Luovuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Luovuus viittaa jonkin uuden ja hyödyllisen luomiseen. Luovuuden tekijöihin on liitetty mm. sisäinen motivaatio, alalle tarkoituksenmukainen asiantuntemus, sosiaalinen ympäristö [1] ja tieto [2]. Luovia tuotoksia voivat olla mitkä tahansa uudet ja käyttötarkoitukseensa soveltuvat tuotokset (tuotteet, prosessit, palvelut ja ratkaisut ongelmiin)[3], kuten esimerkiksi matemaattisen ongelman ratkaisut, keksinnöt, kemiallisen prosessin löydökset, teokset kuten musiikkikappaleet, runot tai maalaukset, uudet filosofiset tai uskonnolliset systeemit, uudet tavat hoitaa sairauksia, tai luovat keinot muiden hallitsemiseksi. Tutkijat ovat erottaneet eri tasoista luovuutta, harrastelijoiden matalan tason (mini-c) luovuudesta asiantuntijoiden korkean tason luovuuteen (Big-C)[4].

Tieteellinen keskustelu luovuudesta paikallistuu erityisesti psykologian, kasvatustieteen, kognitiotieteen sekä liiketaloustieteen aloille, joskin sitä tarkastellaan myös lukuisten muiden tieteenalojen parissa.

Määritelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuutta voidaan määritellä eri tavoin. Rapucci jakaa määritelmät kuuteen luokkaan: 1. hahmopsykologiset määritelmät, 2. produkti- tai innovaatiomääritelmät, 3. esteettiset tai ekspressiiviset määritelmät, 4. psykoanalyyttiset tai dynaamiset määritelmät, 5. ajattelua korostavat määritelmät, 6. muunlaiset määritelmät[5]

Määritelmille yhteisiä piirteitä ovat:[6]

  • Luovuus on olennaisilta osiltaan kykyä tuottaa uutta. Luova prosessi voi olla ainakin osittain tiedostamaton.
  • Luovassa prosessissa syntyvä uusi asia on luovan yksilön tuottama produkti. Luovuutta voidaan tutkia helpoimmin produktin, prosessin ja persoonan kautta. Näihin tekijöihin liittyvät muun muassa omaperäisyys, esteettinen harmonia, uutuus, epätavallisuus ja nerokkuus.
  • Luovat produktit voivat olla monenlaisia: matemaattisen ongelman ratkaisuja, keksintöjä, kemiallisen prosessin löytämisiä, teoksia kuten musiikkikappaleita, runoja tai maalauksia, uusia filosofisia tai uskonnollisia systeemejä, uusia ajattelutapoja sosiaalisten ongelmien alalta, uusia tapoja hoitaa sairauksia, tai luovia keinoja muiden hallitsemiseksi.

Luovuutta voidaan tarkastella yksilöiden lisäksi ryhmätason ilmiönä tai organisaatiotason ilmiönä. Tällöin puhutaan ryhmäluovuudesta[7], tiimien luovuudesta tai organisatorisesta luovuudesta[8][9]. Organisatorinen luovuus voidaan määritellä hyödyllisten uusien tuotteiden, palveluiden, ideoiden, toimintatapojen tai prosessien luomista kompleksisissa sosiaalisissa järjestelmissä.[9] Tällöin luovuuden määritelmä lähestyy innovaation määritelmää, joskin suuri osa tutkijoista tekee käsitteellisen eron niiden välille. Esimerkiksi Amabile ja Pratt (2016) määrittelevät luovuuden uusien ja hyödyllisten ideoiden tuottamiseksi ja innovaation näiden ideoiden toteuttamiseksi[10]. Toisaalta luovuutta voidaan myös tarkastella ottamatta kantaa siihen, syntyykö luovan toiminnan tuloksena luova tuotos vai ei, jolloin luovuus määritellään pikemminkin luoviksi teoksi tai luoviksi toimintatavoiksi[11][12].

