Suhdannevaihtelu
| Osa artikkelisarjaa |
| Talous |
|---|
 |
Suhdannevaihtelu eli konjunktuurin vaihtelu on pitkissä jaksoissa esiintyvä talouden tilanteen eli talouden kasvun vaihtelu.[1][2]
Bruttokansantuote (BKT) tarkoittaa sitä, paljonko tavaroita ja palveluita tuotetaan vuoden aikana. Suhdanteita mitataan reaalisella BKT:lla eli eri vuosia verrataan toisiinsa poistaen inflaation eli hintojen nousun vaikutus, siis käyttäen samaa hinnastoa.
Nousukausi tai noususuhdanne tarkoittaa jaksoa, jona tuotanto eli reaalinen BKT kasvaa, ja laskukausi tai laskusuhdanne jaksoa, jona se laskee. Nousukauden jälkeen on korkeasuhdanne, kun pääomat ja työvoima ovat lähes täyskäytössä, ja laskusuhdanteen jälkeen on matalasuhdanne, kun BKT on matala ja suuri osa työvoimaa ja pääomia on käyttämättömänä. Matalasuhdanteiden syistä ei ole aivan täyttä yksimielisyyttä.
Taantuma on vähintään kahden peräkkäisen vuosineljänneksen mittainen laskukausi. Lama on pitkä tai vakava taantuma, esimerkiksi 10 %:n lasku tai 3 vuoden taantuma.
Yksi hallituksen harjoittaman talous- tai finanssipolitiikan tärkeimmistä tehtävistä talouskasvun edistämisen ohella on suhdannepolitiikka eli tasoittaa talouden suhdannevaihteluita muun muassa työllisyyden ja yritysten kannattavuuden turvaamiseksi. Se voi huonoina aikoina käyttää säästöjä tai ottaa velkaa rahoittaakseen työttömyyskorvauksia tai keventääkseen veroja, jolloin kysyntä kasvaa ja sen myötä tuotanto, ja hyvinä aikoina säästää ja leikata, jottei talous ylikuumenisi ja jotta syntyisi säästöjä pahan päivän varalle.
Esimerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdysvaltojen suhdannevaihtelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdysvalloissa oli matalasuhdanne yleensä 3–6 vuoden välein 1854–1980, mutta sitten suhdannekierto hidastui: vuosina 1982–2020 oli vain 4 matalasuhdannetta: 1990, 2001, 2007 ja 2020.[3] Vuonna 2001 IT-kupla puhkesi, 2007 alkoi finanssi- ja velkakriisi, 2020 koronaviruspandemia, ja nämä taantumat olivat maailmanlaajuisia.
Muita esimerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1990-luvun lama oli Suomen pahin lama, 1930-luvun pula-aikaakin pahempi.
Euroalueen velkakriisi 2010-luvulla tuntui pahasti Suomessakin. Sen syiksi on esitetty euroalueen valtioiden pitkäaikainen velkaantuminen sekä se, että euroon siirtymisen vuoksi valtio ei ole voinut hoitaa velkaantumistaan ja kilpailukyvyttömyyttään laskemalla rahansa ja tuotteittensa hintaa devalvaatiolla.
Suhdannevaihtelun hallinta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koska talouden matalasuhdanne aiheuttaa ongelmia etenkin työttömäksi jääville ihmisille, talouspolitiikalla yritetään tasoittaa suhdannevaihtelua.
Taantumassa ihmisiä jää työttömiksi, jolloin he eivät tuota mitään ja menettävät palkkansa ja alkavat kuluttaa vähemmän, etenkin jos lainamarkkinat eivät toimi. Kun tuotantoa näin menee heikommin kaupaksi, yhä useampi työntekijä muuttuu tarpeettomaksi ja irtisanotaan. Pahimmillaan tästä voi syntyä paha kierre, kuten 1930-luvun lamassa. Jos valtio luo kysyntää maksamalla työttömyyskorvauksia, keventämällä verotusta, aloittamalla julkisia investointeja, esimerkiksi tienrakennusta, ja muilla keinoin, säästöillä tai jopa velaksi, se voi lyhentää ja lieventää taantumaa.
