Villi vesipuhveli
| Villi vesipuhveli | |
|---|---|
_(cropped).jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Nautaeläimet Bovidae |
| Alaheimo: | Naudat Bovinae |
| Suku: | Aasianpuhvelit Bubalus |
| Laji: | arnee |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Bubalus arnee |
|
 |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Villi vesipuhveli (Bubalus arnee) on vesipuhvelin (Bubalus bubalis) villi muoto. Kesy vesipuhveli ei ole kuitenkaan varsinaisesti eri alalaji kahdesta tieteellisestä nimestä huolimatta. Villiä vesipuhvelia tavataan nykyisin laikuttaisilla pienillä alueilla Bhutanissa, Kambodžassa, Intiassa, Myanmarissa, Nepalissa ja Thaimaassa. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt villin vesipuhvelin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Sen kannat ovat sekoittuneet kesyjen vesipuhvelien kanssa.
Taksonomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bubalus arnee on vesipuhvelin villien muotojen tieteellinen nimi, kun taas nimi Bubalus bubalus viittaa vesipuhvelin kesyihin muotoihin. Suurin osa tutkijoista ei pidä niitä kuitenkaan eri alalajeina, vaikka ne on myös sellaisina joskus esitetty.[1]
Sen sijaan vesipuhveli jaetaan tavallisesti kolmeen alalajiin, B. a. arnee suuressa osassa Intiaa ja Nepalissa, B. a. fulvus Assamissa ja sen lähialueilla, sekä B. a. theerapati Kaakkois-Aasiassa.[1] Joskus omaksi alalajikseen erotellaan myös B. a. migona Sri Lankassa.[2]
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Villit vesipuhvelit ovat kooltaan kookkaampia kuin kesyt muodot. Painoa niillä on 700-1 200 kiloa. Ruumiin pituus on 2,4-3,0 metriä ja säkäkorkeus 1,5-1,9 metriä. Naaraat ovat uroksia pienempiä. Väritys vaihtelee vaalean harmaasta mustaan. Jaloissa on valkoista väritystä. Karvat peittävät vain osaa ruumiista. Vanhoilla yksilöillä on tavallisesti nuorempia enemmän karvatonta aluetta. Niska on paksu ja päässä otsa on leveä. Korvat ovat suuret. Molemmilla sukupuolilla on sarvet, jotka kasvavat monia muita nautaeläimiä suuremmaksi. Villillä vesipuhvelilla sarvet ovat yleensä myös kesyjä suuremmat. Naaraiden sarvet ovat jonkin verran rakenteeltaan kevyemmät, mutta toisaalta voivat kasvaa pidemmäksi.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Villin vesipuhvelin nykyinen esiintymisalue käsittää osia Bhutanista, Kambodžasta, Intiasta, Myanmarista, Nepalista ja Thaimaasta. Vietnamissa, Myanmarissa ja Kambodžassa villien vesipuhvelien tilanne ei ole täysin selvä ja niiden on joskus mainittu myös mahdollisesti kadonneen alueelta. Varmemmin villien vesipuhvelien uskotaan jo kadonneen Bangladeshsta, Laosista, Malesiasta ja Sri Lankasta. Sri Lankassa on ilmeisesti villejä laumoja, mutta ne saattavat polveutua villiintyneistä kesyistä vesipuhveleista. Historiallisesti vielä pleistoseenikaudella aasianpuhvelien levinneisyysalue on kattanut vielä suuremman alueen aina Euroopasta Kaakkois-Aasiaan, mutta ilmaston kuivetessa sen leveinneisyysalue vetäytyi kohti Intian niemimaata. Leivinneisyysalue on nykyisin hyvin laikuttainen.[1]
Villejä vesipuhveleja tavataan nykyisin etenkin soisilla alueilla esimerkiksi ajoittain tulvivilla ruohikoilla, trooppisissa sademetsissä ja kuivissa metsissä. Nykyisin villit vesipuhvelit ovat rajoittuneet tähän elinympäristöönsä etenkin ihmisen toiminnan takia, eikä sitä voida siis pitää sen erityisesti suosimana.[1]
Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Villit vesipuhvelit kerääntyvät yleensä naaraita ja jälkikasvua käsittäviksi laumoiksi, joita johtaa vanha naaras. Täysikasvuiset urokset liikkuvat tyypillisesti omissa poikamieslaumoissaan. Etenkin vanhemmat sonnit liikkuvat myös yksikseen. Ne ovat yleensä omilla alueillaan naaraista erillään, mutta tulevat naaraiden alueelle lisääntymisaikana. Ravintonaan ne käyttävät erityisesti ruohoja, mutta myös esimerkiksi hedelmiä, pensaita, puita ja kaarnaa.[2] Ne saattavat ruokailla myös ihmisten viljelmillä, mikä voi aiheuttaa mittavaakin vahinkoa. Vesipuhvelit ruokailevat aamuisin ja iltaisin mennen päiväsaikaan suojaan kuumuudelta. Huomattava osa villien vesipuhvelien aktiivisesta ajasta kuluu muta- tai vesilammikoissa kylpiessä. Esimerkiksi nautoihin verrattuna niillä on vähemmän hikirauhasia. Muta on kuitenkin viilentäjänä huomattavasti hikeä tehokkaampaa. Hitaasti kuivuessaan se viilentää ihoa pitkään. Muta suojaa myös hyönteisiltä. Vesipuhvelit liikkuvat paikasta toiseen usein aina samoja reittejä pitkin.[1]
Joillakin alueilla villit vesipuhvelit saattavat lisääntyä vuoden ympäri, mutta yleensä lisääntymiskausi kestää lokakuusta marraskuuhun. Tiineys kestää 10–11 kuukautta ja naaras saa tavallisesti yhden vasikan. Urokset tulevat sukukypsiksi 18 kuukauden ikäisinä ja naaraat 3 vuoden ikäisinä. Villit vesipuhvelit elävät tiettävästi korkeintaan 25-vuotiaiksi.[1]
Villin vesipuhvelin petoeläimiä ovat tiikeri ja kauluskarhu.[2]
Uhat ja suojelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt villin vesipuhvelin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Koko maailman kannaksi on arvioitu alle 4 000 yksilöä. Villien vesipuhvelien kantoja uhkaavat risteytyminen kesyjen vesipuhvelien kanssa.[1] On mahdollista, että kokonaan puhtaita kantoja ei ole enää ollenkaan.[2] Vesipuhveleita on myös metsästetty etenkin niiden hurjan luonteen ja sarvien takia. Kantoja saattavat uhata myös eri nautakarjasta leviävät taudit. Huomattava vaikutus on elinympäristöjen tuhoutumisella. kookkaana eläimenä vesipuhvelit tarvitsevat suhteellisen laajan alueen ravinnon ja veden hankkimiseen.[1]
Villi vesipuhveli on suojeltu Intiassa, Bhutanissa, Nepalissa ja Thaimaassa. Suurin osa nykyisin tunnetuista kannoista esiintyy eri tavoin suojelluilla alueilla.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j Kaul, R., Williams, A.C., rithe, k., Steinmetz, R. & Mishra, R.: Bubalus arnee IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e José R. Castelló: Bovids of the World : Antelopes, Gazelles, Cattle, Goats, Sheep, and Relatives, s. 596-597. Princeton University Press, 2016. ISBN 978-0-691-16717-6 (englanniksi)