Luovuuden tasot ja toimintatavat Gardnerin mukaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Howard Gardnerin mukaan luovuuteen kuuluu aina neljä tasoa: 1. subpersoonallinen taso (geeniperintö, hermoston rakenne ja toiminta), 2. yksilötaso (älyllinen kykeneväisyys luovuuteen), 3. ekstrapersoonallinen taso (henkilön ulkopuolella olevat tekijät) ja 4. multipersoonallinen taso (kontekstisidonnaisuus, ihminen ei tee ratkaisujaan muusta ympäristöstä irrallaan).[13][14]

Gardnerin mukaan on ainakin viisi erilaista luovaa toimintatapaa eli prosessia: 1. ongelmanratkaisu (tutkimustyö, loogiset aktiviteetit kuten pulmatehtävät ym.), 2. teorianmuodostus (teorioita rakentavat tiedemiehet kuten Freud, Einstein), 3. erityisalan luova työ (taiteilijat, säveltäjät ym.), 4. julkiset, ennakolta harjoitetut esitykset (soittajat, tanssijat, näyttelijät ym.) ja 5. tilannekohtaiset, improvisointia vaativat esitykset.[15]

Luovuuden tasot Taylorin mukaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylor jakaa luovuuden viiteen tasoon: 1. ilmaisullinen luovuus (lasten piirrokset ym.), 2. produktiivinen luovuus (taiteelliset tai tieteelliset työt, joissa on rajoituksia ja kontrolloitua kokeilua), 3. kokeileva luovuus (kokeilut uudella materiaalilla, menetelmillä ja tekniikoilla), 4. innovatiivinen luovuus (muokataan käsitteellisiä asioita uudella tavalla elämän parantamiseksi) ja 5. korkein luovuuden taso, joka synnyttää uusia suuntia ja koulukuntia.[16]

Luovuustutkimuksen synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuutta on tutkittu intensiivisesti 1950-luvulta alkaen. Modernin luovuustutkimuksen merkkipaaluna pidetään usein yhdysvaltalaisen lahjakkuustutkijan J. P. Guilfordin vuonna 1950 psykologeille pitämää puhetta, jossa hän kuvasi monia luovuuden keskeisiä piirteitä ja ongelmia. Ennen vuotta 1950 vain alle yksi promille psykologisista tutkimuksista viittasi luovuuteen. Guilfordin vetoomuksen jälkeen luovuuden tutkimus alkoi kasvaa: vuosien 1950–1960 välillä yhdysvaltalaisesta lahjakkuustutkimuksesta kuusi prosenttia liittyi luovuuteen ja vuosina 1960–1964 jo puolet. Samalla psykologinen ihmiskäsitys muuttui. Ihmistä ei enää pidetty refleksejä täynnä olevana, mekaanisesti ympäristön ärsykkeisiin reagoivana organismina, eikä älykkyysosamäärä enää ollut ainoa lahjakkuuden mittari.[17]

Guilford halusi selkeyttää luovuustutkimusta tuomalla siihen logiikkaa ja täsmällisyyttä. Hän halusi kehittää luovuustestejä, joiden avulla luovuuden taso voitaisiin määritellä kuten älykkyyden taso mitataan älykkyystestein. Guilford halusi luovuustestin tuottavan useita luovuuden tunnuslukuja, sillä luovuus on hänen mukaansa moniulotteinen teoreettinen käsite eikä yksi ja sama jakamaton ilmiö.[18] Guilford kehitti testistön, joka perustuu kuvioiden täydentämiseen.[19]

Guilfordin käsitykset luovuudesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guilfordin mukaan luovan ajattelun kykyä voidaan sanoa divergentiksi ajatteluksi, joka tuottaa useamman kuin yhden ainoan oikean vastauksen. Guilfordin mukaan divergentti ajattelu on suhteellisen riippumaton älykkyysosamäärästä mutta näyttäisi kuitenkin useimmissa muodoissaan vaativan keskitason ylittävää älykkyyttä. Korkeatasoisen luovuuden edellytykseksi riittää älykkyysosamäärä 112–115.[20]

