Esa Anttala
Esa Anttala, oikealta nimeltään Urpo Arhosuo ja alun perin Urpo Lempiäinen, (26. syyskuuta 1917 Uusikirkko – 21. marraskuuta 1977 Lahti)[1] oli suomalainen sotakirjailija, joka kirjoitti omien kokemustensa pohjalta erityisesti jatkosodan kaukopartiotoiminnasta. Hän loi vanhalla Olivetti-kirjoituskoneellaan sotakirjallisuuteen yhden osa-alueen eli suomalaisen kaukopartiokirjallisuuden.[2]
Sotilas
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Urpo Lempiäinen syntyi Karjalankannaksella yhdeksänlapsiseen maanviljelijäperheeseen, jonka lapsista kolme kuoli pienenä. Vanhemmat omistivat Kirstinälän kylässä 22 hehtaarin maatilan. Matti-isä hukkui läheiseen Halolanjärveen Urpo-pojan ollessa 11-vuotias. Poikaa ei maanviljelys kiinnostanut, mutta Uudenkirkon suojeluskuntaan hän liittyi.[2]
Varusmiespalvelukseen Anttala pääsi 18-vuotiaana vapaaehtoisena 1936. Vahva ja hyväkuntoinen 183-senttinen nuorukainen menestyi palveluksessa erinomaisesti ja ampujana hän oli valioluokkaa, paitsi pistooliammunnassa. Aliupseerikoulusta hän valmistui lähettialiupseeriksi. Talvisodan Anttalan yksikkö Erillinen pataljoona 3 aloitti Vammeljoella, ja jo sodan alussa yksiköstä tehtiin panssarintorjuntapataljoona. Sotilaille jaettiin kasapanoksia ja polttopulloja, ja heitä siirrettiin kuorma-autoilla paikasta toiseen. Sotakokemuksistaan Anttala kirjoitti myöhemmin romaanin Talvisodan tulessa.[2]
Anttala, tuolloin Urpo Lempiäinen, suunnitteli yhdessä Eugen Wistin kanssa välirauhan aikana kesällä 1940 laitonta "partiomatkaa" Neuvostoliiton puolelle, kotiseudulleen Uudenkirkon Kaipialan kylään, jonne Wistin isä oli kätkenyt kultasepänliikkeensä hopeavaraston. Hopeiden noutoretki suunniteltiin yhteistyössä Yleisesikunnan tilastotoimiston alatoimisto U2/V:n kanssa. Lempiäisestä, Wististä ja kolmannesta matkan osanottajasta, Toivo Paavilaisesta, tuli U2/V:n, myöhemmän Erillinen pataljoona 4:n 1. komppanian tiedustelijoita ja kaukopartiomiehiä.[3] Anttala kirjoitti 1961 retkestä osin tosipohjaisen romaanin Hopeaa rajan takaa,[4] josta Mikko Niskanen ohjasi 1963 samannimisen elokuvan. Kymmeniä vuosia myöhemmin paljastui, että alkukesällä 1941 tehty retki oli myös Suomen sotilastiedustelun avustama vakoilumatka Kannakselle.[2]
Palvellessaan jatkosodan aikana osasto Vehniäisessä Anttala otti osaa 13 kaukopartiomatkalle. Jatkosodan lopulla hänen johtamansa nelimiehinen partio jättäytyi neuvostojoukkojen hyökkäyksen aikana näiden selustaan. Partio teki ensimmäisenä havainnon, että puna-armeija alkoi vähentää joukkojaan rintamalla. Esimiehet pitivät havaintoa niin tärkeänä, että ylikersantti Anttalalle myönnettiin siitä kolmannen luokan Vapaudenristi.[2]
Kirjailija
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jatkosodan aikana kaukopartio-osaston harjoitusten lomassa Syvärin varrella sijaitsevassa Vaasenissa Anttala tapasi kartanpiirtäjänä palvelleen lotan, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa. Anna-Liisa Rekola (1919–1999) opiskeli myöhemmin Helsingissä filosofian kandidaatiksi. Hän työskenteli kieltenopettajana ja perhe muutti hänen työnsä vuoksi ensin Savonlinnaan ja sitten Mikkeliin. Hän suomensi myöhemmin nuortenkirjoja ja oli innokas lukemaan. Se oli pariskunnan yhteinen harrastus ja heillä oli ainakin 5 000 kirjaa. Kun siihen lukuun päästiin, niin laskeminen lopetettiin.[2]
Sotien jälkeen Anttalalla oli louhintayritys, joka teki muun muassa rakennusten pohjatöitä. Perheen asuessa 1950-luvulla Mikkelissä Anttala kirjoitti kertomuksia Kansa taisteli- ja Peitsi-lehtiin omalla nimellään Urpo Arhosuo. Hän tapasi 1957 kenraali Aarne Blickin, joka kehotti kirjoittamaan kaukopartioista. Ensimmäisen kirjansa kirjoittamisen Anttala aloitti vaimoltaan salaa, mutta kun Päämajan kaukopartio 1960 ilmestyi, siitä tuli menestyskirja joka kiinnosti ulkomaita myöten. Esimerkiksi Ruotsin armeijan johto käännätti kirjan ruotsiksi ja jakoi sitä monisteena alaisilleen. Kirjailijalla oli pontimenaan kyllä rahakin, mutta tärkeämpää oli purkaa mielestä sodassa elettyä nuoruutta kirjoittamalla.[2]
Anttalan pojan Olli-Pekka Arhosuon mukaan kirjailijanimi Esa Anttala on muodostettu siten, että Esa on muunnos ystävän, jatkosodassa kaatuneen kaukopartiomies Eugen ”Ese” Wistin kutsumanimestä. Loppuosa Anttala perustuu kirjailijan äidin tyttönimeen Anttalainen. Kirjailijan poika ei koskaan kysynyt, miten Lempiäisestä tuli Arhosuo, mutta nimi on ilmeisesti muunnos kirjailijan lapsuudenkodin läheisestä Arhoinsuo-nimisen alueen nimestä. Moni muukin sotilastiedusteluun osallistunut mies vaihtoi nimeään, joten ainutlaatuista vaihdos ei siis ollut.[2]
