Amalric I

Amalric I (lat. Amalricus; ransk. Amaury); (1136 – 11. heinäkuuta 1174 Jerusalem, Jerusalemin kuningaskunta) oli Jaffan ja Askalonin kreivi ja Jerusalemin kuningas vuosina 1163–1174.

Amalric I, miniatyyrikuva 1200-luvun käsikirjoituksessa

Suku

Amalricin aikana lyöty raha (1163–1174). Amalric ja hänen seuraajansa käyttivät kääntöpuolella olevaa Pyhän haudan kuvaa todisteena siteestään Pyhän haudan kirkkoon, jossa heidät sekä kruunattiin että johon heidät haudattiin. Samalla se auttoi vahvistamaan dynastian Jerusalemin kuningaskuntaa koskevien vaatimusten legitiimisyyttä.

Amalricin vanhemmat olivat Jerusalemin kuningas Fulk ja kuningaskunnan perijätär Melisende, joka oli Jerusalemin kuningatar omalla oikeudellaan, suo jure. Hän oli toiseksi vanhin poika, hänen vanhempi veljensä oli Balduin III. Hän kuului Anjou-sukuun.

Fulk kuoli metsästysonnettomuudessa vuonna 1143 ja valta siirtyi kuningatar Melisendelle ja Amalricin vanhemmalle veljelle Balduin III:lle, joka oli vain 13-vuotias. Melisende ei siirtynyt syrjään Balduinin tullessa täysi-ikäiseksi kaksi vuotta myöhemmin, ja vuoteen 1150 mennessä heidän vihamielisyytensä toisiaan kohtaan oli kasvanut. Vuonna 1152 Balduin III kruunasi itsensä ainoaksi kuninkaaksi, jolloin syttyi sisällissota. Kuningatar Melisende piti itsellään Jerusalemin kaupungin ja kuningas Balduin hallitsi aluetta pohjoisempana. Amalric, jolle oli vuonna 1151 täysi-ikäiseksi tultuaan annettu Jaffan kreivikunta apanaasiksi, pysyi uskollisena Melisendelle ja Balduin hyökkäsi kohti etelää. Amalric piiritettiin Daavidin torniin äitinsä kanssa. Melisende hävisi taistelun ja Balduin hallitsi sen jälkeen yksin. Vuonna 1153 Balduin valloitti Askalonin linnoituksen, joka liitettiin Amalricin Jaffan kreivikuntaan (katso Ascalonin taistelu).

Avioliitto ja jälkeläiset

Amalric avioitui vuonna 1157 frankkilaisen aatelisnainen Agnes de Courtenayn (n. 1136 – n. 1184) kanssa, joka oli Edessan kreivi Joscelin II:n ja tämän toisen puolison Beatrice de Saonen tytär. Tämän ensimmäinen lapseton avioliitto oli päättynyt puoliso Reynald de Marasin kuolemaan Inabin taistelussa vuonna 1149. Köyhtynyt nuori leski Agnes oli asunut äitinsä kanssa ensin Saonessa ja Jerusalemissa siitä lähtien, kun entisen ristiretkeläispiirin Edessan länsialueet menetettiin Bysantille Joscelin II:n kuoltua vuonna 1156. Patriarkka Fulcher vastusti avioliittoa liian läheisen sukulaisuuden vuoksi, koska heillä oli yhteinen isoisoisoisä Guy I de Montlhéry eli he olivat keskenään pikkuserkun serkkuja. Näyttää siltä, että he odottivat patriarkan kuolemaan asti avioituakseen.

Heille syntyi kolme lasta, joista kaksi tuli hallitsemaan valtakuntaa omalla oikeudellaan:

• prinsessa Sibylla
• prinssi Balduin
• Alix, kuoli lapsena

Kuningas

Amalric osallistuu teologisiin keskusteluihin, kuvitus kronikkaan Passages d'outremer, Sébastien Mamerot 1473–1474

Balduin III kuoli helmikuussa 1163 ilman perillisiä ja valtakunta siirtyi Amalricille. Vaikka aatelisto oli ollut hänen puolisoaan Agnesta vastaan, he olivat olleet valmiita hyväksymään avioliiton vuonna 1157. Tuohon aikaan Balduin III oli vielä ollut kykenevä saamaan perillisen. Nyt vasallien kokous Haute Cour kieltäytyi hyväksymästä Amalricia kuninkaaksi, ellei hänen avioliittoaan Agnesin kanssa mitätöidä.

