Liegnitzin taistelu
| Liegnitzin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Liegnitzin taistelu piirroksessa vuodelta 1353.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
Mongolien vastainen liittouma: |
|||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
20 000 |
30 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
Tuhansia kaatuneita |
Ei tunneta | ||||||
Liegnitzin taistelu käytiin mongolien ja liittoutuneiden eurooppalaisten välillä 9. huhtikuuta 1241. Taistelu oli osa mongolien harhautusliikettä, jonka tehtävänä oli viedä huomio sotaretken pääkohteesta Unkarista. Taistelussa Sleesian herttuan Henrik II:n johtamat liittoutuneet eurooppalaiset joukot kärsivät tappion mongolien sivujoukolle. Taistelua seurasi muutamaa päivää myöhemmin Muhin taistelu mongolien pääjoukon hyökätessä Unkariin.
Voittamistaan taisteluista huolimatta mongolit eivät kuitenkaan jääneet Eurooppaan vaan vetäytyivät takaisin Mongoliaan sisäisistä valtataisteluista johtuen sekä Ögödei-kaanin kuoleman vuoksi. Mongolit eivät enää myöhemmin edenneet pidemmälle Eurooppaan.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eurooppalaiset saivat tietää mongoleista komentaja Sübedein johtaessa sotaretkeä Venäjälle. Kiovan Rus tuhoutui mongolien käsissä vuonna 1240. Vuonna 1241 mongolit ottivat hyökkäyksensä kohteeksi Unkarin, jonka kuningas Bela IV oli antanut turvapaikan mongolien tieltä paenneille kumaaneille. Mongolivaltakunnalla oli tehokas vakoilijaverkosto ja he olivat todennäköisesti perillä Euroopan hajaannuksesta, jonka aiheutti keisari Fredrik II:n ja paavin välinen selkkaus. Kuitenkin tästä selkkauksesta huolimatta Euroopan hallitsijat olivat osanneet odottaa mongolien hyökkäystä ja olivat varautuneet siihen. Bela IV, Böömin kuningas Venceslaus I, Sleesian Henrik II Hurskas ja kolme muuta Puolassa sen hajoamisen jälkeen valtaan noussutta ruhtinasta sekä joukko vähäisempiä vaikuttajia olivat muodostaneet keskenään mongolien vastaisen liittokunnan.[1]
Puolalaisista ruhtinaista merkittävin Henrik II johti liittouman noin 20 000:n miehen armeijaa, johon kuului puolalaisruhtinaiden pakkovärvättyjä, temppeliherroja, johanniittoja, Saksalaisen ritarikunnan varustama huomattava joukko ja joitakin vapaaehtoisia, kuten Sleesian baijerilaisia kullankaivajia. Koottu armeija kokoontui Liegnitzin eli nykyiseen Legnicaan Puolassa odottamaan vahvistuksia Venceslausilta. Sübedei johti 150 000:n mongolin armeijaa, jonka pääasiallinen kohde oli kuitenkin Unkari. Armeijan pääjoukko eteni Unkariin, ja Puolaan lähetettiin 30 000;n sotilaan joukko kahdessa osastossa johtajinaan Baidar ja Kadan.[1]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Baidar tuhosi Krakovan varuskunnan, eteni tämän jälkeen kohti Breslauta ja yhdistyi Kadanin johtaman osaston kanssa. Mongolien saapuessa Liegnitziin Venceslaus oli vain päivämatkan päässä, jolloin Sleesian Henrik II:n joukkojen määrä olisi noussut noin viiteen tuhanteen. Henrik ei kuitenkaan ollut tästä tietoinen ja päätti ryhtyä taisteluun ennen vahvistusten saapumista. Henrik jakoi armeijansa ilmeisesti neljään osastoon, joista ensimmäisessä olivat baijerilaiset kullankaivajat ja muut talonpojat, toisessa Suur-Puolan joukot, kolmannessa Oppelnin ja Saksalaisen ritarikunnan joukot ja neljännessä Henrikin omat sleesialaiset joukot ja palkkasoturit.[1]
.jpg)
Kuvaukset itse taistelusta 9. huhtikuuta 1241 ovat sekavia. Mongolit tekivät ilmeisesti yllätyshyökkäyksen vetäen vastustajansa väijytykseen. Mongolien suosima taktiikka oli teeskennellä pakoa, jota seuraava vihollinen piiritettiin. Henrik lähettikin mongolien perään ratsuväkensä luulleen ilmeisesti vastassaan olevan suhteellisen pienen armeijan. Tällöin esiin tulivat kuitenkin mongolien sivustat, jotka eristivät ratsuväen Henrikin muista joukoista. Taistelukuvausten mukaan mongolit käyttivät vihollistensa hämäämiseen myös savua, joka saattaa viitata mongoleille tutun ruudin käyttöön. Suurin osa mongolien vastaisen liittouman armeijasta sai surmansa.[1]
Surmansa sai myös Henrik II Hurskas ja Määrin Bolesław Dypoldowic.[2] Kuolleet laskeakseen mongolit leikkasivat ruumiilta korvat ja Liegnitzin taistelun jälkeen heidän sanotaan vieneen mukanaan yhdeksän säkillistä irtokorvia.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mongolien hyökkäys Puolaan oli onnistunut harhautusliike, joka veti liittouman huomion mongolien pääasiallisesta kohteesta Unkarista.[1] Käytyään joitakin kahakoita Wenceslasin joukkojen kanssa mongolit siirtyivät Määrin kautta Unkariin, jossa he yhdistyivät pääjoukon kanssa.[2]
Unkarissa Sübedein johtamat mongolit murskasivat unkarilaiset 11. huhtikuuta 1241 Muhin taistelussa. Euroopassa pelättiin jo pahinta, mutta voittojensa jälkeen mongolit lähtivät monien ihmetykseksi takaisin Mongoliaan. Ögödei-kaani oli kuollut samana vuonna, ja Karakorumissa käytiin vallanperimystaistelua. Myös muut syyt kuten edessä oleva vuoristoinen maasto ja runsaat tasangon pehmittäneet sateet vaikuttivat mongolien vetäytymiseen. He olivat kärsineet tappioita kahdessa taistelussa, valtavalle hevosjoukolle oli vaikea saada rehua ja he kokivat jo rankaisseensa Unkarin kuningasta riittävästi. Heillä oli kuitenkin ollut suunnitelmia Italian ja Saksan ruhtinaskuntien varalle. Mongolit eivät luopuneet Etelä-Venäjän alueen hallinnasta Kultaisen ordan avulla, mutta he eivät enää myöhemmin edenneet pidemmälle Länsi-Eurooppaan vaan keskittyivät valloittamaan Kiinaa ja Lähi-itää. Sittemmin mongoleja ei nähtykään Euroopassa enää pelkkänä uhkana, vaan myös esimerkiksi mahdollisina liittolaisina muslimeja vastaan.[1]