Guilford määritteli joukon yleisiä, yksilön luovuutta ennakoivia ominaisuuksia. Erityisen tärkeä luovan ihmisen piirre on kyky nähdä ongelmia, joita muut eivät havaitse. Luova ihminen kykenee tuottamaan paljon uusia ja omaperäisiä ideoita. Hän toimii sujuvasti tuottaen paljon enemmän ideoita kuin keskitason yksilö samassa ajassa. Hän on joustava eli pystyy muuttamaan helposti ajattelunsa ja toimintansa suuntaa eikä etene kaavamaisen jäykästi samaan suuntaan. Hän kehittelee vähäisestä alkuärsykkeestä monia mielekkäitä vaihtoehtoja.[21]

Guilfordin mukaan luovalla ajattelijalla on syntetisointikykyä, eli hän kykenee organisoimaan ideansa laajoiksi kokonaisuuksiksi. Luovuuteen liittyy kyky käsitellä monimutkaisia rakenteita. Luova työ vaatii arviointitaitoa: on oivallettava, mitkä ideat ovat jatkokehittelyn arvoisia ja mitkä kannattaa hylätä. Kykytekijöiden ohella arkiluovuteen vaikuttavat motivaatio ja harrastuneisuus.[22]

Luova persoonallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovissa persoonallisuuksissa on eri tutkimusten mukaan tiettyjä toistuvia piirteitä. Luova persoona on yleensä herkkä eli tietoinen sekä sisäisestä että ulkoisesta maailmasta, ja hän pyrkii tietoisesti erittelemään kokemuksiaan. Luovat ihmiset ovat usein vetäytyviä, harkitsevia ja elävät omissa maailmoissaan, mutta samalla heillä on usein kykyä vaikuttaa muihin ihmisiin. Luovat ihmiset havainnoivat ympäristöään ja ovat uteliaita. Heidän ajattelunsa on epäsovinnaista, ja he sietävät epävarmuutta. Ympäristön epäjärjestys ei häiritse heitä kovinkaan paljon, mutta he ovat kuitenkin halukkaita luomaan järjestystä asioihin. Luovat personat ovat usein riippumattomia ja toimivat siten kuten näkevät oikeaksi. He luottavat itseensä eivätkä ole riippuvaisia ryhmän standardeista, minkä seurauksena he ajattelevat ja käyttäytyvät epäsovinnaisesti. Luovimmat yksilöt ovat usein opettajien ja tovereiden hylkimiä, ja heidät yritetään saattaa pakolla ruotuun muiden kanssa. Luovat lahjakkuudet askaroivat tyypillisesti yhtä aikaa monen idean parissa. He eivät ole niinkään kiinnostuneita ihmisistä, ja he ovat mieluummin hiljaisia kuin puheliaita. Moni tuntee syvää vastenmielisyyttä henkilökohtaisia riitoja kohtaan.[23]

Luovat ihmiset ovat usein sitkeitä sekä motivoituneita työhönsä.[24] Luovalla yksilöllä on sisäistä motivaatiota, ja hän nauttii siitä, mitä on tekemässä, sillä hän pitää luovaa prosessia palkitsevana. Hän kykenee hauduttelemaan ideoitaan pitkään. Hänellä on epätavallisen joustava tapa käsitellä ideoita ja materiaaleja sekä yhdistää uudet käyttötavat omiin ajatteluprosesseihinsa, mistä seuraa uudenlainen lopputulos.[25]

Luova yksilö uskaltaa käyttää eri persoonallisuuspiirteidensä molempia ääripäitä tuntematta siitä syyllisyyttä kuten vähemmän luovat. Tällaisia vastakkaisia ääripäitä ovat Mihály Csíkszentmihályin mukaan:[26]

  • energinen–laiska
  • älykäs–lapsellinen
  • leikkivä–kurinalainen
  • fantasioiva–realistinen
  • ekstrovertti–introvertti
  • nöyrä–ylpeä
  • maskuliininen–feminiininen
  • traditionaalinen–kapinallinen
  • intohimoinen–objektiivinen
  • kärsivä–nauttiva