Vihamielisyyttä Agnesia kohtaan on voinut liioitella kronikoitsija Guillaume de Tyre, jota tämä esti tulemasta Jerusalemin latinalaiseksi patriarkaksi vuosikymmeniä myöhemmin, sekä Guillaumen seuraajat, kuten kronikoitsija Ernoul, joka vihjailee Agnesin moraalista: "car telle n'est que roine doie iestre di si haute cite comme de Jherusalem" ("niin pyhässä kaupungissa kuin Jerusalem ei saisi olla sellaista kuningatarta"). Siitä huolimatta sukulaisuus riitti oppositiolle. Amalric suostui tähän ja nousi valtaistuimelle ilman puolisoaan, vaikka Agnes piti edelleen arvonimen Jaffan ja Askalonin kreivitär ja sai elatuksen läänityksen tuloista. Pian tämän jälkeen Agnes avioitui Ibelinin herra Huguesin (k. n. 1169) kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa ennen avioliittoaan Amalricin kanssa. Vaikka avioliitto mitätöitiin, jolloin lapset olisivat automaattisesti tulleet äpäriksi, Amalric onnistui saamaan paavi Aleksanteri III:ta päätöksen, että Amalricin ja Agnesin lapset olivat laillisia ja he säilyttivät paikkansa perimysjärjestyksessä. Lastensa kautta kreivitär Agnes käytti paljon vaikutusvaltaa Jerusalemissa lähes 20 vuoden ajan, vaikka hänestä ei koskaan tullut Jerusalemin kuningatarta.

Konfliktit muslimivaltioiden kanssa

Balduin III:n hallituskaudella Aleppon turkkilainen emiiri Zengi valloitti Edessan piirikunnan, ensimmäisen ristiretkeläisvaltion, joka oli perustettu ensimmäisen ristiretken aikana. Zengi yhdisti Aleppon, Mosulin ja muut Pohjois-Syyrian kaupungit ja aikoi saada hallintaansa Damaskoksen etelässä. Toinen ristiretki vuonna 1148 ei onnistunut valloittamaan Damaskosta, joka pian joutui Zengin pojalle Nur ad-Dinille. Jerusalem menetti myös vaikutusvaltaansa Bysantille Pohjois-Syyriassa, kun se määräsi Antiokian ruhtinaskunnan liitettäväksi hallintaansa. Jerusalem käänsi huomionsa Egyptiin, jossa Fatimid-dynastian voimaa olivat vähentäneet useat nuoret kalifit ja sisällissodat. Ristiretkeläiset olivat halunneet valloittaa Egyptin jo Balduin I:n aikoina, ja hän kuoli siellä matkalla. Balduin III:n joukkoineen tekemä Askalonin valloitus teki Egyptin valloittamisen mahdolliseksi.

Valloitukset Egyptissä

Amalric johti ensimmäisen sotaretkensä Egyptiin vuonna 1163 väittämällä, että Fatimidit eivät olleet maksaneet vuosittaista kiitollisuutta osoittavaa lahjoitustaan, joka oli alkanut jo Balduin III:n hallituskaudella. Visiiri Dirgham oli hiljattain syrjäyttänyt visiiri Shawarin ja marssi joukkoineen tapaamaan Amalricia Pelusiumissa, mutta hävisi taistelun ja pakotettiin vetäytymään Bilbeisiin. Egyptiläiset avasivat sen jälkeen Niilin padot ja antoivat joen tulvia, toivoen näin estää Amalricin joukkojen etenemisen. Amalric palasi kotiin, mutta Shawar pakeni Aleppon emiiri Nur ad-Dinin hoviin, joka lähetti kenraalinsa Shirkuhin ratkaisemaan kiistan vuonna 1164. Vastauksena Dirgham haki apua Amalricilta, mutta Shirkuh ja Shawar saapuivat ennen kuin Amalric ehti puuttua asiaan ja Dirgham surmattiin. Shawar kuitenkin pelkäsi, että Shirkuh ottaisi vallan itselleen, ja hänkin kääntyi Amalricin puoleen. Amalric palasi Egyptiin vuonna 1164 ja piiritti Shirkuhia Bilbeisissa, kunnes Shirkuh vetäytyi Damaskokseen.

