Rauhansanalaisuus

Lestadiolaisuuden sukupuu. Ei sisällä kuolleita haaroja.

Rauhansanalaisuus on lestadiolaisen herätysliikkeen suuntaus, joka tunnetaan myös nimityksillä pikkuesikoisuus tai Rauhan Sana -lestadiolaisuus. Tämä lestadiolaisuuden haara sai alkunsa Amerikassa erkaantumalla esikoislestadiolaisista vuonna 1903. Suomessa ryhmä erkani lestadiolaisuuden pääsuunnasta vanhoillislestadiolaisuudesta vuonna 1934, liittyen esikoislestadiolaisista Amerikassa vuonna 1903 erkaantuneeseen pikkuesikoisuuteen. Tämän vuoksi liikettä kutsutaan myös pikkuesikoisuudeksi.

Pikkuesikoisiin liittyivät tätä ennen Amerikassa myös Amerikan uusheränneet ja vanhoillislestadiolaisista 1927–1928 erkaantuneet kirkkokuntalaiset eli entiset suurseuralaiset, joista monet olivat haalilaisia. Liikkeen kattojärjestö on Lähetysyhdistys Rauhan Sana (LYRS) ja sen ruotsinkielinen sisaryhdistys Laestadianernas Fridsföreningars Förbund (LFF). USA:ssa ja Kanadassa rauhansanalaisilla eli pikkuesikoisilla ovat kirkot nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC). ALC:t ovat ryhmittyneet liberaaleiksi ja konservatiiveiksi, mutta konservatiivit ja liberaalit pitävät kuitenkin ohutta yhteydenpitoa. Karkeasti arvioiden Euroopassa ruotsinkielinen LFF on konservatiivisempi järjestö ja suomenkielinen LYRS liberaalimpi järjestö.

LYRS järjestää vuosittain valtakunnalliset kesäseurat nimeltä Suvijuhlat. LFF:n vaikutuspiiriin kuuluu yhdeksän rukoushuone- tai rauhanyhdistystä joista suurin osa sijaitsee Kokkola-Pietarsaaren talousalueella. Ähtävän ja Larsmon rukoushuoneyhdistykset järjestävät vuorovuosin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla suuret seurat, joihin osallistuu noin 6 500 henkilöä .

Rauhansanalaisia oli rauhansanalaisen lestadiolaisuuden tutkijan, kirkkohistorian professori Jouko Talosen arvion mukaan vuonna 2016 noin 23 000 henkilöä, joista Suomessa heitä oli noin 10 000. Rauhansanalaisuus oli yhä vuonna 2012 kolmanneksi suurin lestadiolaisryhmä maailmassa. Vuonna 2012 suurin lestadiolaisryhmä maailmassa oli vanhoillislestadiolaisuus noin 115 000 henkilöllä. Toiseksi suurin lestadiolaisryhmä maailmassa oli vuonna 2012 esikoislestadiolaisuus noin 24 000 henkilöllä. Neljänneksi suurin oli töröläläisyys noin 4 000 henkilöllä.

Synty

Pikkuesikoisuuden eli rauhansanalaisuuden perustajan voidaan katsoa olevan John Lumijärvi, jonka johdolla pikkuesikoisuus erkani esikoislestadiolaisuudesta 1902–1903 Amerikassa. Esikoislestadiolaisuuden pääsuuntausta Amerikassa johti tuolloin Olli Matoniemi. Tuon hajaannuksen jälkeen Amerikan uusheränneet liittyivät John Lumijärven johtamaan pikkuesikoisuuteen.

Vuodesta 1908 lähtien osa Amerikan vanhoillislestadiolaisista ryhtyi järjestämään "suuria seuroja" yhdessä pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa. Suurseuratoimintaan mukaan lähteneitä vanhoillislestadiolaisia ryhdyttiin kutsumaan "suurseuralaisiksi". Suurseuralaisia kutsuttiin joskus myös "haalilaisiksi" koska heistä monet olivat entisiä haalilaisia.

