Ladislaus IV
Ladislaus (László) IV (unk. IV. László, lisänimeltään Kun László eli Ladislaus Kumaani; 5. elokuuta 1262 – 10. heinäkuuta 1290 Körösszeg / Cheresig, nyk. Romanian Biharin piirikunnassa) oli Unkarin ja Kroatian kuningas vuosina 1272–1290, Unkarin Árpád-dynastian toiseksi viimeinen hallitsija.[1]
Suku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ladislaus IV syntyi 1262 tuolloisen Transilvanian herttuan ja Unkarin ”nuoremman kuninkaan”, myöhemmän kuningas Tapani V:n poikana. Hänen äitinsä, Tapani V:n puoliso Elisabet (unk. Erzsébet) oli kumaanien, Unkariin asutetun paimentolaiskansan ruhtinaan tytär. Hänellä oli useita sisaria, jotka naitettiin ulkomaisille hallitsijoille ja mahtimiehille (Mária-sisaresta tuli Napolin Kaarle II:n puoliso ja Unkarin seuraavan hallitsijasuvun eli Anjou-dynastian ensimmäisen kuninkaan Kaarle Robertin isoäiti), ja yksi veli, Andreas (András), joka kuoli jo lapsena.[1][2]
Ladislauksen lapsuutta leimasi hänen isänsä Tapani V:n ja tämän isän Béla IV:n ajoittain sisällissodaksi yltynyt valtataistelu, joka päättyi vasta Béla IV:n kuolemaan 1270. Isänsä valtapyrkimysten takia Ladislaus jo lapsena kihlattiin (1269) ja vihittiin (1270) Napolin Kaarle I:n tyttären Isabellan kanssa. Samaan aikaan valtakunnan ylhäisaatelin ja paikallisten mahtimiesten valta kasvoi. Vuonna 1272 kymmenvuotiaan Ladislauksen sieppasi panttivangikseen Kaproncan (nyk. Kroatian Koprivnica) linnaan Gutkeledin heimoon kuuluva Joachim, Tapani V yritti turhaan vapauttaa poikansa ja kuoli sitten yllättäen vain 32-vuotiaana. Nyt Unkarin ylimystön ja korkeimman vallan välissä oli vain kymmenvuotias poika, joka kiireesti kruunattiin kuninkaaksi.[1]
Kuningas
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotia ja sisällissotia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lapsikuningas Ladislauksen hallitusajan alku kului Unkarin, etenkin läntisen Unkarin mahtavan aateliston keskinäisten taistelujen melskeissä. Suurmaanomistajasuvut ja niiden liittoumat käyttelivät vuorotellen valtaa kuninkaan neuvostossa ja hovin korkeissa viroissa, kävivät keskenään myös aseellisia taisteluja tai suoranaista sisällissotaa, ja kuningas ja hänen äitinsä jäivät näissä kamppailuissa pelinappulan tai panttivangin osaan. Tämä tilanne ei olennaisesti muuttunut silloinkaan, kun Ladislaus vuonna 1277, 15 vuotta täytettyään, otti virallisesti vallan käsiinsä sijaishallitsijalta toimineelta äidiltään.[1]
Vuonna 1273 Unkarin ja Ottokar II Přemyslin hallitseman Böömin välillä käytiin jälleen sota, jossa Ottokar onnistui valtaamaan Unkarilta useita tärkeitä rajalinnoja. Samaan aikaan Saksan keisariksi valittiin Ottokaria heikommalta vaikuttava Rudolf I Habsburgilainen. Ottokarin ja Rudolfin yhteenotto alkoi näyttää todennäköiseltä, ja Unkari ja Ladislaus huojuivat tässä vastakkainasettelussa puolelta toiselle sen mukaan, minkä valtaryhmittymän miehet milloinkin olivat vallassa hovissa ja kuninkaan neuvostossa.[1]