Luova prosessi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajalti hyväksytyt luovan ajattelun neljä vaihetta ovat Graham Wallasin vuonna 1926 kuvaamat: 1. valmistautuminen eli ongelman löytäminen, 2. hautominen eli kypsyttely, 3. oivallus ja 4. todentaminen. Luovan prosessin ensimmäisessä vaiheessa ongelmaa tarkastellaan monelta puolelta. Toisessa vaiheessa ongelma hautuu alitajunnassa, minä aikana voidaan kokonaan vetäytyä ongelman käsittelystä jopa vuosien ajaksi tai keskittyä muuhun työhön. Kolmannessa vaiheessa syntyvät ratkaisut oivalluksina, joita ei voi saada aikaan tahdonalaisesti. Neljännessä vaiheessa analysoidaan ajattelutyön tulos.[27]

2020-luvulla tutkimuksissa on tunnistettu uudenlaisia luovien prosessien muotoja, ml. nopea luova prosessi, jonka aikana luovia lopputuotoksia tuotetaan tiukkojen aikarajoitteiden aikana tiimeissä. Luova prosessi voidaan näin ollen ymmärtää myös ajallisena episodina, jonka aikana tuotetaan luova lopputuotos [28] [29]

Luovuus mystisenä ja mekaanisena ominaisuutena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuus on nähty yhtäältä mystisenä tai täysin mekaanisena ominaisuutena. Esimerkiksi luovuustutkimuksen uranuurtajat Platon, Kant ja Freud pitivät luovuutta arvoituksellisena ilmiönä, jonka tuotosten syntyä olosuhteet tai tunnetut tieteelliset lainalaisuudet eivät selitä. Nykyajan tutkijoista etenkin E. Paul Torrance on 1900-luvun jälkipuolella korostanut luovuuden mystisiä piirteitä. Hänen mukaansa monet suuret luovat persoonallisuudet kuten Mozart ja Einstein liittivät tietyt kokemuksensa järkiperäisen prosessin ulkopuolelle. Luovia kokemuksia voidaan kutsua oivalluksen ja intuition kokemuksiksi, joihin liittyy yhtäkkinen tunne luovasta yhteydestä kaikkeen olevaiseen. Torrancen mielestä tutkimuksen olisi kohdistuttava näihin ”suprarationaalisiin” kokemuksiin.[30] Mekaanisen luovuuskäsityksen edustajia on B. F. Skinner, joka rakensi 1950-luvulla luovuuden mallinsa behaviorististen periaatteiden mukaan. Skinnerin mukaan luovuus pohjautuu vain sattumaan ja biologiaan: esimerkiksi runous ja säveltäminen ovat vain aiemmista kokemuksista saatujen palasten yhteen kokoamista.[31]

Luovuus organisaatiossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuudesta ollaan kiinnostuneita myös työelämässä ja organisaatiomaailmassa. Eräs ensimmäisistä tutkijoista, jotka alkoivat tarkastella luovuutta erityisesti työorganisaatioissa oli Teresa Amabile, jonka luoma luovuuden komponenttimalli on laajasti tunnettu. Komponenttimallin mukaan yksilöluovuus koostuu kolmesta komponentista, joita ovat luovan ajattelun taidot, alaan liittyvä osaaminen ja asiantuntijuus sekä sisäinen motivaatio. Sen lisäksi työympäristössä on tekijöitä, jotka vaikuttavat näihin yksilön luovuuden komponentteihin, erityisesti sisäiseen motivaatioon. Näitä työympäristön tekijöitä ovat resurssit, johtaminen sekä organisaation motivaatio. Työympäristö voi tukea sisäistä motivaatiota siis parhaiten oikeanlaisella johtamisella, riittävällä resursoinnilla ja tukemalla organisaation motivaatiota.[32] Sosialisen työympäristön lisäksi luovuustutkimuksessa on tunnistettu fyysisen työympäristön merkityksellisyys luovuuden kannalta. Luovaa työtä tekevien on havaittu pitävän mm. työergonomiaa (mm. valaistus) [33]ja työympäristön estetiikkaa keskeisenä luovuutensa kannalta.

