Florence Foster Jenkins
| Florence Foster Jenkins | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 19. heinäkuuta 1868 |
| Kuollut | 26. marraskuuta 1944 (76 vuotta) |
| Muusikko | |
| Aktiivisena | 1912–1944 |
| Tyylilajit | outsider music (käännä suomeksi) |
| Soittimet | piano |
| Levy-yhtiöt | RCA Victor |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Florence Foster Jenkins (19. heinäkuuta 1868, Wilkes-Barre, Pennsylvania – 26. marraskuuta 1944, New York, New York, Yhdysvallat[1]) oli yhdysvaltalainen sopraano, joka tuli tunnetuksi laulutaidon puutteesta.
Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jenkins oli syntyjään Florence Foster, ja hän oli kotoisin Pennsylvaniasta. Hän opiskeli musiikkia lapsena ja olisi halunnut jatkaa opintojaan ulkomailla. Hänen isänsä ei suostunut kustantamaan opintoja, joten hän karkasi Philadelphiaan lääkäri Frank Thornton Jenkinsin kanssa. Tästä tuli myöhemmin hänen miehensä, mutta pari erosi vuonna 1902. Florence Foster Jenkins sai elantonsa opettajana ja pianistina. Isänsä kuoltua 1909 Jenkins peri huomattavan omaisuuden ja hän pystyi aloittamaan laulu-uran, jota hänen vanhempansa ja entinen miehensä olivat vastustaneet. Hän otti osaa Philadelphian musiikkielämään, perusti Verdi Clubin ja rahoitti sen toimintaa, otti laulutunteja, levytti ja järjesti esiintymisiä, joista ensimmäinen oli vuonna 1912.
Jenkinsin äänityksistä käy selvästi ilmi, että hänellä oli vain vähän sävelkorvaa ja rytmitajua. Hän pystyi vain vaivoin ylläpitämään sointia. Levyiltä voidaan kuulla, kuinka säestäjä tekee muutoksia kompensoidakseen Jenkinsin temponmuutoksia ja rytmivirheitä. Tästä huolimatta tai pikemminkin juuri siksi hänestä tuli omalaatuisella tavalla erittäin suosittu. Kuulijat rakastivat Jenkinsiä ilmeisesti tämän tarjoaman hauskuutuksen eivätkä niinkään musikaalisuuden takia. Kriitikot kuvailivat usein hänen työtään kiertelevään tyyliin, joka kenties herätti yleisön uteliaisuuden. Ystävilläkään ei ollut sydäntä sanoa rehellistä mielipidettään.
Huolimatta lahjojen puutteestaan Jenkins oli vakuuttunut suuruudestaan. Hän vertasi itseään tunnettuihin sopraanoihin Frieda Hempeliin ja Luisa Tetrazziniin ja ohitti usein yleisön seasta kuuluneen naurun todeten sen tulevan hänen kilpailijoiltaan ”ammattikateudesta”. Hän oli tietoinen itseensä kohdistuvasta arvostelusta ja onkin sanonut: ”Ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, etten olisi laulanut.”
Musiikki, jota Jenkins valitsi esityksiinsä oli sekoitus tyypillistä oopperaohjelmistoa säveltäjiltä Wolfgang Amadeus Mozart, Giuseppe Verdi ja Richard Strauss (jotka kaikki ovat selvästi hänen teknisen tasonsa yläpuolella), liedejä (muun muassa Johannes Brahmsin sävellyksiä ja Joaquín Valverden Clavelitos, joka oli hänen suosikki-encorekappaleensa), ja lauluja, joita hän itse tai hänen säestäjänsä Cosme McMoon (salanimi) oli säveltänyt. Hän pukeutui usein tyylikkäisiin, itse suunnittelemiinsa asuihin, joissa toisinaan oli kimallenauhoja ja siivet. Clavelitos-kappaleessa hän heitteli kukkia yleisön joukkoon heiluttaen viuhkaa, lisää kukkia hiuksissaan. Konserttisalien koristelutkin hän loi itse.
Vaikka yleisö kaipasi lisäesiintymisiä, Jenkins rajoitti harvinaiset esiintymisensä muutamaan suosikkipaikkaan sekä vuotuiseen konserttiin Ritz-Carltonin juhlasalissa New Yorkissa. Yleisö rajoittui aina hänen uskollisiin klubinaisiinsa ja muihin valikoituihin ihmisiin – lippujen jakelun hän hoiti itse. 25. lokakuuta 1944 Jenkins lopulta suostui yleisön pyynnöstä esiintymään Carnegie Hallissa. Tapahtuma myytiin loppuun viikkoa aikaisemmin. Jenkins kuoli vain kuukautta myöhemmin 76-vuotiaana.
On väitetty, että Jenkinsin koko 32 vuoden ura oli nokkela kepponen. Väite on ristiriidassa toisen väitteen kanssa, jonka mukaan hänen kuolemansa johtuu Carnegie Hallin esiintymisen saamasta kritiikistä. Kummankaan väitteen tueksi ei kuitenkaan ole näyttöä, vaan kaikki viittaa siihen, että Florence Foster Jenkins tunsi kuollessaan samaa onnellista, itsevarmaa täyttymystä, joka luonnehti hänen koko taiteilijanuraansa.
Jenkinsin äänitykset on julkaistu kahdella CD:llä, The Unbeliavable Glory of the Human Voice (RCA Victor) ja Murder on the High Cs (Naxos).
Teatteri ja elokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Chris Ballancen Jenkins-näytelmää esitettiin vuonna 2001 Edinburgh Fringe -taidefestivaaleilla.
Peter Quilterin kirjoittama Jenkins-komedia Suurenmoista sai Suomen-ensi-iltansa lokakuussa 2006 Helsingin kaupunginteatterissa, pääosassa Riitta Havukainen. Syksyllä 2009 näytelmä sai ensiesityksensä Åbo Svenska Teaterissa, pääroolissa Pirkko Mannola. Näytelmän kantaesitys oli Lontoossa vuonna 2005.
Stephen Frearsin ohjaamassa elokuvassa Florence (2016), Jenkinsiä näyttelee Meryl Streep.[2] Xavier Giannolin komediaelokuva Marguerite (2015) noudattaa Jenkinsin tarinaa löyhästi. Aikakausi on sama, 1920-luku, mutta ympäristönä on Ranska, ja tarinassa Marguerite on vakuuttunut kyvyistään.[3] Elokuva on saanut lukuisia palkintoja.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Teatteriin 3/2006 (s. 4–7).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Florence Foster Jenkins | American Singer & Philanthropist | Britannica www.britannica.com. 15.7.2023. Viitattu 7.8.2023. (englanniksi)
- ↑ Kermode, Mark: Florence Foster Jenkins review – all the right wrong notes The Guardian. 8.5.2016. Viitattu 17.7.2016. (englanniksi)
- ↑ Harri Römpötti: Marguerite on "maailman huonoin laulaja". Helsingin Sanomat, 3.1.2018, s. B 25. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 4.1.2018.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Vanhatalo, Kimmo: Florence Foster Jenkins ja huonon laulun taika. Yle.fi
- Flott, Søren: Florence Foster Jenkins: Laulutaidoton diiva veti salin täyteen yleisöä historianet.fi 25.08.2016
