Kristinuskon kritiikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Kristinuskon risti
Teologia
Läntinen
Itäinen
Restorationismi
Muuta aiheesta
Osa artikkelisarjaa
Uskontokritiikki

Kristinuskon kritiikki on kristinuskon arvostelua. Luonnontieteiden kasvun lähdettyä länsimaissa 1600-luvulla nousuun kirkko ja Raamattu tulivat sivistyneistön arvostelun kohteeksi.[1]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hermann Samuel Reimarus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teologi Hermann Samuel Reimarus kiinnitti postuumisti julkaistuissa teoksissaan huomiota siihen, että Raamatun kertomuksia on mahdoton sovittaa yhteen luonnontieteellisen todellisuuskäsityksen kanssa. Hänen mukaansa tekstien ennakkoluuloton lukija huomaa, että Raamattu on ”vanhojen satujen kokoelma”, se on ”hulluuden ja pahuuden historia”, kiihkomielien kirjoittama ja ”täynnä pappien petoksia”. Koska Raamattu perustuu valehteluun, koko kristinusko on suurelta osin petosta. Raamattu on kokoelma satuja, murhenäytelmiä ja turhia tarinoita. Deismin kannattajana Reimarus ehdotti, että uskonto tulisi tulkita luonnon näytelmäksi ja ainoa jumala, josta voidaan puhua, on kaikkeuden tapahtumiin puuttumaton luojajumaluus.[1]

Friedrich Nietzsche

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Friedrich Nietzschen uskontokritiikki

1800-luvun lopulla saksalainen ajattelija Friedrich Nietzsche vastusti kirjoituksissaan ankarasti kristinuskoa.[2] Raamattua tai kristinuskoa ei tarvitse hänen mielestään edes enää perustella järkiperustein.[3] ”Nyt ratkaisee makumme kannanoton kristinuskoa vastaan, eivät enää meidän perusteemme.”[4] Nietzsche asetti vastakkain kristillisen käsityksen moraalista ja siitä vapautuneen ihmisen oman moraalin. Hän väitti, että kristinusko on yksilöä alistava ja riistävä uskonto. Länsimaisen ihmisen tulee kasvaa ulos perusteettomista määräyksistä.[2] Nietzschen mukaan ”kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt”.[5] Hän asetti tavoitteekseen kristinuskon perkaamiseen pois eurooppalaisesta kulttuurista.[6] ”Milloin saamme luonnosta poistetuksi kaiken jumalallisen! Milloin saamme käydä luonnollistamaan itseämme, ihmisiä, puhtaalla, jälleen löydetyllä, jälleen lunastetulla luonnolla!”[3]

Nietzschen mukaan synnin käsite on pappien apuväline ihmisten alistamisessa. Synnistä puhuminen pakottaa ihmiset nöyristelemään kuvitellun jumalan edessä. Hyvät ihmiset joutuvat katumaan aivan tavallisia elämän asioita. Heidät pakotetaan katumaan itsenäisyyttään ja arvokkuuttaan. He joutuvat katumaan omaa itseään ja itsenäistymistään keskenkasvuisesta aikuiseksi. Raamattu väittää Nietzschen mukaan synnin olevan vain sitä, että jumalan kunniaa loukataan. Synti on pelkkä majesteettirikos. Jumala on pikkumainen hirmuvaltias, joka antaa armoa vain nöyristelijöille. Näin rikotaan ihmisen vapautta vastaan ja turmellaan humanismin perintö, jonka kreikkalainen filosofia on maailmalle antanut.[7] Jumala ei ole kiinnostunut siitä, mitä seurauksia väärällä käyttäytymisellä on ihmisten elämässä. Synti on vain rikos jumalaa vastaan, ei ihmisiä vastaan.[8] Kristinusko perustuu pelotteluun ja rangaistuksiin.[9] ”Ei se työnnä meitä pois, että emme löydä jumalaa historiassa tai luonnossa tai luonnon takana – vaan se, että emme tunne 'jumalalliseksi' sitä, mitä jumalana kunnioitetaan, vaan pidämme sitä surkuteltavana, mielettömänä, vahingollisena, emme ainoastaan erhetyksenä, vaan rikoksena elämää vastaan.”[10]