Vastaavasti huippusuhdanteissa on päinvastainen ylikuumenemiskierre, jota valtio voi hillitä säästämällä eli leikkaamalla tukia ja muita julkisia menoja sekä kiristämällä verotusta. Ylikuumenemisen hillitseminen sekä estää inflaatiota, nopeaa hintojen ja palkkojen nousua, ja myös lieventää seuraavaa laskukautta. Laskukausien syy on usein aiempi löysä talouspolitiikka, mutta liian kireä laskukauden aikainen talouspolitiikka voi pahentaa niitä.
Automaattiset vakauttajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huonoina aikoina työttömyys ja vähenevä tuotanto vähentävät verotuloja ja lisäävät työttömyys- ja sosiaaliturvamenoja. Hyvinä aikoina käy päinvastoin. Nämä automaattiset vakauttajat kuluttavat huonoina aikoina valtion säästöjä tai tuottavat sille velkaa ja hyvinä aikoina lisää säästöjä. Ne myös lisäävät kysyntää huonoina aikoina ja toisaalta leikkaavat rahaa pois markkinoilta hyvinä aikoina. Näin ne itsestään lieventävät suhdannevaihtelua.
Automaattisten vakauttajien etu on siinä, että poliitikkojen päätöksillä tehtävä politiikka toimii usein liian myöhään ja saattaa siten päinvastoin voimistaa suhdanneheilahtelua tai ainakin lieventää sitä heikommin kuin aiemmin tehty.
Suuri lama
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Laman torjunta nousi tärkeäksi tavoitteeksi 1930-luvun suuren kansainvälisen laman myötä. Toisaalta hallinnon puuttuminen talouden toimintaan sisältää riskejä. Esimerkiksi 1929–1933 Yhdysvaltojen presidenttinä toimineen Herbert Hooverin politiikan, johon kuului verojen nosto ja vapaakaupan rajoittaminen, katsotaan lisänneen talouden ongelmia ja vieneen laman koko maailmaan. Suomi tosin selvisi keskimääräistä vähemmällä, vaikka myös Suomeen seurannut ”pula-aika” oli kipeä.
Taloustiede ja suhdannepolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taloustieteen näkökulmasta suhdannevaihtelu on hankala ilmiö, koska se edellyttää toimien vaikutusten arviointia kaikilla talouden sektoreilla. 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti ajateltiin yleisesti, että keynesiläinen talousteoria tarjoaa selkeän perustan talouspolitiikalle. 1970-luvulla muut makrotaloustieteen edustajat alkoivat kasvavassa määrin kritisoida keynesiläistä teoriaa johtuen muun muassa öljyn hinnan äkillisen nousun aiheuttamasta stagflaatiosta (taantuman ja voimakkaan inflaation samanaikaisuus taloudessa). Näistä kriitikoista joita myöhemmin alettiin kutsua ns. monetaristeiksi, tunnetuimpia ovat monetaristeja edustanut Milton Friedman sekä mikrotaloudellisia perusteita ja rationaalisia odotuksia korostanut Robert Lucas Jr. Nykyään makrotaloustieteen valtavirta on yhdistelmä sekä uusklassista että keynesiläistä taloustiedettä. Tämä tarkoittaa sitä, että lyhyellä aikavälillä korostetaan talouden elvyttämisen ja suhdanteiden tasoittamisen tärkeyttä, joka tapahtuu valtion menoja ja investointeja lisäämällä tai verotusta alentamalla, kun taas pitkällä aikavälillä (yli viisi vuotta) painopiste on talouskasvun edistämisessä muun muassa panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja alentamalla työn verotusta sekä edistämällä yritystoiminnan edellytyksiä (byrokratian vähentäminen).
Uudempaa tutkimusta edustaa muun muassa uuskeynesiläinen taloustiede sekä niin sanottu Real business cycle -teoria. Uuskeynesiläinen teoria lähtee malleissaan mikrotaloudellisista perusteista, mutta painottaa hinta- ja palkkajäykkyyksien merkitystä. Nämä jäykkyydet tarkoittavat sitä, että muun muassa työehtosopimusneuvottelut ja hintojen tarkistukset tehdään tietyin määräajoin. Vaikka nämä jäykkyydet olisivatkin pieniä, voivat ne uuskeynesiläisten mukaan silti selittää talouden lyhyen aikavälin vaihtelua. Real business cycle -teoria lähtee taas siitä, että satunnaiset šokit tuottavuudessa ovat suhdannevaihtelun lähde. Tällöin puhutaan myös ns. ”luovasta tuhosta”, jossa voittoa tuottamattomat yritykset kuolevat ja uusia voittoa tuottavia yrityksiä syntyy tilalle. Sen mukaan taantumat ja nopean kasvun jaksot ovat markkinoilta tehokas reaktio šokkeihin. Keynesiläisten taloustieteilijöiden enemmistön mukaan talous ei koskaan sopeudu välittömästi tai kitkatta šokkeihin kuten esim. ulkomaankaupan äkilliseen laskuun tai öljyn hinnan äkilliseen nousuun.