Vuonna 1278 Rudolfin ja Ottokarin välillä uudelleen syttyneessä sodassa Ladislaus asettui Rudolfin puolelle, ja Ala-Itävallan Dürnkrutissa käydyssä taistelussa, jossa Ottokar kaatui, Unkarin joukot, etenkin ketterän kumaanien ratsuväen ansiosta, auttoivat Rudolfin ratkaisevaan voittoon.[1] Tästä alkoi Habsburgien sekaantuminen Unkarin asioihin.[3]
Kumaanit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ladislauksen lisänimi ”Kumaani” ei johtunut (vain) hänen syntyperästään vaan hänen läheisestä suhteestaan kumaaneihin, jotka katolisen kirkon harmiksi edelleen pitivät kiinni pakanallisista perinteistään. Ladislaus viihtyi kumaanien parissa eläen heidän tapojensa mukaan, kohteli tylysti laillista puolisoaan Anjoun Isabellaa ja eli sen sijaan avoimesti yhdessä kumaanilaisten jalkavaimojensa kanssa, joista erityinen suosikki oli Édua-niminen orjatyttö.[1]
Vuonna 1279 paavi lähetti legaattinsa, piispa Filipin selvittämään, miten kumaanien käännyttäminen kristinuskoon ja irrottaminen paimentolaisesta elämäntavastaan paremmin onnistuisi. Ladislaus ei innostunut asiasta, sillä hänelle kumaanit olivat tärkeitä myös poliittisena tukena, itsenäisenä vastavoimana kirkon sekä Unkarin suurmaanomistaja-ylimysten mahdille. Piispa julisti hänet kirkonkiroukseen, mihin Ladislaus vastasi vangitsemalla paavin lähettilään ja luovuttamalla tämän kumaanien käsiin. Tällöin puolestaan Aba-heimoon kuuluva Finta vangitsi Ladislauksen.[1]
Sekä Ladislaus että paavin legaatti pääsivät lopulta vapaiksi, ja Ladislaus ryhtyi vastahakoisesti vaadittuihin toimiin kumaaneja kohtaan. Nämä nousivat pettyneinä kapinaan ja alkoivat hävittää Tisza-, Maros- ja Körös-jokien seutuja. Ladislauksen joukot voittivat heidät nykyisen Hódmezővásárhelyn tienoilla Hód-järven taistelussa vuonna 1282.[1]
Mongolien hyökkäys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1285 Unkariin hyökkäsivät jälleen Nogai-kaanin johtamat mongolit eli ”tataarit”, kuten heitä Unkarin historiankirjoituksessa perinteisesti kutsutaan,[1][4] jotka edellisen kerran olivat hävittäneet maata vuonna 1241. Hyökkäys tuotti suurta tuhoa, mutta tällä kertaa unkarilaiset olivat varustautuneet paremmin. Nogai ja Talabuga-kaani pystyivät hyökkäämään Budaan ja Pestiin, mutta hyökkäys epäonnistui, sillä mongoleilla ei ollut piirityslaitteita. Samaan aikaan unkarilaisten sitkeät paikalliset puolustusjoukot pystyivät hyökkäilemään Nogain mongoleja vastaan. Sen jälkeen kuninkaan hyvin varustettu armeija ajoi hajalle lyödyt mongolit Karpaattien vuorille saakka, jossa heitä ahdistelivat kurja sää ja kapinalliset talonpojat.[4] Suuri osa hyökkääjistä poistui maasta, mutta osa värväytyi lopulta Unkarin armeijaan, missä heidät tunnettiin nimellä nyögér.[1]
Mongolihyökkäyksestä on syytetty kuninkaaseensa pettyneitä kumaaneja,[4] mutta monet aikalaiset uskoivat myös kuningas Ladislauksen, joka, kuten Esztergomin arkkipiispa Lodomér kirjoitti paaville vuonna 1288, ”itsekin oli muuttunut tataarien kaltaiseksi”, kutsuneen hyökkääjät maahan.[1]
Ristiriidat kirkon kanssa ja kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ladislausta kuvattiin villiksi ja hillittömäksi, ja häntä syytettiin maan sekasortoisesta tilasta.[2] Arkkipiispa Lodomérin mukaan hän oli uhkaillut kirkkoa ja kirkonmiehiä, uhonnut hävittävänsä nämä ”tataarien miekalla” vaikka Roomaa myöten, ”sillä itselleni minä itse olen laki, enkä salli, että minua rajoittavat joidenkin pappien lait”.[1]