Bertrand Russell

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Russellin teekannu

Kristinuskon tunnetuimpiin arvostelijoihin 1900-luvulla kuulunut Bertrand Russell esitti, että ihmiset tuskin uskovat jumalaan järkisyistä, vaan ennemminkin siksi, että heitä on opetettu uskomaan lapsesta asti. Russell itse kirjoitti paljon yleisimpien jumalatodistusten virheistä. Hän ei uskonut Jumalaan, koska ei löytänyt kyseiselle uskomukselle riittäviä perusteita.[11]

Russell pitää ongelmallisena monia Jeesuksen moraalisia opetuksia. Sen lisäksi, että monet opetukset kytkeytyvät oppiin Jeesuksen pikaisesta paluusta, ovat ne Russellin mielestä myös itsessään kyseenalaisia. Oppi helvetistä kuuluu näihin. Russellin mielestä kukaan inhimillinen ihminen ei voi uskoa ikuiseen rangaistukseen. Russell pitää evankeliumien kuvauksia helvetistä julmana oppina ja syyttää evankeliumeiden kuvaamaa Jeesusta siitä, että hän on oppiensa mukana tuonut julmuutta maailmaan.[11] Russell arvostelee Jeesuksen osoittamaa kiivailua epäuskoisia ja hänen sanomastaan piittaamattomia kohtaan, joita hän kutsuu esimerkiksi ”kyykäärmeiden sukupolveksi”. Russell pitää Sokratesta tai Buddhaa tässä suhteessa ihanteellisempana hahmona. Jeesuksen käsitys pikaisesta maailmanlopusta oli Russellin mukaan tärkeä osoitus Jeesuksen opetuksen vajavaisuudesta.[11]

Russell huomauttaa, että Raamatussa on kohtia, jotka ovat aiheuttaneet monille ihmisille paljon surua vuosisatojen aikana. Näihin kuuluvat esimerkiksi kohta, jonka mukaan pyhän hengen pilkkaamista ei saa anteeksi tässä eikä tulevassa maailmassa. Russellin mukaan tämä jae on tehnyt vuosisatojen aikana monet ihmiset, jotka ovat pelänneet tehneensä syystä tai toisesta syntiä pyhää henkeä kohtaan, kovin masentuneiksi. Russell kirjoittaa, ettei kukaan aidosti hyväntahtoinen olento tuottaisi tällä tavalla suuria määriä murhetta maailmaan pyhinä pidetyillä teksteillä.[11]

Kristillinen ateismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteistä kristinuskoa vastaan ovat nousseet paitsi ateistiset uskontokriitikot myös teologit. Liberaaliteologinen piispa John Shelby Spong kirjoittaa luomisesta: ”Raamatun kertomus täydellisestä ja päättyneestä luomisteosta, jonka piiristä ihmiset lankesivat syntiin, on esi-darvinilaista jumalaistarua ja jälki-darvinilaista hölynpölyä”.[1]

Suomalainen raamatuntutkija Heikki Räisänen kirjoittaa: ”On turhaa yrittää saada ihmistä enää uskomaan riivaajiin ja siis parantamaan jakomielitautia henkien manauksella. On turhaa vaatia häntä odottamaan Ihmisen Poikaa, joka tulee pilvissä, mitä jokainen sukupolvi 2000 vuoden ajan on merkkejä tulkiten odottanut aikanaan. On turha vaatia häntä uskomaan, että taivaallinen jumal'olento tuli ihmiseksi ja kävi maan päällä vuodattamassa verensä uhrina ihmisten synneistä palatakseen kohta taivaalliseen kotiinsa.” (Raamattunäkemystä etsimässä, 1984)[12]