Liberalisointi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arvopaperimarkkinoiden (osakkeet ym.) ja pääomamarkkinoiden (ulkomaisten sijoitusten) liberalisointi vähentävät kulutuksen kasvun heilahtelua. Tämä tulos kattaa erilaiset taloudelliset ja hallinnolliset kehitysasteet, suhdanteet, ajalliset trendit, alueet ja muut muuttujat, joskin vapauttamisen hyödyt ovat suurimmat maissa, joissa hallinto ja pankkisektori ovat kehittyneimmät, heikoimmat maissa, joissa sijoittajan omaisuudensuoja on heikko. Tutkija eivät löytäneet olosuhteita, joissa liberalisointi lisäisi heilahtelua. Vapaammat arvopaperimarkkinat näyttävät lieventävän tuotantosokkien vaikutusta kulutukseen sen lisäksi että ne mahdollistavat tehokkaamman riskinjakamisen. Ulkomaisen pääoman vapaammat liikkeet laimentavat heilahteluja eri maiden kesken. Arvopaperimarkkinoiden (equity market) vapauttaminen myös lisää kasvua.[4][5]
Kehittyneet finanssimarkkinat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taloustieteessä on laajalti teoreettisesti ja empiirisesti finanssimarkkinoiden kehittyneisyyden vähentävän makrotalouden heilahtelua sen lisäksi, että ne lisäävät kasvua. Esimerkiksi kasvun, kulutuksen ja investointien kasvun heilahtelu oli vuosina 1956–1998 pienintä maissa, joissa oli kehittynein finanssisektori. Pankkien suuri osuus luotonannossa ja yksityisen sektorin suuri osuus luotonsaannissa erityisesti vähensivät heilahtelua.[6]
Syynä pidetään pankkien suorittamaa riskinarviointia ja riskinhallintaa sekä sitä, että luottaminen tasaa kulutusta ja BKT:tä ajallisesti. Kehittyneet finanssimarkkinat pystyvät absorboimaan sokkien vaikutusta. Kehittyneet finanssimarkkinat myös vähentävät informaationhankinnan kustannuksia ja transaktiokustannuksia, mikä vähentää heilahtelua aiheuttavaa informaation asymmetrisyyttä sekä parantaa omistajaohjausta ja voimavarojen kohdentamista ja näin nopeuttaa talouskasvua. Varat sijoittuvat mahdollisimman tehokkaisiin kohteisiin, likviditeetti paranee ja riskit jaetaan tehokkaammin. Myös diversifiointi onnistuu paremmin sekä mikro- että makrotasolla. Näyttää siltä, että kehittyneet finanssimarkkinat lisäävät kasvua myös vähentämällä suhdannevaihteluita.[6]
Kehittymättömämpien finanssimarkkinoiden maassa säästäjien ja investoijien välinen juopa on suurempi, mikä aiheuttaa luottojen tarjonnan ja kysynnän syklisyyttä ja siten ylimääräistä talouden heilahtelua. Huonoina aikoina investoijien on vaikea saada luottoa, kun taas hyvinä aikoina heille tulee sitä ylen määrin. Empiirisestikin on osoitettu investointien riippuvan pitkälti yritysten kassavirrasta, mikä vahvistaa suhdannevaihtelua mutta mitä ei kehittyneemmillä luottomarkkinoilla tapahtuisi. Kehittyneempien finanssimarkkinoiden maissa heilahtelua syntyy lähinnä vain ulkoisista sokeista.[6]
Tieteen valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taloustieteessä on myös koulukuntia, joilla on valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Itävaltalainen taloustiede ei usko, että suhdannevaihtelut kuuluvat vapaaseen markkinatalouteen. Seuraten Ludwig von Misestä he pitävät korkotason säätelyä keinotekoisena rahan hinnan säätelynä, mikä kuuluu suunnitelmatalouteen. Tämä taas haittaa markkinoiden hintamekanismin toimintaa ja johtaa suhdannevaihteluun. Nousukaudella löysän rahapolitiikan takia korkotaso on matalampi kuin luonnollinen korkotaso, jolloin ihmiset kuvittelevat resurssien olevan suurempia kuin ne todellisuudessa ovat, säästävät liian vähän, pankit myöntävät luottoja vääriin kohteisiin ja sijoittajat investoivat vääriin kohteisiin. Syntyy kupla, joka väistämättä puhkeaa. Rahapoliittisella elvytyksellä vain pidennetään kuplaa ja pahennetaan tilannetta.
