Aarre Simonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aarre Simonen
Aarre Simonen 1960-luvun alkupuolella.
Aarre Simonen 1960-luvun alkupuolella.
Suomen sisäasiainministeri
Fagerholmin I hallitus
29.7.1948–17.3.1950
Edeltäjä Eino Kilpi[1]
Seuraaja Urho Kekkonen[2]
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
Kekkosen V hallitus[3]
20.10.1954–3.3.1956
Edeltäjä Penna Tervo[4]
Seuraaja Kauno Kleemola[5]
Suomen oikeusministeri
Kekkosen V hallitus[3]
20.10.1954–6.11.1954
Paasion hallitus[6]
27.5.1966–22.3.1968
Koiviston I hallitus[7]
22.3.1968–14.5.1970
Edeltäjä Yrjö Puhakka[8]
Johan Otto Söderhjelm[9]
Seuraaja Weio Henriksson[3]
Keijo Liinamaa[10]
Suomen valtiovarainministeri
Fagerholmin II hallitus [5]
3.3.1956–27.5.1957
Edeltäjä Penna Tervo[3]
Seuraaja Nils Meinander[11]
Kansanedustaja
21.7.1951–19.2.1962[12]
Ryhmä/puolue Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt18. marraskuuta 1913
Helsinki
Kuollut3. helmikuuta 1977 (63 vuotta)
Helsinki
Puoliso Leeni Lahja Nikkinen
Tiedot
Puolue SDP (1951–1958)
TPSL (1959–1973)
STP (1973–1977)

Aarre Edvard (Aarre E.) Simonen (18. marraskuuta 1913 Helsinki – 3. helmikuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi muun muassa kansanedustajana (1951–1962) ja useiden hallitusten ministerinä. Kansanedustajana Simonen edusti Hämeen läänin pohjoista vaalipiiriä.[12] Sosiaalidemokraatti Simonen riitaantui 1950-luvun lopulla SDP:n tannerilaisen enemmistösiiven kanssa ja liittyi 1959 perustettuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1964–1970.

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarre Simosen vanhemmat olivat Rautalammilta Helsinkiin muuttanut muurari Edvard Simonen ja Ida Alina Haapala (ent. Hagstedt). Aarre oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1931, suoritti ylemmän oikeustutkinnon sekä valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1936 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1943. Simonen suoritti Reserviupseerikoulun 32. kurssin parhaana oppilaana vuonna 1936 ja toimi sotien aikana pääasiassa toimistoupseerina merivoimien esikunnassa. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni.

Sisäministerinä Simonen muun muassa hajotutti lakon Arabian tehtaalla vuonna 1948, saaden tästä lisänimen "Sapeli-Simonen", koska lehtikuvassa ratsupoliisin piiska näytti sapelilta. Elokuussa 1949 Kemin Oy:n lakon aikana Simonen lähetti poliiseja paikalle turvaamaan rikkureitten työrauhaa sen jälkeen kun Fagerholmin I hallitus oli julistanut lakon alaisen Kemijokisuun erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8. elokuuta 1949 (Kemin veritorstai) kuoli kaksi lakkolaista.

Simonen nousi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957 ja varapääjohtajaksi 1972. Presidentin valitsijamiehenä Simonen oli vuosien 1950 ja 1956 vaaleissa.

Kesän 1958 eduskuntavaalien jälkeen Simonen oli mukana SDP:stä irtautuneessa "skogilaisessa" vähemmistöryhmässä, joka halusi puolueen tekevän läheisempää yhteistyötä SKDL:n kanssa. Simosen johtaessa välirikon seurauksena perustettua TPSL:ää puolueen kannattajat tunnettiin "simoslaisina". Simonen putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa eikä onnistunut paluuyrityksessään vuonna 1966 puolueensa hyvästä menestyksestä huolimatta. Simosen ura päivänpolitiikassa päättyi vuoden 1970 vaaleihin, jolloin TPSL ei saanut enää yhtäkään eduskuntapaikkaa. Tämän jälkeen hän toimi vielä TPSL:n puoluevaltuuston puheenjohtajana puolueen lakkauttamiseen saakka.

TPSL:n lakkauttamisen (1973) jälkeen Simonen toimi Sosialistisessa työväenpuolueessa. Hän oli STP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja vuosina 1973–1976. Myös virkaansa Suomen Pankissa Simonen hoiti kuolemaansa saakka.

Poliittisen toimintansa ohella Simonen oli mm. Imatran Voima Oy:n ja Oulujoki Oy:n hallintoneuvostojen puheenjohtaja, Kemijoki Oy:n ja Lännen Tehtaiden hallintoneuvostojen, Autoliiton ja Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton varapuheenjohtaja, Rakennuskunta Hakan ja Outokumpu Oy:n hallintoneuvostojen jäsen sekä Helsingin kaupunginvaltuuston, Turun yliopiston valtuuskunnan ja Intimiteatterin kannatusyhdistyksen johtokunnan jäsen.