Amalricin sotamenestys ei jatkunut Egyptissä, koska Nur ad-Din oli aktiivinen Syyriassa ja otti Amalricin poissaolessa vangeikseen Antiokian ruhtinas Bohemond III:n ja Tripolin kreivi Raymond III:n Harimin taistelussa. Amalric kiirehti ottamaan vastaan Antiokian ja Tripolin sijaishallinnon ja maksoi Bohemondin lunnaat vuonna 1165, mutta Raymond III pysyi vangittuna vuoteen 1173 asti. Vuosi 1166 oli suhteellisen hiljainen, jolloin Amalric lähetti lähettiläitä Bysantin valtakuntaan etsimään liittoa ja bysanttilaista puolisoa. Hän joutui koko vuoden ajan kestämään Nur ad-Dinin hyökkäyksiä, joka valloitti joukkoineen Baniaan.

Vuonna 1167 Nur ad-Din lähetti Shirkuhin takaisin Egyptiin ja Amalric seurasi häntä jälleen perustamalla sotaleirin Kairon lähelle. Shawar liittoutui jälleen Amalricin kanssa ja rauhansopimus allekirjoitettiin kalifi al-Adidin kanssa. Shirkuh leiriytyi Niilin vastakkaiselle puolelle. Tuloksettoman taistelun jälkeen Amalric vetäytyi joukkoineen Kairoon ja Shirkuh marssi pohjoiseen valloittaakseen Aleksandrian. Amalric seurasi tätä ja piiritti Shirkuhin joukot Jerusalemista saapuneen pisanilaisen joukko-osaston avulla. Shirkuh tarjosi rauhaa ja Aleksandria luovutettiin Amalricille. Amalric ei kuitenkaan voinut jäädä kaupunkiin loputtomiin, ja palasi joukkoineen Jerusalemiin vaadittuaan ensin valtavan kiitollisuutta osoittavan lahjan.

Toinen avioliitto ja liitto Bysantin kanssa

Amalricin ja Maria Komnenan avioituminen, miniatyyrikuva 1200-luvun käsikirjoituksesta

Palattuaan Jerusalemiin vuonna 1167 Amalric avioitui Maria Komnenan (n. 1154–1217) kanssa, Bysantin keisarin Manuel I Komnenoksen tyttärenpojan tyttären kanssa, jonka vanhemmat olivat protosebastos Johannes Doukas Komnenos ja Maria Taronitissa. Avioliittoneuvottelut kestivät kaksi vuotta, lähinnä siksi, että Amalric vaati Manuelia palauttamaan Antiokian Jerusalemille. Kun Amalric vihdoin luopui vaateestaan, hänen oli mahdollista avioitua Marian kanssa Tyroksen katedraalissa 29. elokuuta 1167. Tätä ennen Maria Komnena oli kruunattu Jerusalemin kuningattareksi. Hän ei tuonut serkkunsa, Balduin III:n puoliso Theodora Komnenan tavoin mukanaan suuria myötäjäisiä.

Heille syntyi kaksi lasta:

• kuolleena syntynyt tytär n. 1171
• Isabella (ennen syyskuuta 1172– 4. huhtikuuta 1205), avioitui neljä kertaa ja hänestä tuli seuraava Jerusalemin kuningatar, hänen tyttärensä oli Jerusalemin kuningatar Maria de Monferrat.

Tällä välin Balduin III:n leskikuningatar Theodora Komnena karkasi vuonna 1168 serkkunsa Andronikos Komnenoksen kanssa Damaskokseen, ja hänen hallussaan ollut Akko palasi Jerusalemin kuningaskunnan alueeksi. Samoihin aikoihin myös Guillaume de Tyre ylennettiin Tyroksen arkkidiakoniksi, ja Amalric värväsi hänet kirjoittamaan valtakunnan historiaa.

Vuonna 1168 Amalric ja keisari Manuel neuvottelivat liitosta Egyptiä vastaan, ja Guillaume de Tyre oli yksi niistä Konstantinopoliin lähetetyistä suurlähettiläistä, jotka viimeistelivät sopimuksen. Vaikka Amalricilla oli edelleen rauhansopimus visiiri Shawarin kanssa, Shawaria syytettiin yrityksestä liittoutua Nur ad-Dinin kanssa, ja Amalric hyökkäsi. Johanniittain ritarikunta tuki innokkaasti tätä hyökkäystä mutta temppeliritarit kieltäytyivät osallistumasta siihen. Lokakuussa odottamatta mitään apua Bysantilta ja itse asiassa edes odottamatta suurlähettiläiden paluuta, Amalric joukkoineen hyökkäsi ja valloitti Bilbeisin. Asukkaat joko surmattiin tai otettiin orjiksi. Amalric marssi sitten Kairoon, missä Shawar tarjosi Amalricille kaksi miljoonaa kultarahaa. Tällä välin Nur ad-Din lähetti kenraalinsa Shirkuhin takaisin Egyptiin, ja hänen saapuessaan Amalric joukkoineen vetäytyi.

