Jingit
| Jingit | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
|
Merkittävät asuinalueet
|
|||||||
| Kielet | kantoninkiina | ||||||
| Uskonnot | taoismi, buddhalaisuus, animismi, katolilaisuus | ||||||
| Sukulaiskansat | vietnamilaiset | ||||||
Jingit tai muilta nimiltään ginit, chinit tai chingit, ovat etninen vähemmistö Kiinassa. Jingit asuttavat alueita Kiinan ja Vietnamin rajalla sekä Jiangwein, Wutoun ja Shanxinin saaria Tonkininlahdella. Saaret kuuluvat Fangchengin kuntaan Guangxissa. Yhteensä heitä on noin 20 000.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tutkijoilla on ollut vaikeuksia selvittää jingien alkuperää. Kansanperinteen ja vanhojen vietnamilaisten kirjoitusten mukaan he ovat peräisin Vietnamin alueelta ja muuttivat nykyisille asuinseuduilleen 1500-luvulla. He eivät kuitenkaan puhu kielenään vietnamilaisperäisiä kieliä, vaan Guangdongista lähtöisin olevaa kantoninkiinaa. Kommunistien voitto Kiinan sisällissodassa vuonna 1949 toi muutoksia jingien perinteiseen kalastuselinkeinoon. He aloittivat syvänmerenkalastuksen ja osteriviljelmät hallinnon tuella. 1980-luvulla Kiina aloitti myös meren kuivattamisen lisämaan saamiseksi. Näin esimerkiksi Jingsaaret yhdistyivät mantereeseen. Lisämaan takia myös maanviljelyksen merkitys kasvoi. Nykyisin noin kolmasosa jingeistä asuu kaupungeissa.[1]
Kulttuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jingien perinteinen elinkeino on kalastus, jota harjoitettiin sekä joissa että merellä. Heillä oli tähän liittyneitä tapoja, kuten se, että kattiloita ja pannuja ei saanut asettaa ylösalaisin, koska se muistutti kaatuneista veneistä. Samaan liittyi sanan "öljy" välttely, koska se muistutti sanaa uida ja veden varaan joutuminen muistutti jälleen veneonnettomuuksista. Jiangit harjoittavat useita eri uskontoja, kuten taoismia, buddhalaisuutta ja animismia. Noin kymmenesosa heistä on lisäksi roomalaiskatolilaisia 1800-luvulla Indokiinassa toimineiden ranskalaisten lähetyssaarnaajien vaikutuksesta.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b James S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 158–159. Greenwood Press, 1998. ISBN 0-313-28853-4 (englanniksi)