Vuonna 1953 Aravan silloisen hallituksen jäsenet, muiden muassa Aarre Simonen, saivat syytteen niin kutsutun Kaljakallion jutun vuoksi. Arava oli myöntänyt halpakorkoisen asuntolainan Helsingin Lauttasaareen rakennetulle asunto-osakeyhtiö Kaljakalliolle. Asiasta nousi kohu, kun osoittautui, että asunnot oli rakennettu suuremmiksi kuin lainaehdot sallivat, ja laina peruttiin. Helsingin raastuvanoikeus katsoi Aravan halituksen syyllistyneen varomattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen ja tuomitsi syytetyille varoituksen. Korkein oikeus vahvisti vuonna 1958 alempien oikeusasteiden päätöksen.[13]

Syksyllä 1961 Simonen tuomittiin sakkoihin niin sanotussa Kätilöopiston jutussa Valtakunnanoikeudessa rangaistukseen ministerinä tehdystä virkarikoksesta. [14] Sosiaalineuvos Martta Salmela-Järvisen mukaan Simonen oli Kätilöopiston rakennushankkeessa mukana täysin vilpittömin mielin. Salmela-Järvisen mukaan juttu oli oleellisesti sidoksissa tuolloisiin SDP:n sisäisiin kiistoihin, ja hänen mielestään kyseessä oli SDP:n niin kutsutun leskisläisen siiven nostattama ajojahti Simosta kohtaan.[15] Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simo Juntunen (Simppa) tuomittiin kunnianloukkauksesta sakkoihin Helsingin raastuvanoikeudessa hänen herjattuaan Simosta kirjoituksissaan.[16]

Aarre Simonen pitää vappupuhetta SDP:n vaalijuhlassa Pyynikin kentällä vuonna 1951.

Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Simonen nimitettiin Paasion hallituksen oikeusministeriksi, minkä johdosta oikeisto-oppositio teki välikysymyksen. Välikysymyksen mukaan Simonen täytti perustuslaissa ministereiltä vaadituista ominaisuuksista – syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu – vain kansalaisuutta koskevan kriteerin. Koska hallitus sai äänestyksessä eduskunnalta luottamuksen, on Simonen tiettävästi ainoa Suomessa eduskunnan päätöksellä rehelliseksi todettu henkilö. Toisaalta oikeusministeriön hallitusneuvoksena Simosen ministerikaudella toiminut Kai Korte on muistelmissaan luonnehtinut Simosta yhdeksi parhaista esimiehistään, joka "delegoi valtaa, mutta kantoi vastuun itse". Simonen jatkoi oikeusministerinä myös Koiviston hallituksessa vuosina 1968–1970. Simosen viimeiselle ministerikaudelle osuivat niin kutsutut yllytysoikeudenkäynnit vuosina 1969–1970.[17]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarre Simosen puoliso vuodesta 1945 oli sisustustaiteilija Leni Nikkinen (s. 1919). Heillä oli lapset Iiro (s. 1947), Kati (s. 1949) ja Mari (s. 1951).

Vaikka Aarre Simonen näytti ulkoisesti kestävän tyynesti häneen Kätilöopiston jutun aikana kohdistuneen, lähes neljä vuotta kestäneen ryöpytyksen, sillä oli todellisuudessa vakavat seuraukset hänen yksityiselämäänsä. Simosella todettiin stressistä aiheutunut diabetes, jonka vuoksi hänen molemmat jalkansa jouduttiin myöhemmin 1970-luvulla amputoimaan.[18] Kielteisen julkisuuden paine kävi ylivoimaiseksi myös Simosen perheelle. Leni Simonen otti vuonna 1970 avioeron ja muutti perheen tyttärien kanssa ulkomaille.[19]

Aarre Simonen kuoli vatsasyöpään Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Hänet haudattiin Simosen perhehautaan Hietaniemen hautausmaalle.[20]

Ministerikaudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1948–1950 Sisäasiainministeri
  • 1949–1950 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
  • 1954–1956 Kauppa- ja teollisuusministeri
  • 1954 vastaava oikeusministeri
  • 1956–1957 valtiovarainministeri
  • 1957 ministeri valtioneuvoston kansliassa (myös pääministerin sijainen)
  • 1966–1970 oikeusministeri

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Pekkalan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  2. ↑ Kekkosen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  3. ↑ a b c d Kekkosen V hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  4. ↑ Törngrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  5. ↑ a b Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  6. ↑ Paasion hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  7. ↑ Koiviston hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  8. ↑ Törgrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  9. ↑ Virolaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  10. ↑ Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  11. ↑ Sukselaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 7.6.2010.
  12. ↑ a b Aarre Simonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  13. ↑ Peltoniemi-Rajala 1981, s. 169–170.
  14. ↑ Valtakunnanoikeuden tuomioita – Kätilöopiston juttu yle.fi. Yle Elävä arkisto. Viitattu 24.6.2010.
  15. ↑ Peltoniemi-Rajala, 1981, s. 192.
  16. ↑ Peltoniemi-Rajala 1981, s. 179.
  17. ↑ Urho Kekkonen: Kirjeitä myllystäni 2, s. 40–41. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04053-7.
  18. ↑ Peltoniemi-Rajala 1981, s. 189.
  19. ↑ Peltoniemi-Rajala 1981, s. 250.
  20. ↑ Peltoniemi-Rajala 1981, s. 259.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aarre Simonen.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Edeltäjä:
Eino Kilpi 		Suomen sisäasiainministeri
1948−1950 		Seuraaja:
Urho Kekkonen
Edeltäjä:
Penna Tervo 		Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
1954−1956 		Seuraaja:
Kauno Kleemola
Edeltäjä:
Penna Tervo 		Suomen valtiovarainministeri
1956–1957 		Seuraaja:
Nils Meinander
Edeltäjä:
Yrjö Puhakka
Johan Otto Söderhjelm 		Suomen oikeusministeri
1954
1966−1970 		Seuraaja:
Weio Henriksson
Keijo Liinamaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aarre_Simonen&oldid=22695760”