Saladinin nousu valtaan

Tammikuussa 1169 kenraali Shirkuh murhasi visiiri Shawarin. Shirkuhista tuli visiiri, mutta hän kuoli maaliskuussa, ja hänen seuraajakseen tuli veljenpoika Saladin. Amalric hätääntyi ja lähetti Tyroksen arkkipiispa Frederick de la Rochen hakemaan apua Euroopan kuninkailta kuten Ranskan Ludvig VII:lta ja aatelisilta, tuloksetta. Myöhemmin samana vuonna saapui keisari Manuelin apuun lähettämä Bysantin laivasto, ehtona että Egypti jaetaan Jerusalemin ja Bysantin kesken ja lokakuussa Amalric aloitti joukkoineen uuden hyökkäyksen ja piiritti Damiettan mereltä ja maalta. Piiritys oli pitkä ja kristittyjen leirissä oli pulaa ruuasta. Bysanttilaiset ja ristiretkeläiset syyttivät toisiaan epäonnistumisesta, ja Saladinin kanssa allekirjoitettiin aselepo. Amalric palasi joukkoineen kotiin.

Jerusalem oli nyt vihollisten ympäröimä. Vuonna 1170 Saladin hyökkäsi Jerusalemiin ja valtasi joukkoineen Eilatin kaupungin katkaisten Jerusalemin yhteyden Punaiseenmereen. Saladin, joka nimitettiin Egyptin visiiriksi, julistettiin sulttaaniksi vuonna 1171 viimeisen Fatimid kalifin kuoltua. Saladinin nousu sulttaaniksi oli odottamaton huojennus Jerusalemille, sillä emiiri Nur ad-Din oli nyt huolissaan voimakkaan vasallinsa hillitsemisestä. Tästä huolimatta Amalric vieraili itse Konstantinopolissa vuonna 1171 jättäen Jobert de Syrianin valtionhoitajaksi. Lähettiläitä lähetettiin Euroopan kuninkaiden luo toisen kerran, mutta apua ei taaskaan saatu. Seuraavien vuosien aikana valtakuntaa uhkasivat paitsi Saladin ja Nur ad-Din, myös assasiinit. Eräässä tilanteessa temppeliritarit murhasivat lähettiläinä esiintyneitä assasiineja, mikä johti lisäkiistoihin Amalricin ja temppeliherrojen välillä.

Persoona

Guillaume de Tyre oli Amalricin hyvä ystävä ja kuvaili häntä hyvin yksityiskohtaisesti. "Hänellä oli lievä puhevamma, ei tarpeeksi vakava, jotta sitä voitaisiin pitää vikana, mutta riittävä tekemään hänestä kyvyttömän kaunopuheisuuteen. Hän oli paljon parempi neuvottelussa kuin sujuvassa tai koristeellisessa puheessa." Veljensä Balduin III:n tavoin hän oli enemmän oppinut kuin soturi, joka opiskeli lakia ja kieliä vapaa-ajallaan: "Hän oli hyvin taitava tapaoikeudessa, jonka mukaan valtakuntaa hallittiin – itse asiassa hän oli vertaansa vailla, ainoa tässä suhteessa." Hän oli luultavasti vastuussa lakisäädöksestä (assize, Assise sur la ligece), jonka mukaan kaikki pienvasallit olivat suoraan kuninkaan alaisia ja oikeutettuja esiintymään vasallikokous Haute Courissa. Amalric oli älyllisesti valtavan utelias, ja Guillaume de Tyre oli kuulemma hämmästynyt huomattuaan Amalricin kyseenalaistavan kuolemaan johtaneen sairautensa aikana ruumiin ylösnousemuksen.

Hän nautti erityisesti lukemisesta ja siitä, että hänelle luettiin, viettäen tuntikausia kuuntelemassa Guillaume de Tyren lukevan historiikkinsä ensimmäisiä luonnoksia. Hän ei ollut kiinnostunut peleistä, urheilusta tai esityksistä, vaikka pitikin metsästyksestä. Hän luotti virkamiehiinsä, ehkä liikaakin ja näyttää siltä, että kansassa oli monia, jotka halveksivat häntä, vaikka hän kieltäytyi ryhtymästä mihinkään toimiin häntä julkisesti loukkaavia vastaan.