Suurseuralaiset perustivat vuonna 1927 yhdessä pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa Amerikassa kirkkokunnan nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC), jonka seurauksena kirkkokuntaan mukaan lähteneet suurseuralaiset erkaantuivat vanhoillislestadiolaisuudesta ulkonaisestikin 1927–1928. Pikkuesikoisten ja uusheränneitten kirkkokuntaan mukaan lähtenyttä vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunutta ryhmää kutsuttiin kirkkokuntalaisuudeksi ("federation"). Kirkkokuntalaiset siis liittyivät pikkuesikoisuuteen.

Tuolloin myös Norjan ja Ruotsin lundbergilaiset ja Norjan Vesisaaressa kauan erillään ollut Ananias Brunen ryhmä liittyivät yhteen pikkuesikoisten kanssa. Ananias Brunen ryhmää Juhani Raattamaa kutsui aikoinaan harhaoppiseksi eriseuraksi, mutta uusheräyksen perustaja Pietari Hanhivaara katsoi sen edustavan oikeaa uskoa Vesisaaressa.

Osa Suomen, Ruotsin ja Norjan vanhoillislestadiolaisista erkaantui vanhoillislestadiolaisuudesta Pauli Rantalan johdolla vuonna 1934 nimikkeellä "rauhansanalaisuus", liittyessään hengelliseen yhteyteen Amerikan pikkuesikoisten kanssa. "Rauhansanalaisuus" sai nimensä julkaisemansa lehden nimen mukaan. Rauhansanalaiset siis liittyivät pikkuesikoisiin ja pikkuesikoiset liittyivät rauhansanalaisiin. Niinpä rauhansanalaiset ovat pikkuesikoisia ja pikkuesikoiset ovat rauhansanalaisia.

Vanhoillislestadiolaisuus järjestäytyi Suomessa 1910-luvulla Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseksi (SRK). Järjestön toimisto tuli Ouluun. Organisoituminen asetteli uudelleen liikkeen sisäiset voimasuhteet ja toimintatavat. Aikaisempi, lestadiolaisten "seurakuntien" luonnollisten yhteydenpidon sijaan tuli yhteydenpito ja asioiden hoitaminen SRK:n johtokunnan kautta. Tämä aiheutti murrosajan, johon liike ei ollut opillisesti ja hallinnollisesti valmistautunut, ja jonka aikana liike hajaantui. Organisointi toi esiin kysymyksiä, joihin toiset vastasivat soveltamalla eksklusiivista seurakuntaoppia ja toiset korostamalla paikallisseurakuntien itsenäistä päätäntävaltaa. Uudelleenorganisointi vaikutti välittömästi tilanteen, jossa Tornionlaakson, ja sitä myötä Pauli Rantalan ja hänen tukijoidensa, vaikutus pieneni.

Hajaannuksen viimeisen näytöksen taustalla on 1920-luvun Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaisuuden hajaannus (1928). Kyseisen skisman osapuolet olivat heidemanilaisuus ja kirkkokuntalaisuus (suurseuralaisuus). Tornionlaakson saarnaaja Pauli Rantalalla oli yhteydet Amerikan suurseuratoiminnassa (1908...) mukana olleisiin eri lestadiolaisryhmien edustajiin, joita kutsuttiin yhteisnimellä suurseuralaiset. Pastori Oskari Jussilalla oli yhteydet Amerikan heidemanilaisiin nuoren pastori Paul Heidemanin kautta 1920-luvulla. Oskari Jussila ei kuunnellut ystävänsä Pekka Tapanisen neuvoa (1925) viestittää Suomesta hyväksyntää molempien ryhmien jäsenille, vaan valitsi näistä vain heidemanilaisuuden.

