Sassanidit

Sassanidien dynastia laajimmillaan vuonna 619 jaa. vähän ennen lopullista romahdusta.

Sassanidit tai sasanidit (ساسانیان, Ṣāṣānīyān) olivat persialainen hallitsijasuku, joka hallitsi Persiaa ja suuria alueita Lähi-idässä toisen Persian valtakunnan aikana vuosina 226–651. Sassanidien dynastian perusti Ardašir I, kun hän oli lyönyt viimeisen Parthian arsakidisukuisen kuninkaan Artabanos IV:n. Dynastia päättyi, kun shaahi Yazdegerd III hävisi 14-vuotisen taistelun umaijadien kalifaatille, ensimmäiselle islamilaiselle valtakunnalle.

Valtakunnan alueeseen kuului alueita nykyisestä Iranista, Irakista, Armeniasta, Afganistanista, Turkista, Syyriasta, Pohjois-Intiasta, Pakistanista, Kaukasiasta, Keski-Aasiasta ja Arabiasta, sekä Khosrau II:n aikana Egyptistä, Jordaniasta, Israelista ja Libanonista. Sassanidit kutsuivat valtakuntaansa nimellä Erānshahr ايرانشهر (Iranshaehr), iranilaisten valtakunta.

Myöhäisantiikin käsittävää sassanidikautta on pidetty kulttuurillisesti edistyneenä aikakautena, ja se oli viimeinen merkittävä Persian imperiumi ennen islamin ekspansiota alueelle. Valtakunnan kulttuurillinen vaikutus oli merkittävä myös sen rajojen ulkopuolella, aina Roomaa, Kiinaa, Intiaa ja Afrikkaa myöden. Sassanidikulttuuri vaikutti myös ajallisesti eteenpäin sitä seuranneeseen islamilaiseen kulttuuriin, jolle periytyi muun muassa sassanidien arkkitehtuuria ja kirjallisuutta.

Alkuvaiheet (205–310)

Sassanidien dynastian perusti Ardašir I, joka oli Anahita-jumalattaren pappien sukua Istakhrista Persiksestä. Hänen isänsä Babak (myös Papak tai Papag) oli alun perin pienen Kheirin kaupungin hallitsija, mutta hän oli noin vuonna 200 syrjäyttänyt Gocihrin, joka oli bazrangidien, Persiksen Parthian alaisuudessa olleen klienttisuvun, viimeinen kuningas. Hänen äitinsä Rodhagh oli Persiksen maaherran tytär. Rodhagh oli ehkä kurdi. Suvun perustaja oli Ardaširin isänisä Sassan, Anahitan temppelin ylipappi. Ardašir väitti myöhemmin Sassanin olleen sukua Akemenidien hallitsijasuvulle. Lähteissä on jonkin verran ristiriitaisuuksia, ja erään teorian mukaan Sassan olisi ollut Ardaširin isä. Babak olisi Sassanin kuoleman jälkeen adoptoinut Ardaširin.

Arsakidikeisari Artabanos IV oli näihin aikoihin keskittynyt dynastian sisäisiin valtataisteluihin veljensä Vologases VI:n kanssa Mesopotamiassa, joten Babakin paikallinen vallantavoittelu ei saanut hänen huomiotaan. Babak ja hänen poikansa Sapor onnistuivat laajentamaan valtansa koko Persiksen alueelle. Seuraavat tapahtumat ovat jääneet epäselviksi. Tiedetään kuitenkin, että Babakin kuoleman jälkeen vuoden 208 tienoilla Ardašir, joka oli näihin aikoihin Darabgirdin maaherra, ajautui omaan valtataisteluunsa veljensä Saporin kanssa. Lähteiden mukaan Sapor kuoli vuonna 222, kun rakennuksen katto sortui hänen päälleen juuri kun hän oli lähdössä tapaamaan veljeään. Ardašir julistautui kuninkaaksi ja murhasi muut elossa olevat veljensä. Ardašir siirsi nyt pääkaupungin etelämpään Ardashir-Khwarrahiin, nykyiseen Firouzabadiin. Kaupunkia oli helppo puolustaa ja huoltoreitit ympäröiviltä vuorilta toimivat, joten siitä tuli Ardaširin vallan keskus. Kaupunkia ympäröi korkea ympyränmuotoinen muuri, joka oli mahdollisesti kopioitu Darabgirdistä. Pohjoispuolella oli suuri palatsi, jonka jäänteet ovat säilyneet.