Luovuus ja innovaatio liitetään toisiinsa. Innovaatiot voivat perustua luovuuteen, mutta myös olemassa oleviin ideoihin ja resursseihin[1].

Luovuuden uhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovuutta organisaatioympäristössä edistävät sopiva tehtävän vaatimustaso, vapaus toteuttaa itseään ja tehdä asiat halumallaan tavalla, vaikka tavoitteet onkin määritetty, riittävät resurssit, kuten aika ja raha, toimiva tiimi sekä organisaation ja esimiehen tuki. Näin ollen luovuutta organisaatioympäristössä uhkaavat liian helpot tai vaativat tehtävät, liiallinen vapaus tai liian ennalta määritetyt tehtävät, resurssien puute ja samankaltaisista yksilöistä koostuva tiimi. Myös esimiehen tai työyhteisön taipumus arvioida uusia ideoita liian kriittisesti tai hylätä kaikki yritykset uuden luomiseksi tappavat luovuuden.[34]

Kari Uusikylän mukaan luovuutta uhkaa pakkokilpailutus – vapaaehtoinen kilpailu voi olla eduksikin, mutta ulkoinen motivointi voi heikentää luovaa työtä. Tiukka kontrolli ja tarkkaan rajatut toimintamahdollisuudet voivat olla luovuudelle sekä eduksi että haitaksi [35].

