Tämä on lupaava artikkeli.

Donald Arthur Glaser

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Donald Arthur Glaser
Henkilötiedot
Syntynyt21. syyskuuta 1926
Cleveland, Yhdysvallat
Kuollut28. helmikuuta 2013 (86 vuotta)
Berkeley, Kalifornia
Kansalaisuus Yhdysvallat Yhdysvaltalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot Case Institute of Technology
California Institute of Technology
Väitöstyön ohjaaja Carl Anderson
Instituutti Michiganin yliopisto
Tutkimusalue fysiikka
Tunnetut työt kuplakammio
Palkinnot Nobel-palkinto Nobelin fysiikanpalkinto (1960)

Donald Arthur Glaser (21. syyskuuta 1926 Cleveland, Yhdysvallat28. helmikuuta 2013 Berkeley, Kalifornia[1]) oli yhdysvaltalainen fyysikko. Glaser voitti Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1960 keksimänsä kuplakammion ansiosta. Glaser aloitti uransa hiukkasfysiikasta, mutta keskittyi Nobelinsa jälkeen enemmän biofysiikkaan, molekyylibiologiaan ja neurotieteeseen.

Perhe ja opiskelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Donald Glaser syntyi 1926 Clevelandissä, Ohiossa venäjänjuutalaisille siirtolaisille.[2] Hänen isänsä William oli liikemies ja äitinsä Lena kodinhoitaja.[3] Glaser kävi koulunsa Cleveland Heightsissa ja jatkoi sitten Case Institute of Technology (nykyinen Case Western Reserve University), mistä sai 1946 alemman korkeakoulututkinnon fysiikasta ja matematiikasta.[4] Vuoden 1946 syksynä hän aloitti tohtoritutkintonsa suorittamisen California Institute of Technologylla ja suoritti sen loppuun ohjaajanaan Carl Anderson. Vuoden 1949 aikana hän astui tutkijan ja opettajan virkaan Michiganin yliopiston fysiikan laitoksessa.[5] Glaserin väitöskirja, joka käsitteli kosmista säteilyä ja mesoneita.[1]

Glaser meni vuonna 1960 naimisiin Ruth Thompsonin kanssa.[3] Liitto päättyi eroon, ja Glaser meni uudestaan naimisiin Lynn Bercovitzin kanssa. Glaser sai molemmista liitoistaan yhden lapsen.[6]

Sumukammio oli vielä 1950-luvun alussa tutkijoiden tärkein työkalu hiukkasten tunnistamiseen. Niillä oli kuitenkin heikkoutensa, sillä niitä oli hankala käyttää. Glaser korvasi kaasun nesteellä. Hiukkas jätti nesteeseen kuplavanan, jonka pystyi valokuvaamaan. Glaserin kehittämä kuplakammio pystyi näyttämään hiukkasen reitin tarkemmin kuin kaasulla täytetty sumukammio, koska neste on tiheämpää kuin kaasu. Ensimmäinen kuplakallio oli vain tuuman leveä, mutta fyysikot rakensivat 1960- ja 1970-lukujen aikana suurempia laitteita, kunnes toiset laitteet korvasivat ne. Glaser oli vasta 25-vuotias, kun hän kehitti kuplakammion. Hän sai 34-vuotiaana vuonna 1960 keskintönsä ansiosta Nobelin fysiikanpalkinnon. Vuotta aiemmin hän oli siirtynyt Berkeleyyn Kalifornian yliopistoon.[6]

Berkeleyssä Glaser tutkimuskohteet siirtyivät hiukkasfysiikasta biofysiikkaan. Hänet nimettiin 1964 molekyylibiologian professoriksi, ja hänen työnsä läheni seuraavien 25 vuoden aikana neurotiedettä.[3] Berkeleyssä Glaser työskenteli muun muassa yliopiston viruslaboratoriossa, missä teki tutkimuksia bakteereilla, bakteriofageilla ja nisäkässoluilla. Hän kehitti Berkeleyssä myös laitteen, jonka avulla oli helpompi kasvattaa ja tutkia soluja.[1]

Glaser oli vuonna 1971 perustamassa yhdessä ystäviensä Ronald E. Capen ja Peter Farleyn kanssa Cetus Corporationia, joka oli ensimmäisiä biotekniikan yrityksiä. Cetus Corporation tunnetaan erityisesti polymeraasiketjureaktion kehittämisestä. Glaser alkoi 1980-luvulla tutkia neurotiedettä ja vietti myös lukukauden Cambridgessä Roland-instituutissa, jossa teki psykofysiisiä kokeita muun muassa ihmisen kyvystä havainnoida liikettä. Kokeiden perusteella Glaser kehitti matemaattisia malleja.[1]

Glaser kuoli 86-vuotiaana vuonna 2013 kotonaan Berkeleyssä.[1]

Glaserin kehittämä kuplakammio oli ennen modernien laitteiden kehittämistä tehokkain väline hiukkasten tutkimiseen.[4] Berkeleyn fysiikan professorin Herbert Steinerin mukaan kuplakammio oli merkittävä läpimurto alalla ja se johti uusien hiukkasten löytämieen. Lisäksi se oli 1960- ja 1970-luvun käytetyin hiukkastunnistin, ja se vaikutti suuresti koko hiukkasfysiikkaan.[1] Fyysikot olivat 1950-luvulla kehittäneet tehokkaampia hiukkaskiihdyttimiä, mutta heillä oli vaikeuksia tunnistaa törmäyksissä hajonneita hiukasia. Glaserin kuplakammion avulla tutkijat pystyivät päättelemään, että esimerkiksi protonit ja neutroni koostuivat vielä pienemmistä hiukkasista, kvarkeista.[6]

  1. a b c d e f Sanders.
  2. Donald Glaser telegraph.co.uk. 5.3.2013. Viitattu 25.10.2019. (englanti)
  3. a b c Carey, s. 142–143.
  4. a b Close.
  5. L’Annunziata, Michael F.: Radioactivity: introduction and history, s. 386. Elsevier, 2007. ISBN 9780444527158 Google book (limited preview). (englanniksi)
  6. a b c Chang.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]