Vakiinnutettuaan asemansa Persiksessa Ardašir laajensi alueitaan nopeasti, vaati uskollisuutta paikallisilta ruhtinailta Farsissa ja saaden nopeasti hallintaansa Kermanin, Esfahanin, Susianan ja Mesenen provinssit. Tämä ekspansio tuli nyt Parthian kuninkaan ja Ardaširin vasalliherran Artabanos IV:n tietoon. Aluksi Artabanos määräsi Khuzestanin maaherran marssimaan Ardaširia vastaan vuonna 224. Ardašir sai suuren voiton. Artabanos hyökkäsi itse Ardaširin kimppuun vuonna 224. Armeijat kohtasivat Hormizdeghanissa, missä Artabanos IV tapettiin. Ardašir valtasi Artabanoksen kuoleman seurauksena muinaisen Parthian länsiosat. Vuonna 226 Ardašir kruunattiin Ktesifonissa Persian valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi, ”kuninkaitten kuninkaaksi”. Tästä alkoi nelisatavuotinen sassanidikausi.

Seuraavien vuosien aikana paikallisten kapinoiden seurauksena Ardašir laajensi valtakuntaansa edelleen itään ja lounaaseen. Hän valloitti Sistanin, Gorgānin, Khoresanin, Margianan, Balkhin ja Khwarezmian. Hän liitti myös Bahrainin ja Mosulin sassanidien alueisiin. Myöhemmät sassanidipiirtokirjoitukset väittävät myös Kušanan, Turanin ja Mekranin kuninkaiden alistuneen sassanidivaltaan, vaikka numismaattisten todisteiden nojalla näyttää siltä, että vasta Ardaširin poika Sapor I valloitti nämä alueet. Lännessä hyökkäykset Hatraa, Armeniaa ja Adiabeneä vastaan eivät olleet yhtä onnistuneita.

Ardaširin poika Sapor I (tai Shapur, 241–272), jonka äiti oli kuninkaallista parthialaista sukua, jatkoi laajentumista ja valloitti Baktrian ja Kušanan. Hän kävi myös useita sotia 200-luvun kriisin kourissa ollutta Roomaa vastaan. Sapor tunkeutui syvälle roomalaisalueille, valloitti ja ryösteli Antiokiassa vuonna 253 tai 256. Lopulta hän löi Rooman keisarit Gordianus III:n, Philippus Arabsin ja Valerianuksen. Viimeksi mainittu jopa vangittiin vuonna 260, mikä oli ennennäkemätön häpeä roomalaisille. Sapor juhlisti voittoaan kaivertamalla Naqsh-e Rostamiin vaikuttavia kivireliefejä. Vuosina 260–263 Sapor I menetti joitakin voittamistaan alueista Rooman liittolaiselle Odaenathukselle (latinalaisittain Septimius Odaenathus).

Saporin kehitysohjelma oli kunnianhimoinen. Hän perusti lukuisia kaupunkeja, joista osaan asettui maahanmuuttajia roomalaisalueilta. Osa saapujista oli kristittyjä. Kaksi kaupunkia nimettiin Saporin mukaan: Bishapur ja Nešabur. Sapor suosi manikealaisuutta ja sen profeettaa Mania, ja hän lähetti heidän lähetyssaarnaajiaan ulkomaille.

Myöhemmät hallitsijat kumosivat Saporin suhteellisen vapaamielisen uskontopolitiikat. Saporin seuraaja Bahram I (273–276) tapatti Manin. hänen poikansa Bahram II (276–293) oli heikko hallitsija, joka menetti useita provinsseja Rooman keisari Carukselle. Hänen hallituskaudellaan myös suurin osa Armeniaa luovutettiin Rooman keisari Diocletianukselle. Bahram II jatkoi isänsä uskontopolitiikkaa. Lyhyen aikaa hallinnutta Bahram III:a seurasi Narseh, joka ryhtyi taas sotaan roomalaisia vastaan. Aluksi menestys keisari Galeriusta vastaan oli kohtuullista, mutta Narseh haaremeineen joutuivat väijytykseen ja hänet voitettiin Armeniassa vuonna 297. Sodan päättäneessä rauhansopimuksessa sassanidit luovuttivat kaikki maat Tigriksestä länteen ja lupasivat olla puuttumatta Armenian ja Georgian asioihin. Tappion johdosta Narseh erosi vuonna 301 ja kuoli vuotta myöhemmin. Hänen poikansa Hormizd II (302–309) nousi valtaistuimelle. Hän kukisti kapinat Sistanissa ja Kušanassa, mutta ei kyennyt pitämään ylimystöä kurissa. Beduiinit tappoivat hänet metsästysretkellä 309.