Luovuus ja mielenterveys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittipsykiatri Felix Post selvitti 1994 tunnettujen taiteilijoiden mielenterveyttä elämäkertojen ja kirjeiden pohjalta. Hänen mukaansa 38 prosentilla kuvataiteilijoista ja 46 prosentilla kirjailijoista oli vakava depressio tai muu psyykkinen häiriö. Lähes kaikilla muillakin oli mielenterveyden ongelmia, mutta lievempinä.[36]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Componential Theory of Creativity - Working Paper - Faculty & Research - Harvard Business School www.hbs.edu. Viitattu 8.5.2024.
  2. ↑ Robert J. Sternberg, Todd I. Lubart: An Investment Theory of Creativity and Its Development. Human Development, 15.1.2010, 34. vsk, nro 1, s. 1–31. doi:10.1159/000277029 ISSN 0018-716X Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ Componential Theory of Creativity - Working Paper - Faculty & Research - Harvard Business School www.hbs.edu. Viitattu 9.5.2024.
  4. ↑ James C. Kaufman, Ronald A. Beghetto: Beyond Big and Little: The Four C Model of Creativity. Review of General Psychology, 2009-03, 13. vsk, nro 1, s. 1–12. doi:10.1037/a0013688 ISSN 1089-2680 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  5. ↑ Uusikylä 2012, s. 58–59.
  6. ↑ Uusikylä 2012, s. 59.
  7. ↑ Paul B. Paulus, Bernard Arjan Nijstad: Group creativity : innovation through collaboration. New York: Oxford University Press, 2003. 58996959 ISBN 978-0-19-803360-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 25.4.2023).
  8. ↑ Managing Creativity in Organizations. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (viitattu 25.4.2023). (englanti)
  9. ↑ a b Richard W. Woodman, John E. Sawyer, Ricky W. Griffin: Toward a Theory of Organizational Creativity. The Academy of Management Review, 1993, 18. vsk, nro 2, s. 293–321. doi:10.2307/258761 ISSN 0363-7425 Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ Teresa M. Amabile, Michael G. Pratt: The dynamic componential model of creativity and innovation in organizations: Making progress, making meaning. Research in Organizational Behavior, 1.1.2016, 36. vsk, s. 157–183. doi:10.1016/j.riob.2016.10.001 ISSN 0191-3085 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  11. ↑ Robert Drazin, Mary Ann Glynn, Robert K. Kazanjian: Multilevel Theorizing about Creativity in Organizations: A Sensemaking Perspective. The Academy of Management Review, 1999, 24. vsk, nro 2, s. 286–307. doi:10.2307/259083 ISSN 0363-7425 Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ Annika Blomberg: Organizational creativity diluted: a critical appraisal of discursive practices in academic research. Journal of Organizational Change Management, 1.1.2014, 27. vsk, nro 6, s. 935–954. doi:10.1108/JOCM-12-2013-0252 ISSN 0953-4814 Artikkelin verkkoversio.
  13. ↑ Siltala Reijo 2010. Innovatiivisuus ja yhteistoiminnallinen oppiminen liike-elämässä ja opetuksessa. Turku: Turun yliopisto
  14. ↑ Siltala Reijo 2009. Innovaatiot, luovuus ja innovatiivisuus. Teoksessa Taatila Vesa (toim.) 2009. Innovaatioiden lähteillä. Vantaa: Laurea.
  15. ↑ Uusikylä 2012, s. 50–52.
  16. ↑ Uusikylä 2012, s. 58.
  17. ↑ Uusikylä 2012, s. 17–18.
  18. ↑ Uusikylä 2012, s. 19.
  19. ↑ Uusikylä 2012, s. 21.
  20. ↑ Uusikylä 2012, s. 20–21.
  21. ↑ Uusikylä 2012, s. 19–20.
  22. ↑ Uusikylä 2012, s. 20.
  23. ↑ Uusikylä 2012, s. 93–94.
  24. ↑ Uusikylä 2012, s. 94.
  25. ↑ Uusikylä 2012, s. 99.
  26. ↑ Uusikylä 2012, s. 95–98.
  27. ↑ Uusikylä 2012, s. 119–122.
  28. ↑ Minna Liikanen: The creativity of culturally diverse teams within the rapid creative process. JYU dissertations, 2021. Artikkelin verkkoversio.
  29. ↑ Hiltunen, Riikka: Foresightfulness in the creation of pop music : songwriters' insights, attitudes and actions. helda.helsinki.fi. Helsingin yliopisto. Viitattu 8.5.2024.
  30. ↑ Uusikylä 2012, s. 23–24.
  31. ↑ Uusikylä 2012, s. 27–29.
  32. ↑ Teresa M. Amabile: Motivating Creativity in Organizations: On Doing What You Love and Loving What You Do. California Management Review, 1997-10, 40. vsk, nro 1, s. 39–58. doi:10.2307/41165921 ISSN 0008-1256 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  33. ↑ Eunice M. L. Soriano De Alencar, Maria FáTima De Bruno‐Faria: Characteristics of on Organizational Environment which Stimulate and Inhibit Creativity*. The Journal of Creative Behavior, 1997-12, 31. vsk, nro 4, s. 271–281. doi:10.1002/j.2162-6057.1997.tb00799.x ISSN 0022-0175 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  34. ↑ Amabile, Teresa M.: How to kill creativity. [Harvard Business School Publishing], 1998. 301329030 Teoksen verkkoversio (viitattu 26.4.2023).
  35. ↑ Brent D. Rosso: Creativity and Constraints: Exploring the Role of Constraints in the Creative Processes of Research and Development Teams. Organization Studies, 2014-04, 35. vsk, nro 4, s. 551–585. doi:10.1177/0170840613517600 ISSN 0170-8406 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  36. ↑ Hullu vai nero? Tieteen Kuvalehti, 2005, nro 18, s. 44.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bach, Ellen: Luova ihminen. ((Om begrebet kreativitet, 1970.) Suomentanut Paavo Löppönen. Delfiinikirjat) Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-00222-8
  • Haavikko, Ritva & Ruth, Jan-Erik (toim.): Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin + Göös, 1984. ISBN 951-35-2989-4
  • Kari Uusikylä: Isät meidän: luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (2002) ISBN 952-451-064-2 (nid.)
  • Niiniluoto, Ilkka: Maailma, minä ja kulttuuri: Emergentin materialismin näkökulma. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11070-5
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luovuus&oldid=22793961”