Yhtenä kiistan aiheena oli Ladislauksen vanhin sisar, äitinsä kaima Elisabet (Erzsébet), joka oli elänyt nunnana Jänissaaren (nykyisen Budapestin Margitinsaari) dominikaaniluostarissa. Häntä arkkipiispa Lodomér syytti myös Ladislauksen ja hänen laillisen puolisonsa Isabellan välien rikkomisesta. Ladislauksen joukot tunkeutuivat luostariin, riehuivat ja hävittivät, ryöstivät Elisabetin mukaansa ja pakottivat tämän naimisiin böömiläisen ylimyksen kanssa. Arkkipiispa Lodomérin mukaan Elisabet oli itse pyytänyt tätä ja antanut lavastaa ryöstön.[1]
Vuonna 1288 Ladislaus antoi periksi arkkipiispan vaatimuksille ja vapautui kirkonkirouksesta. Hän alkoi yhä vähemmän huolehtia valtakunnan asioista. Kun vuonna 1289 Itävallan ja Steiermarkin herttua Albrekt I soti länsiunkarilaisia Kőszegi-suvun mahtimiehiä vastaan ja valloitti useita linnoja Länsi-Unkarista, Ladislaus ei puuttunut asiaan.[1]
Keväällä 1290 Ladislaus tapansa mukaan lähti viettämään aikaa kumaanien parissa itäisessä Unkarissa. Siellä, Körösszegin linnan lähistöllä sijaitsevassa leirissä kolme kumaanisalaliittolaista surmasi hänet 10. heinäkuuta 1290. Ladislauksen viimeinen palatiini, muslimista kristityksi kääntynyt Mizse veljineen sekä kuninkaan kumaanilaisen jalkavaimon Éduan veli Miklós kostivat surman ja tappoivat julmasti kuninkaan murhaajat. Vain 28-vuotiaana, vailla perillistä kuollut Ladislaus IV haudattiin Csanádin (nyk. Nagycsanád/Cenad Romanian Timişin piirikunnassa) tuomiokirkkoon. Hänen seuraajakseen valtaistuimelle kutsuttiin Andreas II:n pojanpoika, Venetsiassa kasvanut Andreas III.[1]
Avioliitto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ladislaus naitettiin jo kahdeksanvuotiaana, vuonna 1270, Anjoun Isabellan eli Elisabet Sisilialaisen (1261–1303) kanssa, joka oli Napolin ja Sisilian kuninkaan Kaarle I:n ja tämän ensimmäisen puolison Beatrice de Provencen nuorin lapsi. Lapsettomaksi jäänyt avioliitto oli onneton, Ladislaus kohteli vaimoaan kaltoin ja piti tätä vuosina 1286–89 vankina luostarissa. Puolisonsa kuoleman jälkeen Isabella palasi vuonna 1301 lopullisesti Napoliin ja kuoli nunnana San Pietro a Castellon benediktiiniläisluostarissa.[5][1]
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Kristó, Gyula & Makk, Ferenc: ”IV. László”, Az Árpád-házi uralkodók. Interpress Kiadó, 1988.
- ↑ a b Princes of Hungary 955-1000, Kings of Hungary 1000-1301 Foundation for Medieval Genealogy. Viitattu 17.8.2022. (englanniksi)
- ↑ Ladislas IV Encyclopedia Britannica. Viitattu 22.4.2012.
- ↑ a b c Sinclair Jenkins: How Poles and Hungarians Turned Back the Mongol Horde and Saved Europe American Renaissance. Viitattu 17.8.2022. (englanniksi)
- ↑ SICILY fmg.ac. Arkistoitu 19.7.2024. Viitattu 28.12.2024.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ladislaus IV Wikimedia Commonsissa
|
Edeltäjä: Tapani V |
Unkarin kuningas 1272–1290 |
Seuraaja: Andreas III |
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