Vuonna 1928 perustetun Amerikan Suomalaisen Apostolis-Luterilaisen Kirkkokunnan edustajat kutsuivat Suomesta saarnaajia. SRK:n johtokunta 10. tammikuuta 1932 kokouksessaan kielsi saarnaajia lähtemästä perustellen päätöstä sillä, että kutsu oli tullut heidän näkemyksensä mukaan "henkilöiltä, jotka olivat lähteneet ulos kristittyjen rakkaudesta" tarkoittaen mitä ilmeisimmin kutsujien kuulumista kirkkokuntalaisiin. Suomen vanhoillisuuden vähemmistö asettui vastoin SRK:n päätöstä kirkkokuntalaisten ja Amerikkaan saarnamatkalle lähteneiden saarnaajien puolelle. Suomessa hajaannus tapahtui vuonna 1934. Vähän hajaannuksen jälkeen vähemmistö perusti Rauhan Sana -lehden, josta suuntaus on saanut nykyisen nimensä.

Rauhansanalaisuuden toinen nimitys "pikkuesikoisuus" juontaa juurensa Amerikan esikoislestadiolaisuuden hajaannukseen vuonna 1903. "Lannavaaran esikoiset" (pikkuesikoiset) eivät hyväksyneet "Jellivaaran esikoisten" (isoesikoiset) auktoriteettia ja olivat omana ryhmänään, kunnes tekivät sovinnon vanhoillisten kanssa vuonna 1908 suurissa seuroissa (nimitys suurseuralaisuus). Suurseuralaisten joukko uusheränneineen ja pikkuesikoisineen ei täysin sulautunut vanhoillisuuteen, sillä vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyi myös paljon vastustusta suurseuralaisuudelle ja kaikelle yhteistyölle uusheränneitten ja pikkuesikoisten kanssa. Pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa tehtävää yhteistoimintaa Amerikassa vastustavien vanhoillislestadiolaisten yksi keskeisimmistä saarnaajista oli pastori Heideman.

Suurseuralaisuus, kirkkokuntalaisuus ja rauhansanalaisuus poikkesivat opillisesti vanhoillislestadiolaisuuden valtavirrasta muun muassa siten, että näkyvin vanhoillislestadiolaisuudesta poikkeava oppi oli liberaali muita oppeja hyväksyvä ja tällä tavalla eri lestadiolaissuuntien yhdistymistä ajava opetus, jollainen oppi oli myös esikoislestadiolaisista 1903 erkaantuneilla pikkuesikoisilla eli Lannavaaran esikoisilla, ja suuressa hajaannuksessa erkaantuneella uusheräyksellä.

Organisaatiotasolla varsinaista virallista erkaantumista SRK:n yhteydestä tapahtui hyvin pienissä määrin, koska suurin osa niistä joita alettiin kutsua "rauhansanalaisiksi", olivat seurakuntia, jotka eivät olleet mukana SRK:n toiminnassa virallisina jäseninä, eivätkä siten myöskään voineet erota virallisessa mielessä. Hajaannus oli siis enimmäkseen alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan ja lähes kaikki Suomen ruotsinkieliset vanhoillislestadiolaiset menivät pikkuesikoisuudelle. Paikallista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä. Tämän perusteella rauhansanalaiset eli Lannavaaran esikoiset yleensä katsovat jatkaneensa alkuperäistä lestadiolaisuutta, kuten kaikki muutkin lestadiolaisuuden haarat omasta mielestään, lukuun ottamatta ehkä uuttaheräystä, jonka oli tarkoituskin olla uusi verrattuna "mädäntyneeseen" vanhaan lestadiolaisuuteen.

Vuosien 1945—1946 vaihteessa Suomessa yritettiin sovintoa vanhoillisuuden ja pikkuesikoisten välillä. Sovinto näytti hetkeksi syntyneen, mutta raukesi uudelleen riitoihin. Vaikka rauhansanalaisuus näyttäytyy liberaalimpana, niin sen alkuvaiheessa tunnusomaista oli vanhoillisia tiukempi opetuksen, neuvon ja nuhteen korostus.

