Friedrich Carl von Savigny

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Friedrich Carl von Savigny

Friedrich Carl von Savigny (21. helmikuuta 1779 Frankfurt am Main – 25. lokakuuta 1861 Berliini) oli preussilainen oikeustieteilijä ja -teoreetikko[1], joka perusti oikeuden historiallisen koulukunnan[2].

Savignyn teoksista tunnetuimpana pidetään pamflettikirjoitusta Vom Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung und Rechtswissenschaft (1814, "Aikamme kutsumuksesta lainsäädäntöön ja oikeustieteeseen"), jossa hän vastusti aikansa kodifikaatioaatetta oikeusteoriansa perusteella ja josta tuli Saksan juristikunnan käytännön ohjenuora usean sukupolven ajan.[3][4] Savignyn muihin kirjoituksiin kuuluvat etenkin roomalaista oikeutta käsittelevät teokset Geschichte des heutigen Römischen Rechts im Mittelalter (1815-1831, "Roomalaisen oikeuden historia keskiajalla") ja System des heutigen Römischen Rechts (1840-1849, "Nykyisen roomalaisen oikeuden järjestelmä"), joita on pidetty korkeatasoisina kirjallisina saavutuksina.[2][5]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savigny syntyi virka-aateliseen perheeseen, mutta jäi nuorena orvoksi ja hänestä huolehti holhooja, joka oli ammatiltaan juristi. Savigny opiskeli oikeustiedettä Marburgissa ja Göttingenissä sekä teki useita opintomatkoja muihin Saksan yliopistoihin. Savignyn puoliso oli Gunda Brentano, joka kuului saksalaisen romantiikan kannattajiin. Savigny kieltäytyi joistakin professuureista, mutta lopulta otti vastaan ensin roomalaisen siviilioikeuden professuurin Landshutin yliopistossa ja  vuonna 1810 Wilhelm von Humboldtin kutsumana professuurin vastaperustetussa Berliinin yliopistossa. Savigny toimi Berliinissä opettajana ja erilaisissa Preussin valtion korkeissa hallinto- ja tuomarintehtävissä kolmen vuosikymmenen ajan.[2]

Savigny vastusti aikansa pyrkimyksiä koota ja yhtenäistää Saksan oikeus kansalliseksi lakikirjaksi. Tässä hänen vastustajanaan toimi etenkin oikeustieteilijä Anton Friedrich Thibau.[6][3] Lopulta Bürgerliches Gesetzbuch -siviililakikirja tuli voimaan Saksassa vuonna 1900.

Oikeustiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savignyn mukaan oikeus on historiallinen, orgaaninen ilmiö ja sen ensisijainen lähde on kansanhenki, joka tarkoittaa kansan oikeustajuntaa tai -vakaumusta. Oikeus on positiivista, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut asetettua oikeutta vaan oikeuden historiallista alkuperää, erotuksena luonnonoikeudesta. Oikeuden legitiimisyys ei perustu sen järkevyyteen, kuten luonnonoikeusopissa, vaan historialliseen kehitykseen ja kansan oikeustajuntaan. Savignyn mukaan oikeuden tulee saada kehittyä vapaasti kansan historiallisesti muodostuvan oikeustajunnan mukaisesti, eikä lainsäätäjä saa mielivaltaisesti puuttua tähän kehitykseen vaan sen tulee myötäillä kansan oikeustajuntaa. Hän eritteli oikeuden kehityksessä alkuperäisen kansanoikeuden (saks. Volksrecht), joka ilmeni tavanomaisena oikeutena ja oli osa kansan elämää ilman erillistä säädöspohjaa, ja nykyaikaisen, yhteisön toimintojen eriytymisen seurauksena muodostuneen juristioikeuden (saks. Juristenrecht), jonka muodostamisen ovat tehneet oikeusopinneet tulkitsemalla kansan oikeustajuntaa.[7][8][9] Oikeustieteen tehtävänä on siis käsitteellistää oikeus systeeminä eli esittää historiallisesti määräytynyt oikeus tieteellisenä systeeminä[10]. Savigny rinnasti oikeuden kehityksen kielen kehitykseen, yhdistäen oikeuden tarkasteluun keskeisiä ideoita historiallisesta kielitieteestä, mitä on pidetty hänen omaperäisimpänä teoreettisena innovaationaan[11].

