Lavea suppea etuvokaali
| IPA | [i] |
| X-SAMPA |
i |
| IPA – Unicode | U+0069 |
|
|
|
Lavea suppea etuvokaali on vokaaliäänne, joka esiintyy useimmissa kielissä. Suomessa se kirjoitetaan i-kirjaimella, ja se esiintyy itsenään sekä lyhyenä että pitkänä ja se muodostaa kaikkien muiden vokaalien kanssa diftongeja. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa eli IPA:ssa sen merkki on [i]. Lavea suppea etuvokaali on yksi 16 kardinaalivokaalista.[1]
Ääntäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vokaalia [i] määrittävät seuraavat foneettiset piirteet:
- Vokaali on etinen, koska kielen massa suuontelossa on suhteellisen edessä.
- Vokaali on suppea, koska kielen korkein kohta on lähes kitalaessa, muttei kuitenkaan niin lähellä, että syntyisi konsonantti.
- Vokaali on lavea, koska huulten asento on soikea, ei pyöreä. Huulet pyöristämällä saadaan [y]-vokaali.
[i]-vokaali on ääntämykseltään lähes, ja joissain kielissä täysin, identtinen soinnillisen palataaliapproksimantin eli [j]-äänteen kanssa. Se, kumpaa symbolia missäkin tilanteessa käytetään, menee kielikohtaiseksi määrittelyasiaksi. Nyrkkisääntönä on se, että [j]:tä käytetään merkitsemään äännettä, kun se toimii muiden konsonanttien tavoin, ja [i]:tä, kun se toimii vokaalin tavoin. Se, mitä "konsonanttien tavoin" tai "vokaalien tavoin" tarkalleen ottaen tarkoittaa on kielikohtaista ja menee fonemiikan puolelle sekä ajoittain kiistelyksi fonetiikkojen keskuudessa. (Täytyy myös pitää mielessä että äänne, jota kirjoitetaan [j]-merkillä, ei välttämättä ole puheessa puhdas approksimantti, vaan saattaa mennä [ʝ]-frikatiivin puolelle.)
Esiintyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lavea suppea etuvokaali [i] esiintyy valtaosassa kielistä, muttei ihan kaikissa. Suomessa se esiintyy sekä pitkänä että lyhyenä vokaalina: kiitin [kiːtin].
Latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä äänne useimmiten kirjoitetaan i-kirjaimella (joka latinassa merkitsi sekä [i]:tä että [j]:tä), mutta merkittävänä poikkeuksena on englanti. Pitkä /iː/ esiintyy kaikissa englannin murteissa, mutta sitä harvoin kirjoitetaan ⟨i⟩-kirjaimella, sillä suuren vokaalisiirtymän takia englannin "pitkä i" muuttui /aɪ/-diftongiksi (esimerkiksi price /praɪs/), kun taas "lyhyt i" on hieman keskisempi lavea lähes suppea lähes etinen vokaali /ɪ/ (esimerkiksi kit /kɪt/). Sen sijaan englanti käyttää /iː/-foneeminsa merkitsemiseen ⟨e⟩-kirjainta (jonka englanninkielinen nimi itsessään lausutaan /iː/) sekä ⟨ee⟩, ⟨ea⟩, ⟨ei⟩ ja ⟨ie⟩-merkintöjä: fleece /fliːs/, fleas /fliːz/, seize /iːz/, piece /piːs/. Tämä englannin "pitkä E-äänne" (long e, [iː]) eroaa lyhyestä iistä ([ɪ]) sekä pituudensa että laadunsa kohdalla, esimerkiksi sanaparissa beat [biːt] ja bit [bɪt], mutta useimmissa aksenteissa laatu on merkittävämpi ero: [bit] tulkitaan todennäköisemmin beatiksi kuin bitiksi. Joissain aksenteissa lyhyt [i] esiintyy sanan lopussa /ɪ/-foneemin allofonina: happy [hæpi].
Kyrillistä aakkostoa käyttävissä kielissä [i]-vokaali kirjoitetaan useimmiten и-kirjaimella, esimerikisi venäjän sanassa или [ˈilʲɪ]. Venäjässä, kuten monissa slaavilaisissa kielissä, tehdään ero [i]-vokaalin ja suppean keskivokaalin [ɨ]:n (ы-kirjain) välillä, esimerkiksi sanaparissa бить/быть [bʲitʲ]/[bɨtʲ]. Ukrainassa taas и merkitsee [ɨ]-äännettä ja [i] merkitään kyrillisellä і-kirjaimella, kuten myös valkovenäjässä.
Kieliä joissa ei esiinny [i]-vokaalia ovat esimerkiksi jiddiš (jonka 1900-luvun standardisoidussa variantissa esiintyy [ɪ]), kaukasiassa puhuttu adygen kieli (jossa on vain kolme keskivokaalia [ə], [ɐ], [aː]) sekä jotkut muut kaukasian kielet, ja arapaho, joka jiddišin kaltaisesti käyttää [ɪ]:tä [i]:n paikalla.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ IPA i-charts (2023) International Phonetics Association. Viitattu 12.3.2023. (englanniksi)