Olli-Pekka Arhosuo on todennut isänsä kirjoittaneen viihdettä eikä niinkään sotahistoriaa. Tietokirjailija Mikko Porvali tunnustaa Anttalan kyvyt, vaikka muistuttaa hänen kirjoihinsa liittyvästä seikkailullisuudesta ja sukulaisuudesta poikakirjoihin. Porvalin mielestä kirjoissa on tiettyä vihollisen aliarviointia ja omien sotilaiden pitämistä vihollista kyvykkäämpinä. Anttalalla oli Kariston kanssa sopimus, että kustantaja maksaa hänelle kuukausittain palkkion siitä, että hän kirjoittaa kirjan vuodessa. Kirjoittamiseen Anttala tarvitsi aikaa yleensä kolme kuukautta.[2]
Anttala ja perhe muuttivat 1960-luvun alussa Anna-Liisan kotiseudulle Lahteen ja he hankkivat Päijänteen saaresta kesämökin, jossa suuri osa kirjoista syntyi. Anttala ei sotien jälkeen halunnut missään tapauksessa vierailla Neuvostoliitossa, eikä käydä lääkärissä, paitsi kun ajokorttia varten oli pakko. Hän ei koskaan kertonut lähipiirilleen kokemistaan infarkteista, vai ymmärsikö vaivojaan itsekään. Lopulta tuli vaikea kohtaus ja kuolinsyyksi todettiin sydäninfarkti.[2]
Tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esa Anttalan tuotanto käsittää yli 20 romaania, joista suurin osa käsittelee kaukopartiotoimintaa. Tämän ryhmän tyypillisiä edustajia ovat esikoisteos Päämajan kaukopartio (1960) sekä Hiihtopartio Äänisellä (1975). Kuriiri katoaa ja Partisaanit tulessa käsittelevät puolestaan Neuvostoliiton sotilaiden ja vakoilijoiden toimintaa Suomen maaperällä. Viimeinen partio kertoo virolaisten vapaaehtoisten kaukopartiosta Suomen puolustusvoimien palveluksessa. Hänen viimeinen teoksensa Yli rautaesiripun (1977) on kuvaus entisten suomalaisten kaukopartiomiesten sotien jälkeen Naton palveluksessa tekemistä tiedusteluretkistä Neuvostoliittoon.
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Päämajan kaukopartio (1960)
- Hopeaa rajan takaa (1961)
- Päämajan kaukopartio saarroksissa (1961)
- Päämaja kutsuu – kaukopartio (1962)
- Viimeinen partio (1963)
- Paluu isänmaahan (1964)
- Kädet ylös, kaukopartio (1965)
- Aavepartio (1966)
- Jengi (1966)
- Tulijyrän takana (1967)
- Kenttäpappi (1968)
- Kuriiri katoaa (1968)
- Viimeinen partio Kannaksella (1969)
- Elokuun kriisi 1940 (1970)
- Pako yli Suomenlahden (1970)
- Talvisodan tulessa (1971)
- Partisaanit tulessa (1972)
- Kiskosotaa Kannaksella (1973)
- Hiihtopartio Äänisellä (1975)
- Talvisota (1975)
- Kaukopartio napapiirin takana (1976)
- Kaukopartio Lapin sodassa (1976)
- Yli rautaesiripun (1977)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Anttala, Esa Kirjasampo.fi. Kirjastot.fi. Viitattu 29.7.2016.
- Kari-Otso Nevaluoma (toim.): Kotimaisia sotakirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2001. ISBN 951-692-502-2
- Mikko Porvali: Hyökkäyksen edellä - Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Jyväskylä: Atena, 2013. ISBN 978-951-796-945-1
- Simo Sjöblom: Esa Anttala -bibliografia 1960-1999. Helsinki: Seaflower, 2000. ISBN 952-444-195-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Anttala, Esa, Kirjasampo.fi
- ↑ a b c d e f g h i j Huhtanen, Jarmo: Arvoituksellinen kaukopartiomies. Helsingin Sanomat, 3.4.2021, s. A 8–11. Helsinki: Sanoma. ISSN 0355-2047 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.4.2021.
- ↑ Porvali 2013, 20
- ↑ Jarmo Huhtanen, Löytö rajan takaa. Helsingin Sanomat 7.2.2021 s. A 12–13
Kirjallisuutta ja lehtiartikkeleita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Esa Anttalan haastattelu (Apu-lehti 44/1970)
- Seppo Heikinheimo Esa Anttalasta (Helsingin Sanomat 30.8.1971)
- Kaukopartiomies ja agentti Arvo Juvonen (Helsingin Sanomien Nimiä tänään -palsta 24.1.2005); Juvonen oli Anttalan romaanin Yli rautaesiripun kohdehenkilö
- Mikko Vainio: Esa Anttala perinteiden jatkajana. (Pro gradu -tutkielma, Joensuun yliopisto, Kirjallisuus, ulkoasu: filmikortti) Joensuu: Joensuun yliopisto, 1989.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lappeenrannan maakuntakirjaston Carelica-kirjailijat-sivusto (Arkistoitu – Internet Archive)
- Vellamon vinkit (Arkistoitu – Internet Archive) (Lahden kaupunginkirjasto)