1960-luvulla nousi esiin jumalan kuoleman teologia. Englantilainen piispa John A. T. Robinson kirjoitti: ”Ei ole paluuta sekularisaatiota edeltävään maailmankatsomukseen, missä Jumala on aina 'läsnä' tarvittaessa käytettäväksi, suojaa antamaan tai moitittavaksi.”[13] Robinson vastusti perinteistä teististä käsitystä persoonallisesta jumalasta:[14] ”Kristillisestä ateismista” tuli Britanniassa vähitellen vakiintunut suuntaus. Don Cupitt vaati, että Raamatun kertomus ihmisen vapauttamisesta ja pelastamisesta on älyllisen rehellisyyden nimissä hylättävä. Raamatun tarut ovat kahlinneet kristityt juutalaisen lakiuskonnon ja kristillisen uhriopin vangeiksi. Kristinuskon periaatteellinen ongelma on, että se toistaa juutalaista jumalakäsitystä. Raamatun jumala haluaa olla Herra ja Kuningas. Hän vaatii ihmiset eteensä ja alistaa heidät lakiensa alle.[15] Persoonallista jumalaa ei ole olemassa. Kristus ei ole jumalallinen eikä tuo kenellekään pelastusta tai kadotusta.[16]

John Shelby Spong sanoo, että kirkollinen teistisen käsityksen mukainen Jumala oli ihmisen luomus.[17] Spongin mukaan Raamattu on ylläpitänyt vääryyttä ja tuottanut pahuutta. Raamattu on antanut oikeuden luonnonvarojen riistoon. Naisten alistaminen on Jumalan sanan tulosta. Homoseksuaalien vaino ja juutalaisten joukkotuho ovat Pyhän kirjan sanomaa.[18] Raamatun väkivallan ja ahdistavan uskonnollisuuden syyt löytyvät Spongin mukaan niin jumalakäsityksestä kuin pääsiäisen sanomastakin. Koko järkyttävänä pidettävä pelastusoppi perustuu juutalaiseen ajatteluun. Jumala, joka antaa poikansa kuolla ristillä, on raaka lasten hyväksikäyttäjä. Raamatun kuvaama kristillinen sovitusoppi ei ole moraalisesti hyväksyttävissä. Kertomuksella Jeesuksen rankaisemisesta ihmisten syntien tähden luodaan vain käsitys väkivaltaisesta jumalasuhteesta.[19]

»Kirkon, synagogan ja temppelin jumalaa ei enää ole. Näiden jumaluuksien maagista, personalistista, manipuloivaa, yliluonnollista ja joskus kostonhimoistakin voimaa ei ole historiallisesti käytetty elämän korottamiseen vaan vallitsevan tilanteen siunaamiseen, pappisvallan vahvistamiseen ja sellaisten valtiovallan hankkeiden tukemiseen, jotka ovat lisänneet hallitsevien luokkien vaurautta ja vaikutusvaltaa.»
([20])

»Saanen sanoa tämän rohkeasti ja selvästi: Jeesus ei kuollut sinun syntiesi puolesta eikä minun syntieni puolesta.»
([21])

Kristinusko ja naiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raamattu varoitustarralla

Kristinuskoa on muiden suurten yksijumalaisten uskontojen tavoin syytetty naisten asettamisesta toisen luokan kansalaisiksi. Esimerkiksi Raamatussa nainen kerrotaan luodun miehen kylkiluusta.[22] Eräät naisasialiikettä edustavat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Maria Magdaleena leimattiin roomalaiskatolisen kirkon piirissä 200-luvulla prostituoiduksi. Suomessa Hannele Koivunen syyttää väitöskirjaansa pohjautuvassa Madonna ja huora -teoksessaan kirkkoa siitä, että Magdalan Mariasta on tehty katuvan huoran peruskuva, jonka kautta miehet säätelevät naisen seksuaalisuutta. Naisen on oltava madonna tai huora.[23]

