Draama

Draama (kreik. δρᾶμα ’toiminta’ < δράω ’tehdä’) on näytelmän ja runouden laji, jossa toiminnan avulla, vuoropuhelun muodossa sekä nykyajassa liikkuvina esitetään henkilöiden luonteita ja näistä luonteista johtuvaa erityiseen päämäärään tähtäävää tahdonilmausta. Siinä on myös eepillisiä ja lyyrillisiä aineksia. Draamassa erotetaan päätoiminta ja sivutoiminnat eli episodit.

Draamakirjallisuus on pääasiallisesti tarkoitettu esitettäväksi, ei niinkään luettavaksi. Sanaa näytelmä käytetään sekä tekstistä että sen esittämisestä teatterissa; jos näiden eroa täytyy erityisesti korostaa, jälkimmäistä sanotaan teatteriesitykseksi. Toisin sanoen draama on ”näyttelijöiden yleisölle teatterinäyttämöllä tai vastaavalla esitettäväksi tarkoitettu kirjallisuudenlaji, jossa inhimillistä elämää kuvataan nykyhetkisenä toimintana dialogin ja monologin avulla.”

Draamalla viitataan joskus puhekielessä dramaattisuuteen yleensä. Myös elokuvien lajityyppiä voidaan nimittää draamaksi.

Päälajit

Sofokles.

• Tragedia eli murhenäytelmä
• Komedia eli huvinäytelmä
• Vakava näytelmä eli yksinkertaisesti näytelmä (joskus myös sama kuin draama)
• Farssi eli ilveily

Klassisella ajalla draama oli selvästi joko tragedia tai komedia. Aristoteles kuvaili näitä lajeja Runousopissaan ja antoi melko yksityiskohtaisia ohjeita tragedian juonen hahmottelemiseksi. Keskiajalla Euroopassa yleistyivät uskonnolliset mysteerinäytelmät, mutta klassiset tyylilajit palasivat renessanssin myötä.

Tyypillisesti tragediassa (kuten Sofokleen Kuningas Oidipus) hyville ihmisille kävi huonosti, kun taas komediassa (kuten Shakespearen Paljon melua tyhjästä) huonoille ihmisille kävi hyvin. Aristoteelisten kaavojen selkeimmät jälkeläiset eivät kuitenkaan esiinny nykyään teatterissa vaan televisiosarjoissa ja suurelle yleisölle tarkoitetuissa elokuvatuotannoissa. Niissä hyville ihmisille käy yleensä hyvin, joten ne eivät ole sen enempää komedioita kuin tragedioitakaan.

Draaman historiaa

Draamataiteen esihistorialliset juuret vievät kauas pakanuuden hämärään. Lähtökohtana olivat vainajien, henkien ja jumalien palvontamenot, Suomessa karhunpeijaiset. Alkukantaiset tanssit olivat alkuna näytelmätaiteen synnylle. Esimerkiksi Kreikassa vietettiin juhlia Dionysoksen kunniaksi.

Suomessa näytelmiä alettiin esittää 1640-luvulla Turun akatemian piirissä aluksi koulunäytelmien muodossa. Suomenkielisen ja suomalaisen näytelmäkirjallisuuden uranuurtajia olivat Jaakko Juteini ilveilyllään Perhe-Kunda (Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista v. 1817) ja Jakob Fredrik Lagervall Shakespeare-mukaelmallaan Ruunulinna (Murhekuvaus v. 1834).

Näytelmän esittävät näyttelijät. Jotta esiintyvän seurueen tulkinta olisi yhdenmukainen, näytelmän harjoittelua ja esittämistä ohjaa yleensä ohjaaja, jonka näkemys muovaa sitä millainen tulkinta näytelmätekstistä esitetään. Lavastaja ja pukujen, valaistuksen, kampausten ja musiikin suunnittelijat ja toteuttajat vaikuttavat myös paljon siihen miten katsoja kokee näytelmän.

Kuunnelma on erityinen näytelmän laji joka esitetään usein radiossa tai joskus tuoleilla istuen, ja jossa näyttämötapahtumilla ja elehtimisellä ei ole merkitystä. Kuunnelmalle läheistä sukua on lukudraama — näytelmä, jonka esittäminen on esimerkiksi käytännön syista vaikeaa tai mahdotonta (esim. J. W. von Goethe, Faust, II osa; Elias Canetti, Komedia itserakkaudesta). Lukudraamoja voidaan esittää lausuntana.

Katso myös

• Teatteri
• Elokuva
• Näytelmä
• Kuunnelma

Lähteet

• Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja. WSOY 2003.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Draama Wikimedia Commonsissa