Ensimmäiset kultaiset vuodet (309–379)

Sassanidilainen kolikko 300-luvulta

Hormizd II:n kuoleman jälkeen etelän arabit alkoivat hyökkäillä ja ryöstellä valtakunnan eteläosan kaupunkeja. He hyökkäsivät myös sassanidisuvun kotiprovinssiin Farsiin. Samaan aikaan Persian ylimystö tappoi Hormizd II:n vanhimman pojan, sokaisivat toisen ja vangitsivat kolmannen. Kolmas pakeni myöhemmin vankeudestaan roomalaisten alueille. Kruunu varattiin Hormmizd II:n erään vaimon syntymättömälle lapselle. Sapor II:n (309–379) sanotaan olevan historian ainoa kohdussa kruunattu – kruunu sijoitettiin hänen äitinsä vatsalle. Pojan synnyttyä valtakuntaa hallitsivat hänen äitinsä ja ylimystö. Saporin vartuttua hän ryhtyi itse hallitsemaan ja osoittautui siinä tehokkaaksi.

Sapor II johti pienen mutta kurinalaisen armeijansa arabeja vastaan. Arabit peitottiin ja eteläisten alueiden turvallisuus taattiin. Sitten hän aloitti ensimmäisen kampanjansa roomalaisia vastaan lännessä ja alku oli menestyksekäs. Singaran piirityksen jälkeen hänen valloitusretkensä kuitenkin pysähtyi, koska imperiumin itälaidalla paimentolaiset hyökkäilivät ja uhkasivat Transoxianan aluetta, joka oli strategisesti tärkeä Silkkitien hallinnan kannalta. Saporin armeija oli lisäksi liian pieni lännestä vallattujen alueiden pitämiseksi hallussa. Hän solmikin rauhan Constantius II:n kanssa. Sopimukseen kuului ajallisesti rajoitettu hyökkäämättömyyssopimus.

Sapor marssi seuraavaksi itään Transoxianaan kohtaamaan nomadeja. Hän murskasi heimot ja liitti näiden alueet valtakuntaansa uutena provinssina. Hän saattoi nykyisin Afganistanina tunnetun aleen valloituksen loppuun. Saporin voiton seurauksena myös sassanidikulttuuri levisi itään, aina Kiinan asti. Sapor ja paimentolaiskuningas Grumbates aloittivat vuonna 359 uuden sotaretken roomalaisia vastaan. Nyt Saporin armeija oli täydessä vahvuudessa ja nomadien tuella hän sai murskavoiton. Yhteensä viisi Rooman provinssia päätyi persialaisille.

Saporin uskontopolitiikka vaihteli uskontokunnittain. Hänen kaudellaan zarathustralaisten Avesta-kirjakokoelma saatiin valmiiksi. Harhaoppisia kuitenkin rangaistiin ja kristittyihin suhtauduttiin nuivasti. Sen sijaan juutalaisilla oli suhteellisen vapaat oltavat. Aikaisempaa ankarampi suhtautuminen kristittyihin oli ilmeisesti reaktio lännessä tapahtuneeseen Rooman kristillistymiseen.

Saporin kuollessa Persian valtakunta oli voimansa tunnossa. Viholliset idässä oli rauhoitettu ja Armenia oli persialaisten vallan alla.

Välikausi (379–498)

Sapor II:n kuolemasta Kavadh I:n (488–531) ensimmäisiin kruunajaisiin vallitsi suhteellinen rauhan kausi lukuun ottamatta ajoittaista kahakointia Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan kanssa. Sassanidien uskontopolitiikka heilahteli tänä aikana edestakaisin, suunnan riippuessa kuninkaasta. Sapor II:n aikana luotu hallintokoneisto pysyi vahvana ja imperiumi toimi suhteellisen tehokkaasti.