Kristinuskon moraalinen arviointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofi Juha Räikkä kirjoittaa teoksessa Taivaassa ja maan päällä: Johdatus uskonnonfilosofiaan (1997) kristinuskon moraalisesta arvostelusta. Räikkä luettelee asioita, joita on käytetty kristinuskoa vastaan: sokea usko on johtanut usein siihen, että ihmiset ovat ryöstäneet, tuhonneet ja tappaneet. Kristinuskon omaksuminen on johtanut moniin kielteisiin ja tuomittaviin seurauksiin. Historiallisista esimerkeistä tunnettuja ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio, noitavainot, kirkon siveellinen rappio ja järjen käytön vastustaminen.[24]

Nykyisissäkin yhteiskunnissa on kristillisen perinteen kielteisiä seurauksia. Uskonnot aivopesevät ihmisiä, riistävät heidän itsemääräämisoikeutensa, käyttävät heitä taloudellisesti hyväkseen, ajavat itsemurhiin, syrjivät toisuskoisia, syrjivät homoseksuaaleja, tukahduttavat ilmaisunvapautta ja tuhoavat alkuperäiskansojen elämäntapaa. Esimerkkejä ovat myös kirkoissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, avioliittojen rikkoutuminen uskonnollisen heräämisen vuoksi ja kirkkojen harjoittama sodanlietsonta. Usein sanotaan, että kristinusko on vaikuttanut muun luonnon ja toisten eläinten alistamiseen sekä oppiin miesten ylempiarvoisuudesta naisiin nähden. Kristillisellä perinteellä voi olla kielteinen vaikutus ihmisten mieliin. Uskovainen voi kärsiä jatkuvista turhista syyllisyydentunteista, hän voi olla kohtalouskoinen ja nöyryys-käsitteen korostamisen vuoksi menettää vaikuttimensa toimia itsenäisesti, hän vaipua teeskentelyyn tai pelkotiloihin. Kristinusko on puuttunut myös politiikkaan ja tukenut vallankäyttöä: uskovat ovat usein vastustaneet yhteiskunnallisia uudistuksia.[25]

Räikkä toteaa tähän, että kristinusko on tuottanut myös suuren määrän myönteisiä seurauksia. Uskonto on ollut vaikuttimena hyvien tekojen tekemiseen. Kristityt ovat uskon vaikutuksesta avustaneet köyhiä, hoitaneet sairaita ja siirtäneet toisille tietoa ja arvokäsityksiä. Uskonnot ovat lohduttaneet ihmisiä, opettaneet kiltteyttä ja vaatimattomuutta, parantaneet juoppoja ja tuottaneet henkistä hyvinvointia. Kirkot ovat tehneet kansainvälistä avustus- ja yhteistyötä. Kristinusko on vaikuttanut taiteeseen ja tieteeseen myös myönteisesti.[26]

Räikän mukaan esimerkiksi kristinuskon seurausten ja käytäntöjen arviointi ja kristinuskon oppijärjestelmän moraalinen arviointi ovat kaksi eri asiaa. Kristinuskon kannattaja voi toimia moraalittomasti, mutta kristinusko ei välttämättä kehota toimimaan moraalittomasti. Toiseksi Räikkä huomauttaa, että vaikka kristinuskoa ei olisi ollut, ihmiset olisivat harjoittaneet julmuuksia jonkin toisen uskonnon piirissä tai uskonnoista riippumatta. Uskominen voi vaikuttaa hyviin tai pahoihin tekoihin.[26]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Eskola 2009, s. 15–16.
  2. ↑ a b Eskola 2009, s. 14.
  3. ↑ a b Eskola 2009, s. 34.
  4. ↑ Nietzsche 2004, s. 132.
  5. ↑ Nietzsche, Friedrich: Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, s. 36. (Jenseits von Gut und Böse, 1886.) 3. painos (1. painos 1966) Suomentanut J. A. Hollo. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22231-6
  6. ↑ Eskola 2009, s. 39.
  7. ↑ Eskola 2009, s. 36.
  8. ↑ Eskola 2009, s. 37.
  9. ↑ Eskola 2009, s. 40.
  10. ↑ Nietzsche, Friedrich: Antikristus, s. 40. ((Antichrist, 1888.) Täydennetty näköispainos (Antikristus: Arvostelukoe kristinopista. Helsinki: Vihtori Kosonen, 1908). 3. painos) Suomentanut Aarni Kouta. Helsinki: Esoterica Publishing, 2001. ISBN 952-9586-01-9
  11. ↑ a b c d Russell, Bertrand: Why I am not Christian (1927). Julkaistu muun muassa teoksessa Russell, Bertrand: Bertrand Russell on God and religion. (Edited by Al Seckel) Buffalo, New York: Prometheus Books, 1986. ISBN 0-87975-323-4 (englanniksi)
  12. ↑ Räisänen, Heikki: Raamattunäkemystä etsimässä, s. 67. Helsinki: Gaudeamus, 1984. ISBN 951-662-356-5
  13. ↑ Robinson, John A. T.: Uusi uskonpuhdistus, s. 148. ((The new reformation, 1965.) Suomentanut Aaro Hurskainen) Hämeenlinna: Karisto, 1965.
  14. ↑ Eskola 2009, s. 185–186.
  15. ↑ Eskola 2009, s. 189–190.
  16. ↑ Eskola 2009, s. 191.
  17. ↑ Spong 2005a, s. 74.
  18. ↑ Eskola 2009, s. 198.
  19. ↑ Eskola 2009, s. 199.
  20. ↑ Spong 2005a, s. 283.
  21. ↑ Spong 2005b, s. 173.
  22. ↑ 1. Moos. 1:22
  23. ↑ Koivunen, Hannele: Madonna ja huora. (Pohjautuu tekijän väitöskirjaan The woman who understood completely) Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13525-2
  24. ↑ Artikkeli on julkaistu myös teoksessa: Räikkä, Juha: Moraalin kanssa: Esseitä hyvästä yhteiskunnasta, s. 45–73. (2. painos (1. painos 1998)) Kuopio: Unipress, 2004. ISBN 951-579-222-3
  25. ↑ Koistinen & Räikkä 1997, s. 12.
  26. ↑ a b Koistinen & Räikkä 1997, s. 13.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Shourie, A. (1994). Missionaries in India: Continuities, changes, dilemmas. New Delhi: ASA Publications.
  • Goel, S. R. (1996). History of Hindu-Christian encounters, AD 304 to 1996. ISBN 8185990352
  • Madhya Pradesh. (1998). Vindicated by time: The Niyogi Committee report on Christian missionary activities. New Delhi: Voice of India.
  • Loftus, John W.: Why I rejected Christianity. Victoria, BC, Canada: Trafford, 2006. ISBN 141207681-1
  • Onfray, Michel: Atheist manifesto: The case against Christianity, Judaism, and Islam. ((Traité d’athéologie: Physique de la métaphysique, 2005.) Kääntänyt Jeremy Leggatt) New York: Arcade Publishing, 2007. ISBN 1559708204
  • Paine, Thomas: The Age of Reason. (1794) Buffalo, New York: Prometheus Books, 1984. ISBN 0-87975-273-4
  • Price, Robert M.: Deconstructing Jesus. Amherst, New York: Prometheus Books, 2000. ISBN 1573927589
  • Price, Robert M.: The incredible shrinking Son of Man: How reliable is the gospel tradition? Amherst, New York: Prometheus Books, 2003. ISBN 1591021219

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kristinuskon_kritiikki&oldid=22788644”