Nykytila

Rauhansanalaisia on Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa noin 16 000–19 000. Pohjois-Amerikassa toimii rauhansanalaisten kirkkoja nimellä Apostolic Lutheran Church, joilla on kannattajia yhteensä noin 6 000–7 000. Amerikassa rauhansanalaisuuden kannatus on siis suorastaan romahtanut huippuvuosista, jolloin Amerikassa oli 15 000–16 000 kirkkokuntalaista. Suomessa rauhansanalaisia on noin 7 000. Rauhan sana on nykyisin suurin lestadiolaisuuden suunta Ruotsissa. Siellä kannattajia noin 3 000–5 000. Amerikassa rauhansanalaisuuden piirissä vaikuttaa elämäntavoissa liberaalimpi ja konservatiivisempi suuntaus, jotka kuitenkin pitävät löyhää yhteyttä keskenään.

Lisäksi Apostolic Lutheran Churchia kohtasi ulkonainenkin hajaannus 2010-luvun alussa, jolloin siitä erkani ryhmä nimeltä andersonilaisuus Steven E. Andersonin johdolla. Tämä uusi rauhansanalaisuuden suuntaus perusti kirkon nimeltä Grace Apostolic Lutheran Church (GALC). Andersonilaiset uskovat uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa.

Rauhansanalaisuus julkaisee lehteä nimeltä Rauhan Sana. Sen levikki on noin 2 800 kappaletta. Amerikassa rauhansanalaiset julkaisevat Christian Monthlya. Liike järjestää vuosittain suvijuhlat, jonka pitopaikka vaihtelee. Laulukirja on Siionin matkalaulut ja se on tehty yhteistyössä uusheräyksen kanssa. Ryhmän kuoro on Toukomettiset ja se on toiminut 1980-luvun alusta saakka. Rauhansanalaisia on ainakin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, USA:ssa ja Kanadassa.

Vuonna 2012 rauhansanalaisuus oli kolmanneksi suurin lestadiolaisuuden ryhmä maailmassa noin 21 000 henkilöllä, joka on noin kolmetuhatta vähemmän kuin vuonna 2001. Suurin lestadiolaisuuden haara oli vuonna 2012 vanhoillislestadiolaisuus noin 115 000 henkilöllä. Toiseksi suurin lestadiolaisuuden haara vuonna 2012 oli esikoislestadiolaisuus noin 24 000 henkilöllä. Rauhansanalaisuuden jälkeen suuruusjärjestyksessä seuraavana on huomattavasti pienempi töröläläisyys vain noin 4 000 henkilöllä vuonna 2012.

Levinneisyys

Rauhansanalaisuuden alueellinen levinneisyys Suomessa vuonna 2007.
Toimintaa vähintään:

  Kuukausittain

  Vuosittain

Suomessa rauhansanalaisuus on levinnyt erityisesti Tornionlaaksoon. Myös ruotsinkielinen Pohjanmaa on suunnan kannatusalueita. Suomenkielisellä rauhansanalaisuudella on kannatusta erityisesti seuraavilla paikkakunnilla: Anetjärvi, Enontekiö, jonka kahdesta yhdistyksestä toinen toimii Palojoensuulla, Espoo, Himanka, jossa toimivat sekä Himangan että Pahkalan paikallisyhdistykset, Kalajoki, Kaulinranta, Kiiminki, Kiviranta, Kokkola, Muonio, jossa toimivat sekä Muonion, että Ylimuonion paikallisyhdistykset, Oulu, Pello, Raahe, Rautio, Rovaniemi, Vaattojärvi ja Ylivieska. Ruotsinkielisen rauhansanalaisuuden kannatus on merkittävintä seuraavilla paikkakunnilla: Luoto, jossa sijaitsee kolme liikkeen rukoushuonetta: Bosund, Näs ja Risöhäll, Pedersören kunta, jossa sijaitsee Kållbyn rukoushuone, Pietarsaari, jossa on Skutnäsin rukoushuone, Kokkola, jossa on Närvilän rukoushuone, Ähtävä, jossa on Punsarin rukoushuone, Vaasa sekä Helsinki.