Kuollessaan vuonna 379 Sapor II jätti imperiumin velipuolelleen Ardašir II:lle (383–388) ja pojalleen Sapor III:lle (383–388). Ardašir ei kyennyt täyttämään veljensä saappaita ja Saporia riivasi melankolia, joka esti suuret saavutukset. Bahram IV (388–399) oli isäänsä aktiivisempi, mutta ei saavuttanut suuria. Hänen poikaansa Yazdegerd I:tä (399–421) on joskus verrattu Konstantinus Suureen. Konstantinuksen tavoin hän oli ruumiiltaan vahva ja diplomaattisesti taitava, mutta myös opportunisti. Yazdgerdin politiikkaan kuului uskonnollinen suvaitsevaisuus, joka mahdollisti uskonnollisten vähemmistöjen nousun. Kristittyjen kiusaaminen lopetettiin ja hän jopa rankaisi vainoihin osallistuneita ylimyksiä ja pappeja. Hän solmi kestävän rauhan roomalaisten kanssa ja meni naimisiin juutalaisen prinsessan kanssa, joka synnytti hänelle Narsi-pojan.

Yazdegerd I:n seuraaja, hänen poikansa Bahram V (421–438), on paremmin tunnettuja sassanidikuninkaita ja monien myyttien sankari. Myytit säilyivät aina arabivalloituksen jälkeisiin aikoihin saakka. Myös Bahram-e Gurina tunnettu kuningas sai kruunun isänsä äkillisen kuoleman (tai salamurhan) jälkeen. Vuonna 427 hän murskasi idässä nomadikapinan ja laajensi Persian vaikutusvaltaa alueella. Bahramin kuva säilyi vuosisatoja Buharan (nykyinen Uzbekistan) alueen kolikoissa. Bahram V syrjäytti myös Armenian persialaisalueen vasallikuninkaan ja teki Armeniasta provinssin.

Bahram V:n urheudesta, kauneudesta ja voitoista taistelusta roomalaisia, turkkilaisia, intialaisia ja afrikkalaisia vastaan kerrotaan monia tarinoita. Tarinoissa kuvaillaan myös hänen metsästysseikkailujaan ja rakkaustarinoita. Hänen lisänimensä Gur tarkoittaakin villiaasia, joita hän mielellään metsästi. Bahramin aika oli myös kirjallisesti ja musiikillisesti tuotteliasta. Myös urheilu, esimerkiksi poolo, yleistyi hovin huvituksena.

Bahram V:n poika Yazdegerd II (438–457) oli maltillinen hallitsija, mutta hänen uskontopolitiikkansa etenkin kristittyjä kohtaan oli ankarampaa. Valtakautensa alussa hän kokosi armeijan hallinnoimistaan kansoista, mukaan lukien intialaisista liittolaisistaan, ja hyökkäsi Itä-Rooman kimppuun. Roomalaiset olivat rakentamassa linnoituslinjoja persialaisten alueilla lähellä Carrhaeta. Roomalaiset yllätettiin ja Yazdegerd oli saattanut edetä pitkällekin, jos ei olisi tulvinut voimakkaasti. Lopulta vuonna 441 Yazdegerd solmi rauhan keisari Theodosius II:n kanssa. Osana sopimusta imperiumit lupasivat olla linnoittamatta rajaseutuja. Yazdegerd oli ylilyöntiasemassa, mutta ei vaatinut enempää, koska Parthiassa ja Khwarezmiassa oli rauhatonta. Hän kokosi joukkonsa Neishaburissa 443 ja aloitti pitkän hyökkäyksen kapinoineita kidariitteja vastaan. Monien taistelujen jälkeen kidariitit lyötiin ja ajettiin Oksos-joen taakse vuonna 450.

