Ikonoklasmi Bysantin keisarikunnassa

Risti Hagia Irenessä Istanbulissa.

Ikonoklasmi Bysantin keisarikunnassa vallitsi vuosina 730–842. Ensimmäisen ikonoklastisen kauden lasketaan alkaneen vuonna 730 ja toisen 813. Kuvien vastustaminen vallitsi voimakkaimmin valtakunnan itäosissa. Kirkkojen mosaiikkeja, seinämaalauksia, ikoneja ja pyhäinjäännöksiä tuhottiin. Ikoneja kunnioittavia munkkeja, nunnia ja maallikoita vangittiin, kidutettiin ja surmattiin. Ikoneja puolustavat pääsivät kuitenkin kiistassa voitolle, ja yli sata vuotta jatkunut ikonoklasmi päättyi. Kuvakiistalla oli pitkäaikaiset vaikutukset myöhemmin jakautuneisiin idän ja lännen kirkkoihin.

Tausta

Ikonoklasmin eli ikonien vastustajien opin ollessa vallalla Bysantissa tehtiin monessa suhteessa kulttuurinen ja uskonnollinen täyskäännös aikaisempiin vuosisatoihin verrattuna. Äärimmäisestä loisteliaisuudesta ja monimuotoisuudesta yritettiin kovin ottein palata alkuseurakunnan ja juutalaisuuden ajan yksinkertaisuuteen ja oppien ”puhtauteen”.

Tähän on nähtävissä monia syitä. Itäisessä kristikunnassa on aina ollut runsaasti erilaisia harhaoppeja. Kirkkoisä Johannes Damaskolainen mainitsee Bysantin alueella olleen noin sata erilaista harhaoppista liikettä. Tällaisia olivat muun muassa paulikiaanit, nestoriolaiset, monofysiitit, manikeolaiset ja areiolaiset. Usein liikkeisiin liittyi voimakkaita kuvakielteisiä piirteitä.

Kuvien vastustaminen oli voimakkainta Bysantin valtakunnan itäosissa, erityisesti Syyriassa ja Armeniassa. Kuvariidan aloittanut keisari Leo III Isaurilainen oli kotoisin Syyriasta. Toisen ikonoklastisen kauden vuonna 813 aloittanut keisari Leo V Armenialainen oli nimensä mukaisesti kotoisin Armeniasta. Nämä maakunnat olivat olleet välillä muslimien miehittämiä ja saaneet näin kuvakielteisiä vaikutteita heiltä.

Lisäksi on nähtävissä, että Bysantin keisarikunnan hyvin voimakkaan luostariliikkeen ja valtion sekä valtionkirkon välillä oli suuria jännitteitä. Luostarit olivat rikkaita ja mahtavia, ja niiden mahti varsinkin maaseudulla oli suuri. Monet kuuluisat luostarien johtajat saattoivat arvostella Konstantinopolin patriarkkaa tai jopa itseään keisaria. Usein luostarien tulot saattoivat perustua johonkin yksittäiseen ihmeitätekevään ikoniin tai pyhäinjäännökseen, jota pyhiinvaeltajat tulivat kaukaakin rukoilemaan. Ikonoklasmin aikana kuvien lisäksi myös pyhimysten kunnioittaminen ja pyhäinjäännökset kiellettiin ja luostareita suljettiin. Suuntaamalla tällä tavoin isku luostarien talouteen keisari ja patriarkka yrittivät lujittaa otettaan uskonnon alueella.

Ensimmäinen ikonoklastinen kausi

Ikonoklasmin katsotaan alkaneen viimeistään vuonna 730, kun keisari Leo III Isaurilainen antoi vähäaasialaisten piispojen tukemana julistuksen, jossa ikonien kunnioittaminen ja rukoileminen kiellettiin. Julistuksessa määräystä perustellaan muun muassa vanhatestamentillisella määräyksellä, jossa Jumalaa kielletään kuvaamasta, sekä epäjumalanpalveluksen vaaralla.

Julistuksessa myös määrättiin kaikki ikonit, patsaat ja seinämaalaukset tuhottaviksi ja niiden palvojat vangittaviksi. Tämän julistuksen ensimmäinen seuraus oli, että Konstantinopolin keisarinpalatsin portin päällä ollut Kristus Kaikkivaltias-mosaiikki tuhottiin. Näin syntyneissä levottomuuksissa pahoinpideltiin keisarin julistusta vastaan mieltään osoittaneita naisia. Keisari yritti taivutella Konstantinopolin patriarkka Germanoksen ja Rooman paavi Gregorius II:n hyväksymään julistuksensa, mutta nämä kieltäytyivät. Silloin hän erotti ja vangitutti patriarkka Germanoksen, ja nimitti hänen tilalleen ekumeeniseksi patriarkaksi Anastasioksen. Vuonna 740 keisari Leo III kuoli.

Häntä seurasi hänen poikansa Konstantinos V. Hän oli isänsä tavoin innokas ikonien vastustaja. Konstantinos V aloitti myös järjestelmälliset ikonien puolustajien vainot. Kirkkojen mosaiikkeja, seinämaalauksia, ikoneja ja pyhäinjäännöksiä tuhottiin. Ikoneja kunnioittavia munkkeja, nunnia ja maallikoita vangittiin, kidutettiin ja surmattiin. Koska luostarit olivat ikonien puolustajien tukikohtia, niitä kohdeltiin erityisen ankarasti. Munkkeja karkotettiin, ja luostareita tuhottiin tai muutettiin sotilastukikohdiksi. Riita jakoi valtakunnan kahtia. Itäiset maakunnat olivat ikonien vastustajien hallussa, ja monet läntiset maakunnat ikonien puolustajien hallussa. Konstantinos V saikin ikonien puolustajilta pilkkanimen ”Kopronymos” eli ”Likaniminen”. Vuonna 754 keisari kutsui Hieraan koolle ikonoklastien kirkolliskokouksen. Kokous vahvisti ikonien vastustamisen ortodoksisen kirkon viralliseksi opiksi. Kirkolliskokouksen jälkeen ikonien puolustajien vainoja jatkettiin. Ne laantuivat vasta kun keisari kuoli vuonna 775.

Seuraava keisari oli hänen poikansa Leo IV. Vaikka myös Leo IV oli mielipiteiltään ikonoklasti, hän ei jatkanut isänsä aloittamia vainoja. Asiaan vaikutti luultavasti se, että keisarin puoliso keisarinna Irene oli ikonien puolustajia. Keisarin kuoleman jälkeen vuonna 780 keisarinna Irene ryhtyi hallitsemaan keisarikuntaa alaikäisen poikansa nimissä. Ensitöikseen keisarinna erotti ikonoklastisen Konstantinopolin patriarkan Paavalin, ja nimitti hänen tilalleen patriarkaksi ikonien puolustaja Tarasioksen. Keisarinna Irenen johdolla Nikean kaupunkiin kutsuttiin koolle kirkolliskokous vuonna 787. Tämä kirkolliskokous peruutti Hieran kirkolliskokouksen päätökset, ja julisti ikonoklasmin harhaopiksi. Kokous tähdensi, että ikoneille, pyhimyksille ja pyhille esineille tuli osoittaa kunnioitusta, mutta niitä ei saanut palvoa. Keisarinna tuki voimakkaasti luostarilaitoksen elvyttämistä. Vuonna 790 ikonoklastisista armenialaisista ja syyrialaisista koostuva armeija syöksi vallasta keisarinna Irenen. Hän palasi vielä lyhyeksi aikaa valtaan vuosina 797–802, mutta vuonna 802 hänet karkotettiin lopullisesti Lesbos-saarelle. Pian tämän jälkeen hän kuoli. Irenen syrjäyttämistä seurasivat valtataistelut, joissa keisareita tuli ja meni. Kaikki nämä keisarit olivat ikonien puolustajia.

Toinen ikonoklastinen kausi

Toinen ikonoklastinen kausi alkoi vuonna 813, kun keisariksi nousi Leo V Armenialainen. Keisarin ensimmäinen ikonien puolustajia vastaan suunnattu toimenpide oli patriarkka Nikeforoksen erottaminen. Hänen tilalleen asetettiin ikonoklastinen teologi Teodotos. Jälleen munkit olivat pääosassa ikonien puolustajina. Konstantinopolin Studionin luostarin arkkimandriitta Theodoros Studites ilmoitti keisarille, ettei hänen valtaoikeuksiinsa kuulu sotkeutua kirkon asioihin. Keisari Leo V kutsui koolle toisen ikonoklastisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 815. Ikonoklasmista tehtiin jälleen Bysantin valtiokirkon virallinen oppi. Ikonien puolustajien vainot alkoivat jälleen. Esimerkiksi edellä mainittu kirkkoisä Theodoros Studites vangittiin. Vainot kuitenkin päättyivät äkillisesti vuonna 820, kun keisarillisen henkivartioston upseeri Mikael ”Änkyttäjä” murhautti keisarin.

Leo V Armenialaisen Murhaajasta tuli seuraava keisari nimellä Mikael II. Ilmeisesti keisari Mikael II ei ollut uskonnollisessa mielessä sen enempää ikonoklasti kuin ikonien puolustajakaan. Eräät historioitsijat väittävät hänen kieltäneen sekä Kristuksen ylösnousemuksen että saatanan olemassaolon. Hänen hallitusaikanaan kuvariidassa oli ”aselepo”. Ikonien puolustajille suotiin yleinen armahdus. Luostarilaitos alkoi elpyä. Vuonna 829 keisari Mikael II kuoli.

Häntä seurasi hänen poikansa Theofilos, joka nimitti patriarkaksi tiukan ikonoklastin Johannes Grammatikoksen. Alkoi viimeinen ikonien puolustajien vainojen aika. Se päättyi vuonna 842, kun keisari Theofilos kuoli. Keisarin alaikäinen pojan holhoojahallitsijaksi tuli leskikeisarinna Theodora. Hän oli ikonien puolustaja. Keisarinna erotti patriarkka Johannes Grammatikoksen, jonka tilalle nimitettiin ikoneja kannattava teologi Meletios. Hän kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka palautti voimaan vuoden 787 Nikean kirkolliskokouksen ikonien puolustajia tukevat päätökset. Ikonoklastit julistettiin anateemaan eli kirkonkiroukseen. Näin Bysantin keisarikunnan ikonoklastinen riita oli lopullisesti ratkaistu ikonien puolustajien eduksi. Lyhyitä katkoja lukuun ottamatta riita oli kestänyt yli sata vuotta, ja se jätti syvät jäljet ortodoksisen kirkon historiaan.

Ikonoklasmin opit, piirteet ja kannattajat

Erityisesti ortodoksiset historioitsijat ovat kirjoittaneet varsin paljon ikonoklastisesta riidasta. Ikonoklastien omista opeista ja erityispiirteistä on kuitenkin hyvin vaikeaa löytää tietoa. Osittain se johtuu siitä, että ikonien puolustajien voittaessa lähes kaikki ikonoklastien pyhät esineet ja kirjoitukset tuhottiin. Lisäksi monet ortodoksiset teologi–historioitsijat kuvaavat ikonoklastit edelleen hiukan yksipuolisen negatiivisesti.

Kuten on jo tullut ilmi, ikonoklastit vastustivat kaikkia uskonnollisaiheisia kuvia. Tämän lisäksi he vastustivat pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvontaa ja rukoilemista. Se oli heidän mielestään epäjumalanpalvelusta. Muuten heidän oppinsa ei ilmeisesti eronnut tuon ajan kirkon yleisistä oppikäsityksistä. Omasta mielestään ikonoklastit pyrkivät puhdistamaan kirkon vääristä näkemyksistä. Päämääriensä ajamiseen he käyttivät hyvin julmia ja väkivaltaisia keinoja, mikä ei kuitenkaan ollut Bysantin melskeisessä sisäpolitiikassa mitenkään harvinaista.

Tutkittaessa ikonoklastien ja ikonien puolustajien kannattajakuntaa eri yhteiskuntaluokkia vasten voidaan heti havaita selviä eroja. Ikonoklasmia kannattivat erityisesti ylemmät yhteiskuntaluokat: ylemmät papit, piispat, sotilaat ja aateliset. Ikonien puolustajien kannatus sen sijaan oli suurinta etenkin alemman papiston, maaseutuväestön ja kuten edellä jo mainittiin, munkkien keskuudessa. On hyvin ymmärrettävää että oppimattomalle ja lukutaidottomalle maaseutuväestölle ikonien ja pyhimysten kunnioittaminen oli hyvin tärkeää, ja että he pitivät siitä lujasti kiinni. Samoin on ymmärrettävää että sivistyneemmälle ja koulutetummalle yläluokkalaiselle ”rahvaan” karkea ikonien kunnioittaminen varmasti muistutti epäjumalanpalvelusta.

Kuvakielteisyydestään huolimatta ikonoklastit eivät suinkaan vihanneet taidetta. Ikonien, seinämaalausten ja mosaiikkien sijaan he koristelivat kirkot erilaisilla kukkia, lintuja ja eläimiä kuvaavilla ornamenteilla. Kristillisistä symboleista sallittiin vain risti. Ikonien puolustajien voittaessa ikonoklastien kirkkojen koristelu yleensä tuhottiin, mutta joitakin on ilmeisesti myös säilynyt. Istanbulin Pyhän Irenen kirkossa ja Tessalonikan Hagia Sofian kirkossa on säilynyt jälkiä ikonoklasmin ajan koristelusta. Lisäksi Naksoksen saarella ja Peloponnesoksen niemimaalla on kappelit, joiden koristelu on säilynyt samanlaisena ikonoklasmin ajoilta saakka.

Ikonoklasmin vaikutukset myöhempiin aikoihin

Ortodoksisen hengellisen taiteen kannalta ikonoklastinen riita oli tärkeä tapahtuma. Ikonoklasmin päättäneessä vuoden 842 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa tehtiin joitakin myönnytyksiä myös ikonoklasteille. Liian aistillisina pidetyt muun muassa imettävää Jumalanäitiä esittävät ikonit kiellettiin, patsaat kiellettiin ja ikonimaalareiden työtä ohjaamaan muodostettiin tarkka ohjesääntö eli ikonikaanon. Siinä määritellään tarkkaan, minkä näköisiä maalattujen henkilöiden tulee olla, minkälaisia värejä saa käyttää ja niin edelleen. Myös kirkkojen koristelusta annettiin tiukat ohjeet. Luostariliike vahvistui entisestään ikonoklasmin jälkeen, ja sen vaikutusvalta hengellisessä elämässä saavutti yhä suuremmat mittasuhteet. Oikean opin noudattamista alettiin valvoa entistä tarkemmin kirkossa.

Bysantin ikonoklasmin vaikutukset heijastuivat myös länteen. Ikonoklasmia vastustaneita munkkeja pakeni suurin joukoin Italiaan. Heidän joukossaan oli useita ikonimaalareita. Roomaan paavit käyttivät heidän ammattitaitoaan ja maalauttivat freskoja ja teettivät mosaiikkeja kirkkoihinsa. Tältä ajalta peräisin ovat Roomassa mm. St. Prasseden, St. Maria in Domnican ja St. Cecilian kirkkojen mosaiikit. Tuolloin idän ja lännen kirkot eivät vielä olleet eronneet, ja siksi Rooman paavit seurasivat Bysantin kirkon tapahtumia hyvin tarkkaan. Paavi Gregorius II kirjoitti Konstantinopolin patriarkalle kirjeen, jossa hän nuhteli häntä ”pyhien kuvien häpäisemisestä.” Paavi Gregorius III julisti vuonna 731 ikonoklastit pannaan. Ikonoklastinen riita syvensi idän ja lännen kirkkojen eroja, ja näin ehkä osaltaan myötävaikutti kirkkojen myöhemmin tapahtuneeseen eroamiseen.

Kirjallisuutta

• Pappismunkki Arseni: Ikonikirja. Helsinki: Otava, 1995 ISBN 951-1-13417-5 (4. p. 2005)
• Hakkarainen, Jarmo: Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1986 ISBN 951-9071-77-6
• Jääskinen, Aune: Ikonimaalari, uskon ja mystiikan tulkki. Helsinki: WSOY, 1984 ISBN 951-0-12159-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ikonoklasmi Bysantin keisarikunnassa Wikimedia Commonsissa