissa taisteluissa keisarikunnan sisällä. Vaikka palkkasotureita käytettiin, heidät yleensä hajotettiin taistelujen jälkeen rahan säästämiseksi.

Joukkojen keskitys

Marssi Vähä-Aasian läpi oli pitkä ja vaikea eikä Romanos pitänyt siitä, että sotilaat toisivat hänen mukanaan ylellisyystavaroita matkatavarakulkueissa. Paikallinen väestö kärsi myös Romanoksen frankkilaisten palkkasoturien tekemistä ryöstelyistä. Romanos oli pakotettu erottamaan kurittomat palkkasoturit. Armeija lepäsi ensi kertaa Sebasteian teemassa Halysjoen varrella ja he saavuttivat Theodosiopoliksen kesäkuussa 1071. Täällä osa Romanoksen kenraaleista ehdottivat jatkamista marssia syvemmälle seldžukkien alueelle ja ottamaan Arslanin kiinni ennen kuin hän olisi valmis taisteluun. Toiset taas, mukaan lukien Nikeforos Bryennios, ehdottivat että heidän tulisi odottaa ja linnoittaa asemansa. Lopulta päätettiin jatkaa marssia.

Olettaen, että Alp Arslan oli joko todella kaukana tai ei edes ollenkaan tulossa, Romanos marssi kohti Van-järveä ajatellen että hän valloittaisi helposti Manzikertin ja lähellä olevan Khliatin linnoituksen. Itse asiassa Alp Arslan oli alueella noin 30 000 miehen vahvuisen aleppolaisista ja mosulilaisista liittolaisista ja ratsuväestä koostuvan armeijan kanssa. Arslanin vakoojat tiesivät tarkalleen missä Romanos oli, kun taas Romanos oli täysin tietämätön vihollisen liikkeistä. Romanos komensi kenraalinsa, Josef Tarkhaneioteksen ottamaan joitain bysanttilaisia ja varjageja ja liittymään petseneggeihin ja frankkeihin Kliathissa, kun Romanos ja loput armeijasta marssivat Manzikertiin. Tämä jakoi armeijat kahteen osaan, molemmat noin 20 000 miehen vahvuisia. Ei tiedetä varmasti, mitä Josef Tarkhaneioteksen komentamalle armeijalle tapahtui, mutta islamilaisten lähteiden mukaan Alp Arslan murskasi sen. Roomalaiset lähteet eivät mainitse vastaavaa yhteenottoa, mutta Mikael Attaleiates viittaa Tarkhaneioteksen paenneen havaittuaan seldžukkisulttaanin — epätodennäköinen tapahtuma ottaen huomioon Bysantin kenraalin maineen. Joka tapauksessa Romanoksen armeija oli pienentynyt vähempään kuin puoleen suunnitellusta 40 000–70 000 miehestä.

Taistelu

Romanos valtasi Manzikertin 23. elokuuta. Seuraavana päivänä bysanttilaiset joukot kohtasivat seldžukkien joukkoja ja joutuivat perääntymään Manzikertiin. Romanos ei uskonut että kyseessä oli koko seldžukkien armeija ja lähetti armenialaisen ratsuväkensä heitä vastaan. Armenialaiset lyötiin ja heidän johtajansa Basilakes joutui seldzukkien vangiksi.

Romanoksen turkkilaiset liittolaiset karkasivat 25. elokuuta seldžukkien puolelle. Romanos yritti nyt saada yhteyden armeijan toiseen osaan, mutta tuloksetta. Seuraavana päivänä bysanttilaiset valmistautuivat taisteluun ja marssivat seldžukkien asemia kohti. Keisari itse johti armeijan keskustaa, Nikeforos Bryennios vasenta siipeä, Theodoros Alyates oikeaa siipeä ja Andronikos Dukas reservejä.

Taistelun alussa seldžukkien ratsumiehet ampuivat jousillaan bysanttilaisia joukkoja. Seldžukit ja heidän liittolaisensa olivat asettuneet puolikuun muotoiseen muodostelmaan. Heidän keskustansa perääntyi samalla kun siivet etenivät. Yrityksistä huolimatta sivustoilla olevat bysanttilaiset joukot eivät saaneet kosketusta viholliseen. Seldžukkien ratsuväki perääntyi aina heidän edellään.

Yön koittaessa Romanos määräsi armeijan perääntymään. Jostain syystä oikea siipi ei saanut käskyä tai käsitti sen väärin. Dukaksen reservit taas eivät avustaneet perääntyviä joukkoja vaan palasivat takaisin leiriin. Alp Arslan näki tilanteen ja hyökkäsi. Bysanttien oikea siipi murtui ja pian tämän jälkeen murtui myös vasen siipi. Romanus otettiin vangiksi kun seldžukit löysivät hänet haavoittuneena. Keisarin varjagikaarti oli tavallaan keisarin henkivartiokaarti, ja tämä oli kaartin harvinainen epäonnistuminen suojelutehtävässä.

Lopputulos

Seldžukit eivät ajaneet takaa bysanttilaisia koska oli jo tullut yö. Dukas pakeni Konstantinopoliin jossa hän johti vallankaappausta Romanosta vastaan. Romanos itse päästettiin vankeudesta viikkoa myöhemmin, sen jälkeen kun hän oli allekirjoittanut tilanteeseen nähden aika suopean rauhansopimuksen Alp Arslanin kanssa.

Manzikertin taistelua pidettiin pitkään sotilaallisena katastrofina, mutta nykyhistorioitsijat pitävät tätä näkemystä liioiteltuna. Suurin osa Bysantin armeijasta onnistui pakenemaan taistelusta ja bysanttilaisten tappiot jäivät suhteellisen pieniksi. Taistelun todelliset vaikutukset olivat poliittisia. Tappion seurauksena näkemys Bysantin valtakunnasta vakaana ja voittamattomana särkyi, ja taistelua seuranneen tuhoisan sisällissodan aikana seldžukit valtasivat melkein koko Vähän-Aasian. Aluksi sinne syntyi seldžukkien hallitsema Rumin sulttaanikunta, joka tosin kukistui 1300-luvun alussa, jolloin Bysantti sai sen uudelleen haltuunsa.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Manzikertin taistelu Wikimedia Commonsissa