Tykki

Tämä artikkeli kertoo aseesta. Tykki–Kiviharju on Lappeenrannan kaupunginosa.

Tykki on yleisnimitys suurikaliiperiselle tuliaseelle, joka ampuu raskaita ammuksia. Tuliasetta nimitetään tykiksi, kun sen kaliiperi on vähintään 20 millimetriä.

Ammustyyppejä on monenlaisia tykistä ja kulloisestakin maalista riippuen. Tykeillä voidaan ampua suorasuuntaustulta tai epäsuoraa tulta. Kenttätykkien ampumalla epäsuoralla tulella jalkaväkeä tukevaa aselajia kutsutaan tykistöksi.

Tykkejä luokitellaan monin eri tavoin. Yhden tavan mukaan tykkiä kutsutaan kevyeksi, jos sen kaliiperi on alle 100 millimetriä, 100–200-millimetristä raskaaksi ja yli 200-millimetristä järeäksi. Toisen luokittelutavan mukaan alle 122-millimetrinen tykki on kevyt, 122–155-millimetrinen raskas ja yli 155-millimetrinen järeä. Jos tykin putken pituus on yli 30 tykin kaliiperia, sitä kutsutaan kanuunaksi tai kanuunahaupitsiksi, 12–30-kaliiperista haupitsiksi ja alle 12-kaliiperista mörssäriksi.

Historia

Maailman ensimmäiset tykit, jotka Arkhimedes todennäköisesti keksi, toimivat höyryllä. Myös antiikin roomalaisilla oli höyrytykkejä.^lähde?

Vuoden 950 paikkeilla keksittiin Kiinassa ruuti. Tykki otettiin käyttöön 1200-luvun alkupuolella Kiinassa ja pian myös Mongoliassa. Tykki oli jo 1300-luvun alussa käytössä Euroopassa.

1300-luvulla varhaiset tykit olivat joko pronssista tai takorautatangoista (sidottu vanteilla) valmistettuja, jotka lepäsivät laatikon tapaisella alustalla. Takorautainen maksoi vain kymmenesosan pronssisen hinnasta, mutta pronssi oli paljon kestävämpää, turvallisempaa ja pitkäikäisempää. Tykit olivat alun perin takaaladattavia, varustettuina erillisellä, irrallisella ruutikammiolla ja ampuivat pyöreitä kivisiä ammuksia.

Kaliiperi suureni ja valettu suustaladattava pronssitykki yleistyi 1400-luvulla. Vuosisadan puolivälissä tykki syrjäytti keskiaikaiset piirityslaitteet lopullisesti ensin Pohjois-Euroopassa, ja sitten vuosisadan loppuun mennessä myös Etelä-Euroopassa. Uusi piiritystykki teki keskiaikaisista linnoista kerralla vanhanaikaisia. Ongelmia tuotti kuitenkin isojen ja painavien tykkien siirtäminen paikasta toiseen.

1490-luvulla kehitettiin Ranskassa kevyt helposti liikuteltava tykki. Siinä oli pronssivalusta valmistettu solakka, noin 2½ metriä pitkä putki, ja se ampui rautakuulia. Putkeen valettiin olkatapit, joilla se asennettiin pyörälliseen lavettiin, jota vedettiin hevos- tai härkävaljakolla. Uutta lavettitykkiä oli yhtä helppo liikutella kuin pieniä vaunuja. Samalla myös tähtääminen helpottui. Se oli helppo ladata ja mahdollista kuljettaa jalkaväen mukana samaa vauhtia. Kenttäkelpoinen tykki oli syntynyt. Tällä uudella tykillä oli ratkaiseva merkitys ensi kertaa italialaissotien taistelukentillä: vuonna 1512 Ravennassa ja 1515 Marignanossa.

1500-luvulla kuulat ja tykinputket vakioitiin ja ballistiikka kehittyi. 1520-luvulta lähtien valmistettiin tykkejä valuraudasta Alankomaissa, Englannissa ja Ruotsissa. Valurauta oli halvempaa, mutta siitä tuli heikompilaatuisia tykkejä kuin pronssista. Taloudellisesti järkevää valurautaisten tykkien valmistamisesta tuli 1500-luvun lopulla Ruotsissa ja Englannissa.

Tykkejä asennettiin laivoihin 1300-luvulla pian niiden keksimisen jälkeen. Aluksi pienempiä, mutta isommat tykit yleistyivät laivoissakin 1400-luvulla. Noin vuonna 1500 keksittiin tykkiportti ja tykit siirtyivät omille, erillisille tykkikansilleen.