Ruotsissa "rauhansanalaisilla" eli itälestadiolaisilla on seuraavat rukoushuoneyhdistykset: Bodens fridsförbund, Gällivare och Malmbergets fridsförbund, Haparanda fridsförbund, Hietaniemi fridsförbund, Juhonpieti/Erkheikki fridsförbund, Juoksengi fridsförbund, Kiruna fridsförbund, Korpilombolo fridsförbund, Kuttainens fridsförbund, Liviöjärvi fridsförbund, Luleå fridsförbund, Pajala fridsförbund, Sattajärvi fridsförbund, Svansteins fridsförbund sekä Övertorneå fridsförbund.

Amerikassa ALC toimii seuraavissa osavaltioissa: Arizona (yksi seurakunta), Etelä-Carolina (kaksi seurakuntaa), Etelä-Dakota (kaksi seurakuntaa), Kalifornia (kaksi seurakuntaa), Florida (yksi seurakunta), Massachusetts (kaksi seurakuntaa), Michigan (16 seurakuntaa), Minnesota (12 seurakuntaa), New Hampshire (yksi seurakunta), Pohjois-Carolina (yksi seurakunta), Pohjois-Dakota (kaksi seurakuntaa), Oregon (kolme seurakuntaa) ja Washington (seitsemän seurakuntaa). Kanadassa ALC toimii Albertassa (yksi seurakunta), Brittiläisessä Kolumbiassa (kaksi seurakuntaa) ja Ontariossa (yksi seurakunta).

Rauhansanalaiseen lestadiolaisuuteen kuuluvat kirkot (ALC) ja yhdistykset tekevät lähetystyötä seuraavissa kohteissa: LYRS tekee lähetystyötä Virossa ja Keski-Ruotsissa, LFF Jaamassa Venäjän Inkerinmaalla ja ALC Afrikan Ghanassa, Keniassa, Liberiassa, Nigeriassa, Etelä-Afrikassa ja Togossa, Aasian Myanmarissa, Intiassa, Filippiineillä, Sri Lankassa ja Vietnamissa, Keski-Amerikan Guatemalassa ja Euroopassa Venäjällä.

Katso myös

• Apostolic Lutheran Church
• Lestadiolaisuus

Lähteet

• Pekka Tapaninen: Oskari Heikki Jussila (1888-1955). Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies. STUDIA HISTORICA SEPTENTRIONALIA 52, 2007. ISBN 978-952-9888-31-3
• Talonen, Jouko: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Lestadiolaisuuden hajaannukset (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X Teoksen verkkoversio.
• Hepokoski, Warren: The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861-2000 2002. Warren Hepokoski. Viitattu 31. heinäkuuta 2012. (pdf-versiossa on sivunumerot) (englanniksi)
• Talonen, Jouko: Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannukset. Lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talosen luento (Virtuaalikirkon videoimana ja arkistoimana). Laestadiuksen perintö ja perilliset - seminaari Oulussa 4.-5.10.2012 5.10.2012. Oulun hiippakunta, Pohjoinen kulttuuri-instituutti ja Oulun ev.-lut. seurakunnat. Viitattu 7. lokakuuta 2012.

Aiheesta muualla

• Lähetysyhdistys Rauhan Sanan kotisivu
• Apostolic Lutheran Church
• Etelä-Suomen rauhan sana
• Laestadianernas Fridsföreningars Förbund
• lestadiolaisuus.info: Rauhansanalaisuus
• Uskonnot Suomessa: Lähetysyhdistys Rauhan Sana