Idän sotaretken aika Yazdegerd II:n epäluulo armeijassa palvelleita kristittyjä kohtaan kasvoi ja heidät karkotettiin armeijasta ja hallinnosta. Myöhempinä vuosinaan hän jatkoi taisteluja kidariitteja vastaan. Hänen seuraajansa oli hänen poikansa Hormizd III (457–459), joka käytti lyhyen hallituskautensa taistelemalla vanhempaa veljeään Peroz I:tä vastaan. Veli voitti ja nousi hallitsijaksi (457–484). Hänen valtakautensa lopulla Persiaa jo aiemmin ahdistelleet hunnit (hefthaliitit, valkoiset hunnit) hyökkäsivät Persian itäosia kahden vuoden ajan. Tämä lisäsi valtakunnan epävakautta. Lopulta hunnit tappoivat Peroz I:n ja etenivät Heratiin. Lopulta vanhaan aatelissukuun Kareniin kuulunut Zarmihr (tai Sokhra) palautti jonkinasteisen järjestyksen ja nosti valtaan Perozin veljen Balashin (484–488). Balash oli maltillinen hallitsija, mutta hän ei reagoinut hunniuhkaan. Neljän vuoden hallituskauden jälkeen hänet sokaistiin ja syrjäytettiin ja hänen veljenpoikansa Kavadh I (488–531) nostettiin valtaan. Kavadh oli innokas uudistusmielinen hallitsija. Kavadh tuki Mazdakin, Bamdadin pojan, perustamaa lahkoa, joka vaati rikkaita jakamaan omaisuutensa ja vaimonsa köyhille. Kavadh yritti ilmeisesti näin saada tukea vahvistuvaa aristokratiaa vastaan. Näiden uudistusten johdosta hänet syrjäytettiin ja karkotettiin Susaan. Kavadh kuitenkin pakeni 498 ja valkoisten hunnien kuningas antoi hänelle turvapaikan.

Djamasp (myös Jamasp tai Zamaspes, 496–498), Kavadhin nuorempi veli, nousi aristokratian tuella valtaan. Hän alensi veroja helpottaakseen kurjaliston asemaa. Hänen valtakautensa kuitenkin päättyi, kun Kavadh I palasi hunnien antaman armeijan kanssa pääkaupunkiin. Djamasp luopui kruunusta veljensä hyväksi.

Toinen kultakausi (498–622)

Toisen kultakauden katsotaan alkaneen Kavadh I:n paluusta valtaan. Hefthaliittien tuella Kavadh hyökkäsi roomalaisia vastaan. Kavadh valloitti useita alueita. Vuonna 505 länsihunnien invaasio Kaukasukselta johti aselepoon roomalaisten kanssa. Sota kuitenkin jatkui myöhemmin. Vuonna 530 hän lähetti armeijan valtaamaan roomalaisen rajakaupungin Daran. Siellä hän kuitenkin kohtasi roomalaisen sotapäällikön Belisariuksen, joka voitti huolimatta miesalivoimastaan. Myöhemmin kuitenkin Kavadhin armeija sai apua vasalliltaan lakhmidikuninkaalta ja Kavadh järjesteli eliittijoukkonsa savaranit uudelleen niin, että Belisariuksen johtamat roomalaiset lyötiin Callinicumin taistelussa vuonna 531.

Kavadh onnistui näin palauttamaan valtakuntansa vakauden ja voittamaan roomalaiset taistelussa. Hän myös perusti monia kaupunkeja ja paransi hallinnoinnin ja verotuksen sääntelyä. Hän ei kuitenkaan koskaan päässyt valkoisten hunnien ikeestä.

Kavadh I:n jälkeen hänen poikansa Khosrau I (myös Anushirvan, 531–579) nousi valtaan. Häntä on pidetty sassanidihallitsijoista ylistetyimpänä. Hän järkeisti verotusta perustuen maaomaisuuksien katselmukseen. Hän myös pyrki kasvattamaan valtakunnan tuloja ja hyvinvointia. Khosrau kehitti armeijaa ja hallintoa ja vahvisti keskushallinnon asemaa näissä asioissa paikallisten mahtimiesten kustannuksella. Bysantin keisari Justinianus I oli maksanut mittavat lunnaat rauhan takeiksi, mutta vuonna 540 Khosrau antoi sopimukselle palttua ja hyökkäsi Syyriaan, missä hän väliaikaisesti miehitti Antiokian. Palaillessaan kotia kohti Khosrau sitten keräsi rahaa monista Bysantin kaupungeista. Justinianus I:n kuoltua Justinus II yritti estää arabien hyökkäilyt Bysantin alueille. Armeniassa puhjenneet levottomuudet antoivat Justinianukselle syyn lopettaa Khosrau I:lle suoritetut vuosittaiset maksut, jotka maksettiin Kaukasuksen solien puolustamisesta. Roomalaiset lähettivät armeijan sassanidien alueille, mutta muun muassa bysanttilaisten keskinäiset erimielisyydet johtivat siihen, että persialaiset valloittivat Daraan kaupungin ja hyökkäsivät Syyriaan. Justinus pyrki nyt rauhaan. Armenian levottomuudet loppuivat ja Khosrau antoi yleisen armahduksen, mikä palautti Armenian sassanidien alaisuuteen.