Lennart Torstensson uudisti Ruotsin tykistön 1620-luvulla: Hän vähensi erilaisten kaliiperien määrän kolmeen ja valitsi ainoaksi valmistusaineeksi pronssin. Tortensson tavoitteli kevyempää tykistöä, jolla voitaisiin tukea paremmin armeijaa kenttätaistelussa. Kokeiluja tehtiin ensiksi Puolan sodan aikana niin sanotulla nahkakanuunalla, jossa oli ohut kupariputki, sen päällä köyttä ja nahkaa vahvistuksena. Ratkaisu ei toiminut, vaan kuumeni liikaa. Sitten otettiin onnistuneesti käyttöön kolmenaulaiset kevyet jalkaväen tykit eli niin sanotut rykmentintykit. Samanlainen uusi tykkityyppi levisi myöhemmin myös Englannin, Ranskan ja Alankomaiden kautta koko mantereen armeijoihin.

Preussin Fredrik II Suuri loi 1700-luvulla paremmin liikkuvan hevosvetoisen kenttätykistön keventämällä tykkejä, suurentamalla pyöriä ja kehittämällä vetovaljakoita. Tämä johti tykistön yhä isompaan rooliin taisteluissa. Vuonna 1734 ranskalainen Jean Maritz keksi porata tykin putken vasta valun jälkeen, aikaisemmin putki oli tehty valettaessa. Näin saatiin parempi kestävyys, suurempi kantavuus ja kevyempi rakenne. Englantilaiset kopioivat tekniikan 1774. Ranskalainen Jean Gribeauval standardisoi ja rationalisoi 1763–1767 Ranskan armeijan tykistöä ja järjesti tykkien teollisen valmistamisen.

1840-luvulla alettiin käyttää rihlattuja tykkejä, kun rihlakivääreillä varustettu jalkaväki alkoi uhata tykkimiehistöä.

Saksalainen Alfred Krupp valmisti 1800-luvulla ensimmäisenä yhdestä osasta tehdyn terästykin 1815 ja takaaladattavan tykin 1851. Ensimmäinen hyvä, toimiva takaaladattava tykki otettiin käyttöön Preussin armeijassa 1864. Se oli ylivoimainen aikaisempiin verrattuna. 1867 Venäjä seurasi perässä ja muu Eurooppa 1870- ja 1880-luvuilla. Tällaisen tykin mukana tykistön kantama parani ja omien joukkojen takaa ammuttava epäsuora tuli syntyi. 1800-luvun lopulla kehitettiin myös erilaisia rekyylinvaimennusratkaisuja (hidastin ja palautin). Aluksi kierrejousiratkaisulla ja myöhemmin hydraulisesti toimivia: näin ampuvan tykin rekyyli liikutti ainoastaan putkea. Samalla otettiin käyttöön savuton ruuti ja ammuksiksi vakiintuivat sylinterin muotoiset, mekaanisilla sytyttimillä varustetut kranaatit.

Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisilla oli Pariisin tykki (keisari Vilhelm -tykki), 210 mm:n kanuuna, jolla he ampuivat Pariisia 120 km:n päästä, sekä 420 mm:n järeä haupitsi, Paksu-Bertta, jonka kranaatti painoi lähes 1 000 kg.

Nykytykit voivat olla itsevetävällä lavetilla liikkuvia, kuten panssarihaupitsi.

Modernit panssarivaunut, pommikoneet ja ohjukset ovat vähentäneet tykistön merkitystä.

Katso myös

Tykistö

Lähteet

Arnold, Thomas F.: The Renaissance at War. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36353-7
Blockmans, Wim (päätoimittaja): Eurooppa, Kaksituhatta sotaisaa vuotta. ((Alkuteos: Oorlog door de eeuwen heen) suomentanut Tillman, Maarit ja Niinimäki, Pirkko) Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-19189-2
Childs, John: Warfare in the Seventeeth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1
Keegan, John: Sodankäynnin historia. ((Alkuteos: A History of Warfare) suomentanut Suistola, Jouni) Helsinki: Ajatuskirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9
Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. (Sotataidon kolme vuosituhatta) Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9
Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie. (Suomen sotilaat 1617–1721) Helsinki: SKS, 2001. ISBN 951-746-286-7

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tykki Wikimedia Commonsissa

Tykinammuksen matka maaliin. Ampumamatkan ja suunnan määrääminen, Hakkapeliitta, 18.06.1935, nro 25-26, s. 36, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot