Kirkkovaltio
| Kirkkovaltio Stato della Chiesa (italiaksi) Status Ecclesiae (latinaksi) |
|||
|---|---|---|---|
754–1870 |
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | teokraattinen absoluuttinen vaalimonarkia | ||
| Paavi |
Ensimmäinen: Stefanus II (754–757) Viimeinen: Pius IX (1846–1870) |
||
| Uskonnot | roomalaiskatolisuus | ||
| Historia | |||
| – perustettiin | 754 | ||
| – lateraanisopimukset | 11. helmikuuta 1929 | ||
| Kielet | latina, italia, oksitaani | ||
| Valuutta |
Kirkkovaltion scudo (vuoteen 1866) Kirkkovaltion liira (1866–1870) |
||
| Kansallislaulu |
”Noi vogliam Dio, Vergine Maria” ”Marcia trionfale” |
||
| Edeltäjät |
 Bysantin valtakunta Ranskan ensimmäinen keisarikunta Rooman tasavalta |
||
| Seuraajat |
 Italian kuningaskunta Ranskan ensimmäinen keisarikunta Rooman tasavalta |
||
Kirkkovaltio (ital. Stato della Chiesa [ˈstaːto della ˈkjɛːza], lat. Status Pontificius) oli paavin hallitsema valtio Italiassa ennen kuin yhdistynyt Italian kuningaskunta liitti sen itseensä 1870. Kirkkovaltio muodostui katolisen kirkon omistamista alueista, etenkin Rooman kaupungista ja sen ympäristöstä, ja sen maallinen ja hengellinen hallitsija oli Rooman piispa eli paavi.
Alkuvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aluksi kirkon maat tunnettiin nimellä Patrimonium Sancti Petri, Pyhän Pietarin perintö. Rooman kirkko sai omistaa omaisuutta vasta vuodesta 321 lähtien.[1] Maa-alueet kasvoivat nopeasti lahjoitusten ja perintöjen avulla. Katolisen kirkon mukaan ensimmäinen merkittävä lahjoitus oli Kristus vapahtajan basilika (San Giovanni in Laterano), nykyinenkin Rooman katedraali. Myöhemmin tämä niin sanottu Konstantinuksen lahjakirja paljastui väärennökseksi. Kirkko sai lahjoituksina maata Italiassa Syrakusan, Palermon, Ravennan, Genovan ja Rooman ympäristöstä, mutta myös Ranskasta, Afrikasta ja idästä. Suuremmat lahjoitukset päättyivät 600-luvulla tilanteen muuttuessa, mutta paavista oli jo tullut Italian suurin maanomistaja.
Kirkko oli mieluummin Bysantin suojeluksessa kuin Pohjois-Italian langobardien alainen ja perusti myös oman sotajoukon maidensa suojaksi. Paavin suosio Italiassa antoi muutamille paaveille, kuten paavi Gregorius II:lle, tilaisuuden uhmata myös Konstantinopolin keisarin valtaa. Paavi ja Bysantin valta Ravennassa 540–751 pystyivät hillitsemään langobardeja diplomatian, uhkausten ja lahjusten turvin.
Kun Bysantin eksarkaatti kaatui langobardien hyökkäykseen 751 ja langobardit alkoivat uhata Roomaa, kirkko löysi uuden liittolaisen frankeista. Pipin Pieni lähetti armeijat Italiaan 754 ja 756. Hän voitti takaisin valloitetut alueet ja lahjoitti ne paavi Stefanus III:lle. Kaarle Suuri nimesi 781 alueet, joilla paavi hallitsi. Rooman herttuakunta oli näistä merkittävin, ja sen alueeseen liitettiin Ravenna, Pentapolis ja osia Beneventon, Toscanan, Korsikan ja Lombardian herttuakunnista sekä joitain kaupunkeja. Paavin turvallisuuden takasi Frankkien valtakunta. Sen hajottua vuonna 843 paavi Gregorius VII (1073–1085) sai liittolaisekseen Etelä-Italiaa hallitsevat normannit ja Innocentius III (1198–1216) laajensi jälleen kirkon omistuksia. Ranskan kuningas Filip III lahjoitti Gregorius X:lle 1274 Comtat Venaissin’in maa-alueen Avignonin ympäristössä Etelä-Ranskassa.
Vuodet 1305–1378, jolloin paavit asuivat Avignonissa Ranskan kuninkaan suojeluksessa, Kirkkovaltio säilyi virallisesti paavin omistuksessa ja Avignon lisättiin siihen. Se jäi paavien haltuun senkin jälkeen, kun paavius palasi Roomaan.
Kirkkovaltio lakkasi ajoittain olemasta ja palautettiin. Näin kävi 1434 kapinan vuoksi ja Napoleonin sotien aikana. Viimeisen kerran Kirkkovaltio palautettiin 1848 Ranskan ja Itävallan avustuksella.
Laajeneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Renessanssin aikana Kirkkovaltio kasvoi jälleen suuresti, etenkin paavi Aleksanteri VI:n ja Julius II:n aikana. Paavista tuli yksi Italian merkittävimmistä hallitsijoista kirkollisen asemansa lisäksi. Suurin osa alueesta oli kuitenkin vain nimellisesti paavin hallinnassa ja suurin osa oli läänitetty eri ruhtinaille. Paavin valta palautui vasta 1500-luvulla, jolloin paavin maallinen valta oli jo vähenemässä. Suurimmassa koossaan Kirkkovaltio käsitti suurimman osa Keski-Italiasta, Latiumin, Umbrian, Marchen ja legaatit Ravennassa, Ferrarassa ja Bolognassa pohjoiseen Romagnaan asti ja ulottui täten niemimaan poikki. Siihen kuuluivat myös enklaavit Beneventossa ja Pontecorvossa Etelä-Italiassa ja niitä suurempi Comtat Venaissin Etelä-Ranskassa.
Kirkkovaltio uuden ajan pyörteissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan suuri vallankumous ja Napoleon osoittautuivat kohtalokkaaksi Kirkkovaltiolle ja katoliselle kirkolle yleensä. Vuonna 1791 Ranska otti kansanäänestyksen jälkeen haltuunsa Comtat Venaissin’in. Ranskalaisten hyökätessä Italiaan 1796 Kirkkovaltio ja sen alueet liitettiin osaksi Napoleonin perustamaa Cisalppista tasavaltaa. Kaksi vuotta myöhemmin ranskalaiset valloittivat koko Kirkkovaltion ja perustivat Rooman tasavallan. Paavi Pius VI kuoli maanpaossa Ranskassa 1799. Kirkkovaltio palautettiin kesäkuussa 1800 ja paavi Pius VII palasi sen hallitsijaksi, mutta ranskalaiset valtasivat sen taas 1808 ja kirkon tilusten jäännöksistä tehtiin Ranskan Tibre'n ja Trasimène’n departementit.
Napoleonin kaaduttua 1814 Kirkkovaltio palautettiin jälleen. Vuodesta 1814 Gregorius XVI:n kuolemaan paavit noudattivat tiukan taantumuksellista politiikkaa valtakuntansa palauttamiseksi. Tämä muuttui 1846 vapaamielisemmän Pius IX:n valinnan myötä.
Kirkkovaltio kärsi Euroopan hullun vuoden vallankumouksissa 1848–1849. Paavi Pius IX syrjäytettiin väliaikaisesti ja uusi, vain nelikuukautinen Rooman tasavalta julistettiin perustetuksi. Kesäkuussa 1849 Ranskan ja Itävallan joukot palauttivat paavin valtaan, ja hän luopui vapaamielisistä aatteistaan ja alkoi ajaa vielä edeltäjiäänkin vanhoillisempaa politiikkaa.
Vuonna 1858 Ranskan keisari Napoleon III ja Sardinian pääministeri Cavour lähtivät sotaan Itävaltaa vastaan. Itävallan joukkojen vetäytyminen Kirkkovaltiosta ja häviö sodassa 1859 johti kapinaan ja Romagnan kapinalliset vaativat liittymistä Italiaan. Helmikuussa 1860 Sardinian kuningas Viktor Emanuel otti Umbrian ja Marchen voimalla. Voitettuaan paavin joukot hän liitti suuren osan Kirkkovaltion alueista Sardiniaan ja otti Italian kuninkaan arvonimen. Alueellisesti supistunut Kirkkovaltio ei enää ulottunut Adrianmereen saakka, vaan siihen kuului vain Latium, Rooman ympäristö. Kirkkovaltion turvasivat Ranskan joukot.
Loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirkkovaltion olemassaolo päättyi 20. syyskuuta 1870.[2] Ranskan häviö sodassa Preussia vastaan johti Italian sodanjulistukseen Kirkkovaltiolle, ja Viktor Emanuel otti haltuunsa myös Rooman tehden siitä yhdistyneen Italian pääkaupungin. Hän jätti paaville hallitsijan oikeudet, 3,25 miljoonan liiran vuosikorvauksen ja hallintaoikeuden palatseihin Roomassa. Pius IX ei koskaan hyväksynyt ehtoja virallisesti, ja vaati takaisin kaikkia valloitettuja alueita. Paavin entisestä asunnosta, Quirinale'sta, tuli Italian kuninkaiden palatsi (nykyisin Italian presidentinpalatsi). Paavi vetäytyi vastalauseena Vatikaaniin, jossa hän julistautui ”vangiksi” eikä suostunut poistumaan tai astumaan jalallaan Pyhän Pietarin aukiolle. Samoin menettelivät hänen seuraajansakin 1920-luvulle saakka.
Paavin vaatimus katolilaisten boikotista Italian vaaleissa jäi huomiotta, eikä katolinen maailma tullut paavin avuksi. 1920-luvulla paavi Pius XI luopui aluevaatimuksistaan ja allekirjoitti lateraanisopimukset (Rooman konkordaatti) 1929, mikä loi Vatikaanivaltion, Pyhän istuimen maallisen alueen.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Patrimonial possessions of the Church of Rome Catholic Encyclopedia. Viitattu 30.12.2014. (englanniksi)
- ↑ 1870 End of Papal State Papal Swiss Guards. Viitattu 30.12.2014. (englanniksi)
- ↑ The Papal States about.education. Arkistoitu 30.12.2014. Viitattu 30.12.2014. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kirkkovaltio Wikimedia Commonsissa