Vuoden 570 tienolla Khosrau I lähetti armeijan Jemeniin paikallisen kuninkaan pyynnöstä. Tämän seurauksena sassanidit perustivat tukikohdan Arabian niemimaan eteläosaan, josta he kykenivät kontrolloimaan idänkauppaa. Myöhemmin arabialueet pyristelivät irti sassanidien hallinnasta, mutta 598 persialaiset onnistuneesti tekivät alueesta provinssin.

Khosrau I:n kaudella dihqanien (”kyläherrat”) eli maata omistavan maalaisaateliston asema vahvistui. Nämä muodostuivatkin myöhemmin sassanidien paikallishallinnon ja veronkeruujärjestelmän selkärangaksi. Koshrau myös perusti uusia kaupunkeja ja rakensi innokkaasti pääkaupunkiaan. Hän rakennutti kanavia ja kunnosti sotien tuhoamia maatiloja. Hän linnoitti solia ja sijoitti raja-alueen kaupunkeihin alamaisia heimoja puolustamaan valtakuntaa hyökkääjiltä. Hän teki zarathustralaisuudesta valtionuskonnon, mutta hänen uskontopolitiikkansa oli jokseenkin suvaitsevaista.

Koshrau I:n jälkeen kuninkaaksi tuli Hormizd IV (579–590), jonka kaudella valtakunnan menestys jatkui. Hänen jälkeensä Khosrau II:n (590–628) kaudella valtakunta kriisiytyi sotapäällikkö Bahram Chobinin (eli vastakuningas Bahram VI:n) kapinoinnin takia, mutta Khosrau II onnistui palauttamaan järjestyksen. Khosrau käytti hyväkseen Bysantin valtakunnan sisällissotaa ja lähti täysimittaiseen valloitussotaan. Jerusalem, Damaskos ja Egypti vallattiin. Vuonna 626 slaavit ja avaarit piirittivät Konstantinopolia persialaisten tuella. Tähän ekspansion aikaan sijoittui myös kulttuurillisen kukoistuksen kausi, jolloin persialainen taide, musiikki ja arkkitehtuuri olivat kukkeimmillaan. Bysantin valtakunta sen sijaan oli romahduksen partaalla ja sassanidit pääsivät lähes tavoitteeseensa palauttaa akemenidien valtakunnan rajat.

Romahdus (622–651)

Katso myös: Bysantin–sassanidien sota (603–628)

Sassanidien valtakunta vuonna 632 viimeisen kuninkaan noustessa valtaistuimelle.

Khosrau II:n sotaretki tuotti aluksi tulosta. Kesällä 622 Bysantin keisari Herakleios hyökkäsi Anatoliaan, missä voitti persialaisen armeijan. Bysantin menestys huipentui Niniven taistelussa 627. Herakleios eteni Mesopotamiaan ja läntiseen Persiaan. Persian ylimystö syöksi Khosraun vallasta ja surmasi hänet. Sassanidit menettivät Bysantilta valtaamansa alueet Egyptissä ja Suur-Syyriassa.

Murhaa seurasi sisällissota ja kaaos. Seuraavan neljäntoista vuoden aikana Persiassa oli kaksitoista kuningasta, ja keskushallinto heikkeni. Keväällä 632 Khosrau I:n lapsenlapsi Yazdegerd III nousi valtaistuimelle vain kahdeksanvuotiaana. Vuonna 641 arabikenraalit alkoivat lyödä persialaistyylisiä kolikoita, ja 648 tätä tapahtui myös Darabissa, joka oli yksi sassanidien hallituskaupungeista. Yazdegerd pakeni itään Khorasanin provinssiin, missä tämä viimeinen sassanidikuningas surmattiin Mervissä 651. Persia oli tällöin arabitaustaisten kenraalien hallussa, joiden nimet viittasivat persialaiseen sukutaustaan. Damaskoksessa vaikuttanut Muawija saavutti lopulta myös Persiassa hallitsijan aseman uskovien suojelijana.

Lähteet

• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)