Savignyn mukaan oikeusjärjestelmä rakentuu oikeusinstituutioista, jotka ovat oikeussuhteiden tyyppejä tai perustavia malleja. Oikeussuhteet olivat tosiasiallisten elämänsuhteiden, jotka edustavat niiden aineellista puolta, ja näitä suhteita kuvaavien oikeuslauseiden, jotka edustavat niiden muodollista puolta, yhdistelmiä, ja oikeusinstituutiot oikeussuhteiden yhdistelmiä. Oikeussuhteet liittyvät lähinnä subjektiivisiin oikeuksiin, oikeusinstituutiot taas objektiivisesti olemassa oleviin järjestelyihin[10]. Oikeusinstituutiot ja -suhteet ovat luonteeltaan orgaanisia, eli ne koostuvat toisistaan riippuvaisista ainesosista ja kehittyvät samanlaisten periaatteiden mukaan kuin elävä luonto. Savigny jakoi oikeusinstituutiot luonnollisiin oikeusinstituutioihin, jotka ovat "luonnollis-siveellisiä" eli rakentuivat ihmisen luonnolle, ja keinotekoisiin oikeusinstituutioihin, jotka ovat kokonaisuudessaan oikeusjärjestykselle alisteisia. Esimerkiksi avioliitto, isänvalta ja sukulaisuus olivat Savignyn mukaan luonnollisia oikeusinstituutioita. Savignyn käsitystä oikeusinstituutioista on verrattu 1900-luvun jälkipuolella kehittyneeseen institutionaaliseen oikeusteoriaan, jonka edelläkävijänä häntä on pidetty.[12]

Savignyn oikeustieteellinen tuotanto käsitteli pääosin yksityisoikeutta, ja häntä on pidetty myös Manner-Euroopan kansainvälisen yksityisoikeuden perustajana.[13][14] Yksityisoikeudelliset oikeussuhteet ovat Savignylle yksilötahdon herruuden aluetta, jossa henkilöt käyttävät tahdonvaltaansa synnyttämään ja lakkauttamaan oikeussuhteita. Savigny esimerkiksi määritteli sopimuksen useampien liittymiseksi yksimieliseen tandonilmaisuun, jossa sillä, onko sopimus edullinen vai epäedullinen, ei ollut oikeudellista merkitystä.[15] Savigny myös esitti oikeussubjektiuden merkitsevän oikeuskelpoisuutta eli kykyä olla oikeuksien ja velvollisuuksien haltija.[16]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Das Recht des Besitzes, 1803
  • Vom Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung und Rechtswissenschaft, Heidelberg, 1814
  • Geschichte des römischen Rechts im Mittelalter, 1815–1831
  • System des heutigen römischen Rechts, Berliini, 1840–1849
  • Vermischte Schriften, 1850
  • Obligationenrecht, 1853
  • Das Obligationsrecht als Theil des heutigen Römischen Rechts, 1851–1853.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ervasti, Kaijus; Meincke, Nina (toim.): Oikeuden tuolla puolen. Helsinki: Kauppakaari, 2002.
  • Gylling, Heta; Mäkelä, Kaisa; Tontti, Jaakko (toim.): Filosofien oikeus 1. Saarijärvi: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2001.
  • Kurki, Visa: Ei vain oikeuskelpoisuutta – oikeussubjektikäsityksemme ongelmia ja uudelleenarviointia. Lakimies, 2018, nro 5, s. 469–492.
  • Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
  • Strömholm, Stig (suom. Siltala, Raimo): Länsimaisen oikeusajattelun historia. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1989.
  • Tuori, Kaarlo: Oikeuden ratio ja voluntas. Helsinki: WSOYpro, 2007.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 252.
  2. ↑ a b c Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 249.
  3. ↑ a b Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 257.
  4. ↑ Strömholm 1989, s. 298-299.
  5. ↑ Strömholm 1989, s. 299
  6. ↑ Siltala 2010, s. 127.
  7. ↑ Tuori 2007, s. 79-81.
  8. ↑ Siltala 2010, s. 127-126.
  9. ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 26.
  10. ↑ a b Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 261.
  11. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 250, 269.
  12. ↑ Tuori 2007, s. 81-82.
  13. ↑ Tuori 2007, s. 89
  14. ↑ Strömholm 1989, s. 299
  15. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 262
  16. ↑ Kurki 2018, s. 470

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Friedrich_Carl_von_Savigny&oldid=21960420”