Hän oli pitkä ja melko komea; "Hänellä oli keskikokoiset sädehtivät silmät; hänen nenänsä, kuten veljelläänkin, oli pukevalla tavalla kotkamainen; hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kasvoivat hieman takaisinpäin otsalta. Komea ja hyvin tuuhea parta peitti hänen poskensa ja leukansa. Hänellä oli tapa nauraa niin kovaa, että hänen koko ruumiinsa tärisi." Hän ei syönyt tai juonut liikaa, mutta hänen pyylevyytensä kasvoi hänen viimeisinä vuosinaan, mikä vähensi hänen kiinnostustaan sotaretkiin. Guillaume de Tyresin mukaan hän "oli liian lihava ja rinnat kuin naisella roikkuivat vyötärölle asti". Amalric oli hurskas ja osallistui messuun joka päivä, vaikka hänen sanotaan myös "uppoutuneen rajoituksitta lihan synteihin ja vietelleen naimisissa olevia naisia ..." Huolimatta hurskaudestaan hän verotti papistoa, mitä nämä luonnollisesti vastustivat.

Kuten Guillaume de Tyre sanoi, "hän oli viisas ja harkintakykyinen mies, täysin pätevä pitämään valtakunnan hallituksen ohjakset." Häntä pidetään viimeisenä Jerusalemin ensimmäisistä kuninkaista. Muutaman vuoden sisällä myös keisari Manuel I Komnenos kuoli, ja Saladin pysyi ainoana vahvana johtajana idässä.

Kuningas Amalric I:n kuolema, kuvitus 1200-luvun käsikirjoituksessa

Kuolema

Aleppon emiiri Nur ad-Din kuoli vuonna 1174, jolloin Amalric piiritti välittömästi Baniaksen. Paluumatkalla piirityksestä luopumisen jälkeen hän sairastui punatautiin, jota lääkärit hoitivat, mutta Jerusalemiin päästyä se muuttui kuumeeksi. Guillaume de Tyre selittää, että "kärsittyään sietämättömästä kuumeesta useiden päivien ajan, hän määräsi kutsumaan kreikkalaisia, syyrialaisia ja muita kansallisuuksia edustavia, taidoistaan tunnettuja lääkäreitä sekä vaati, että he antaisivat hänelle jotain puhdistavaa lääkettä." He tai latinalaiset lääkärit eivät voineet auttaa, ja hän kuoli Jerusalemissa 38-vuotiaana 11. heinäkuuta 1174.

Perintö

Kuolinvuotellaan Amalric testamenttasi Nabluksen kuningatar Marialle ja prinsessa Isabellalle, jonne he molemmat vetäytyivät. Spitaalia sairastava poika Balduin IV seurasi valtaistuimelle isäänsä ja toi takaisin hoviin äitinsä Agnes de Courtenayn, joka oli avioitunut neljännen kerran Sidonin herra Reginald Grenierin kanssa noin vuoden 1170 jälkeen. Naimattoman, alaikäisen poikansa Balduin IV:n neuvonantajana, Tripolin kreivi Guillaume III toimi sijaishallitsijana, kreivitär Agnes valitsi valtion virkamiehiä ja vaikutti vallanperimykseen valitsemalla puolisot sekä omalle tyttärelleen Sibyllalle että tytärpuolelleen Isabellalle, joista molemmista tuli Jerusalemin kuningatar.

Leskikuningatar Maria Komnena vetäytyi tyttärensä Isabellan kanssa läänityksilleen. Maria Komnena avioitui Ibelinin herra Balianin kanssa vuonna 1177 ja heille syntyi neljä lasta. Heidän avioliittoaan on kuvattu onnelliseksi, eikä hänellä ollut tämän jälkeen enää mitään vaikutusvaltaa hovissa, vaikkakin hän edelleen käytti itsestään titteliä Jerusalemin kuningatar.

Lähteet

• Hamilton, Bernard: "Women in the Crusader States: The Queens of Jerusalem", Teoksessa: Medieval Women (toim.) Baker, David. Ecclesiastical History Society, 1978
• Pringle, Denys: "The Crusader Cathedral of Tyre". Levant. 33 (1): 165–188, 2001. doi: 10.1179/lev.2001.33.1.165. S2CID 162383678
• Runciman, Steven: A History of the Crusades, vol. II: The Kingdom of Jerusalem. Cambridge University Press, 1952.
• Guillaume de Tyre: A History of Deeds Done Beyond the Sea, käännös Babcock, E. A. & Krey, A. C. . Columbia University Press, 1943