Toista laitaa edustaa marxilainen taloustiede. Karl Marx väitti, että suhdannevaihtelut kuuluvat kapitalismiin ja ovat sen väistämätön osa. Tämän näkemyksen mukaan hallitus ei voi tehdä muuta kuin siirtää talouden kriisin ajankohtaa.
Osakemarkkinat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pörssikurssien ajatellaan usein ennakoivan talouden tilaa. Nyrkkisääntönä pidetään puolen vuoden ennakointia,[7] mutta jopa vuoden ennakointia pidetään mahdollisena. Jos kurssit laskevat muutaman viikon ajan, voidaan olettaa, että kurssitaso alkaa laskea. Vastaavasti, jos kurssit kohoavat lyhyellä aikavälillä, odotettavissa on pitkäaikaista nousua. Pääomamarkkinoilla tuotannon kasvulukuja sekä kulutus- ja investointikysynnän kehitystä seurataan tarkasti.[8]
Usein osakemarkkinoiden katsotaan ennakoivan talouden kehitystä tulevaisuuteen. Siis tämän päivän pörssinousu voi ennakoida vuoden päästä tapahtuvaa talouden nousua, sillä osakkeiden hinnoitteluteorian mukaan osakkeen hinta on tulevaisuuden osinkojen diskontattu summa. Usein osakemarkkinoiden nousun merkkinä pidetään osakekurssien 200-päivän liukuvan keskiarvon kääntymistä nousuun (lähde: kuinka sijoitan pörssiosakkeisiin).[9]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ suhdannevaihtelu Kielitoimiston sanakirjassa
- ↑ suhdanne Kielitoimiston sanakirjassa
- ↑ US Business Cycle Expansions and Contractions National Bureau of Economic Research. Viitattu 31.7.2021.
- ↑ Growth Volatility and Financial Liberalization (Arkistoitu – Internet Archive), Geert Bekaer et al., July 29, 2005, sivut 0-3 ja 29-30. Tutkimuksessa tutkittiin mm. kulutuksen volatiliteettia ennen ja jälkeen pääomamarkkinoiden vapauttamisen (financial liberaltion) yksittäisissä maissa ja lisäksi verrattiin maita toisiinsa. Tutkijat kertovat todistaneensa lukuisilla, mm. instituutioita ja levottomuuksia koskevilla kontrollimuuttujilla, että kyseessä on aito syy-yhteys eikä jonkin muun muutoksen aiheuttama tai käänteinen korrelaatio (s. 29).
- ↑ Geert Bekaert et al.: Growth volatility and financial liberalization. Journal of International Money and Finance, 2006, 25. vsk, nro 3, s. 370–403. doi:10.1016/j.jimonfin.2006.01.003 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c Denizer, Cevdet & Iyigun, Murat F. & Owen, Ann L.: Finance and macroeconomic volatility (tiivistelmä ja sivut 1-4 ja 17-18) Policy Research Working Paper Series 2487. 2000. The World Bank.
- ↑ Seppänen, Pekka: Osakkeita jonotetaan taas (Arkistoitu – Internet Archive). Talouselämä.
- ↑ Sirkka Roine: Mitä arvopapereista pitäisi tietää? (Arkistoitu – Internet Archive). Pörssisäätiö.
- ↑ Korotayev, Andrey V., & Tsirel, Sergey V.(2010). A Spectral Analysis of World GDP Dynamics: Kondratiev Waves, Kuznets Swings, Juglar and Kitchin Cycles in Global Economic Development, and the 2008–2009 Economic Crisis. Structure and Dynamics. Vol.4. #1. P.3-57.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suhdannevaihtelu Wikimedia Commonsissa
