Proosaruno

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Proosaruno on säkeisiin jakamaton eli proosan muotoon asemoitu runo. Modernin proosarunon isänä pidetään ranskalaista Charles Baudelairea. Hänen teoksensa Pariisin ikävä (1869) teki proosarunoudesta suosittua.[1] Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla läpimurtonsa tehneistä kirjailijoista proosarunoja ovat julkaisseet muun muassa Risto Ahti, Väinö Kirstinä, Jyrki Pellinen, Mirkka Rekola, Kalevi Seilonen ja Marja-Liisa Vartio.

2000-luvulla on Suomessa alettu puhua uudesta proosarunobuumista, jonka keskeisiä vaikuttajia ovat olleet Markku Paasonen ja Saila Susiluotolähde?.

Ensimmäisenä proosarunoteoksena pidetään Aloysius Bertrandin teosta Yön Kaspar,[2] mutta ainakin se toi lajin Ranskan kirjallisuuteen[3] .

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Haapala, Vesa ym.: Särmä. Suomen kieli ja kirjallisuus, s. 147. Otava, 2016. ISBN 978-951-1-28914-2
  2. ↑ Kristian Blomberg, 21. vuosisadan viisastenkivi. Parnasso 5/2013 s. 56–57
  3. ↑ Aloysius-Bertrand Britannica.com, viitattu 23.4.2023 (englanniksi)
Tämä kirjallisuuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Proosaruno&oldid=21472450”